Kävin tovi sitten siskoni kanssa Helsinki Wildfoodsin järjestämällä villiyrtti- ja vihanneskurssilla. Nohevana ilmoitin meidät jatkokurssille, koska onhan tässä alkeita kerrattu kurssilla moneenkin kertaan ja perushommat ovat hallussa keruusta, käytöstä ja säilönnästä sekä tietenkin perusvilliyrttien tunnistuksesta. Nokkonen, voikukka, vuohenputki, maitohorsma, poimulehti, villiorvokit, kuusenkerkät, villivadelmat ja sen sellaiset ovat tuttuja, mutta tahdon oppia lisää!
Tuli kuitenkin huomattua, että villiyrtit ovat kuin vieraan kielen opiskelu. Jos tietojaan ei käyty, ne alkavat hiljalleen unohtua. Kurssin järjestänyt Anna Nyman piti ihan kurssin alkuun pienen tunnistustehtävän, ja sormi suussa oli todettava, että aika monesta kasvista oli annettava vain hyvä arvaus, osaa en tunnistanut ollenkaan.
Mutta onneksi lohduttavaa on se, että kun tiedot jossain kovalevyn perällä kuitenkin ovat, käyttämällä ne saa sieltä aktivoitua uudestaan. En ole kaikkia aikaisimmilla kursseilla oppimiani yrttejä uskaltanut kerätä, kun en sitten lopulta ole ollutkaan ihan varma niiden tunnistuksesta. Esimerkiksi villiyrttien peruskurssilla löytämäni peltokanankaali maistui erään keruureissun jälkeen niin kitkerältä, että pelkäsin sekoittaneeni sen pahimmillaan johonkin myrkylliseen kasviin ja jätin sen jälkeen peltokanankaalit keräämättä.
Anna kuitenkin varmisti minulle, että peltokanankaalilla ei ole mitään myrkyllistä näköiskasvia, johon sen voisin sekoittaa. Luultavasti keräämäni ytyn makuinen kasvi oli huonolla tuurilla juuri toiminut vaikka koiran pissapuskana tai muuta vastaavaa. Koin tästä varmuudesta valtavaa onnea, sillä keltakukkainen peltokanankaali on upea syötävä luonnonkasvi: parsakaalimaisen makuinen, pirteää väriä ruokiin tuova ja niityillä, pientareilla ja pihapiireissä runsaana kasvava.
Villiyrtit ovatkin itselleni vähän kuin sienet; en mitenkään oppisi niitä itse kirjan tai sovelluksen kanssa, vaan tarvitsen tietävän ihmisen viereen neuvomaan, opettamaan ja varmistamaan. Ja samoin kuin sienten kanssa, villiyrttien kanssa aivoihin mahtuu kaudessa kerrallaan vain yksi tai kaksi uutta lajia. Muut voivat jäädä sinne tiedostoihin muhimaan, mutta aktiivikäyttöön on turha yrittää saada kerralla sen enempää.
Jatkokurssilla onneksi kerrattiin nopeasti myös vanhoja tuttuja, joten yhtäkkiä huomasin handlaavani kaikki peruskurssin yrtit, joista osa oli päässyt täysin unohtumaan. Yksi tämän kertaisen kurssin hienoimmista löydöistä olikin peruskurssin antimia: maailman vanhin mauste litulaukka. Sen murskatuissa lehdissä ja varressa on selvä valkosipulinen maku ja haju – ihan käsittämätön ihastus ja hämmennys! Etenkin sen jälkeen, kun tajusin näkeväni litulaukkaa ihan joka puolella kaupunkiluonnossa.
Itse keräsin litulaukkaa muutaman nipullisen, jotka ripustin kuivumaan. Paremmin maku säilyisi kuitenkin pakastamalla, joten siten seuraavaksi. Valkosipulista litulaukkaa voi käyttää tuoreena esimerkiksi pestoissa, salaateissa ja marinadeissa.
Täysin uusi villiyrttilöytö oli jatkokurssin antimista maahumala. Tunnistin sen kyllä, sillä sitä kukkii pitkin Kivinokkaa ja palstallakin, mutta kuten niin usein villiyrttien kanssa, en ollut tullut ajatelleeksi, että sekin on syötävää. Maahumalan maku on pippurinen, salvian ja mintun tapainen sekä hennosti karvas. Sitä voi käyttää esimerkiksi marinadeihin, salaatinkastikkeisiin, munakkaisiin ja keittoihin. Munuaisvaivaisille se ei sovi, ja suurina määrinä maahumala voi ärsyttää ruuansulatuskanavaa.
Tällä kertaa aivoihin mahtui vielä kolmaskin uusi villiyrttikaveri: teenä käytettävä mesiangervo. Se on rohdoskasvi, jossa on aspiriinista tuttua salisyylihappoa, joten sitä pitää käyttää kohtuudella. Kuulemma mesiangervosta voi valmistaa erinomaista ”dagen efter” -teetä, mutta itse olen haudutellut siitä iltateetä. Vesistöjen lähellä kasvava mesiangervo on helppo tunnistaa, ja yhtäkkiä silmät näkevätkin mesiangervoa ihan joka paikassa.
Haaveenani onkin ehtiä kerätä kuivattavaksi sekoitus villiyrttejä, joista keitellä syksyn tullen iltaisin haudukkeita: mesiangervoa, ahomansikanlehtiä, villivadelmanlehtiä ja mustikanlehtiä. Teehen voisi sekoittaa myös koivunlehtiä, nokkosta ja poimulehtiä. Mikä ihaninta, näitäkin kaikkia löytyy ihan takapihamme metsästä ja metsäniityiltä täällä Helsingissä.
Kevät ja alkukesä meinaakin saada ihan sekoboltsiksi kaltaiseni urbaanin marttailijan. Mikään aika ei meinaa riittää siihen, mitä kaikkea ihanaa luonnolla olisi opetettavaa ja tarjottavaa. Monina iltoina olen saanut käydä itseni kanssa taistelua siitä, että Hanne ei, vaikka olisi jos mitä kivaa puuhasteltavaa, nukkuakin pitää.
Mutta voi miten suuret kiksit voikaan saada keräämällä ruokaa suoraan luonnosta – kun vain ehtisi! Villiyrttikurssin jälkeen tein itselleni iltapalaksi munakkaan, johon laitoin peltokanankaalta ja mausteeksi litulaukkaa. Haudukkeen keittelin mesiangervosta. Loput litulaukasta nostin kattoon kuivumaan yhdessä siankärsämön ja maahumalan kanssa.
Jokin alkukantainen minussa hurisi niin tyytyväisenä, etten meinannut hurinalta saada unta.
