Siitä tietää pikkulapsivuosien kuluneen, kun koko perheen joululomasta selviää vain yhdellä hermoromahduksella. Pakkaaminen koitui näemmä edelleen hermojeni kohtaloksi (repullinen superrrrtärkeitä pehmoleluja hävitettynä ympäri isoa omakotitaloa ja pian lähtevä juna liittyvät), mutta noin muuten en ikävöinyt arkea tai toivonut koulujen alkavan taas pian.

Elämä ei ole enää niin tiivistyneen intensiivistä, vaan siinä on kuvainnollisesti ja kirjaimellisesti tilaa hengittää.

Niinpä aika lipui siihen viikonpäivistä röyhkeästi piittaamattomaan ja autuaaseen välitilaan, jossa päiväohjelma rakentuu ulkoilun, syömisen ja sanomisen ympärille.

Joulu oli hyvä. Erilainen. Huojentavan rento. Pysyimme terveinä, ja sain yhdeksi päiväksi sisarusparveni kokoon puoleentoista vuoden tauon jälkeen. Lapset tapasivat serkkunsa ensimmäistä kertaa, ja minä nuuskuttelin haikean onnellisena vauvan niskaa. Saimme puusaunan hormin vetämään, ja juoksimme ihot löylyistä höyryten ulos tekemään lumienkeleitä. Aamuisin heräsin riisipuuron tuoksuun ja iltaisin nukahdin neulepuikkojen kilkatukseen.

Vaasaan satoi ennätysmäärä lunta, ja kinoksittain kertyvien untuvaisten hiutaleiden keskellä olo oli kuin lumisadepallossa. Me sisällä kuplassa, muun maailman ulottumattomissa.

Eniten pidän joulussa tunnelmasta, jolle ei ole nimeä, mutta johon kuuluu tavoitteeton ja aikatauluton yhdessä oleilu ja puuhastelu. Se, miten kaikki hakeutuvat takkatulen tai kuusen ääreen; yhdellä kädessä kirja, toisella kitara, kolmannen sylissä kissa. Ollakseen yhdessä, silloinkin kun on itsekseen.

Vuoden vaihtuessa levitimme kotonamme Helsingissä pukkijalkojen päälle ison pöytälevyn, teimme ystävien kanssa jotakuinkin 150 gyosa-nyyttiä ja valvoimme koko porukka – myös minä! – yli puolenyön. Siinä pyödän ympärillä loikoessamme yritimme miettiä mennyttä vuotta, mutta se tuntui jotenkin hähmäiseltä tiivistettäväksi.

Minulle loput ja alut ovat tärkeitä, pisteitä, merkkipaaluja ja ponnistuslautoja. Mutta nyt kaikki on ollut niin epämääräistä, niin moni asia on levällään ja kesken, että lopulta vuoden 2021 saldoina pystyimme puhumaan vain lukemistamme ja kuuntelemistamme kirjoista. Niillä on sentään ollut selkeä alku ja loppu.

Vielä loppiaisenakin pidin kiinni menneestä, loppuvuoden käpertyvästä pimeydestä. Tuntui, että en ollut ehtinyt viipyillä kaamoksen alla tarpeekseni, kaikki ilokoiva eteenpäin kurkottelu tuntui vielä vieraalta. Niin, todellakin: huomasin, että en ollut saanut tarpeeksi, saati saanut tarpeekseni pimeydestä. Silmät aristelivat valoa, nahanluonti oli vielä kesken.

Katsellessani kuusen jättämää tyhjyyttä olohuoneessamme, huomasin kaipaavani jotain loppiaisperinnettä. Kuusenvalojen rituaalimainen sammuttaminen ja koristeiden pois siivoaminen eivät riitä. Esimerkiksi Ranskassa leivotaan loppiaiskakku, eikä tunnu yhtään pöllömmältä ajatukselta koittaa adaptoida jotain samanlaista omiin loppiaisperinteisiin.

Ehkä joulusta luopumisen lisäksi tahtoisin loppiaisena toivottaa jotain tervetulleeksi. Pidentyvät päivät, valoisat hanget, tammikuun raikkauden. Eräs IG-seuraajani kertoi, että heillä on tapana loppiaisena tanssia aurinkotanssi. Valo läikkyi olohuoneemme puhkijuostulla parketilla ja ajatus hymyilytti. Ehkä ensi vuonna tanssimme mekin.

Nyt pelkkä ajatusleikki riitti, vaikutus tuli vain vähän viiveellä. Muutaman päivän kuluttua loppiaisesta huomasin himoitsevani kaikkea freesiä: värikylläistä ruokaa, hiihtolenkkejä valoisaan aikaan ja vaatekaappini heleimpiä värejä. Poltin vihreän ja punaisen kynttilän loppuun, vaihdoin tilalle hennon liilan ja utuisen vaaleanpunaisen. Haaveilin pastellisävyisestä tulppaanikimpusta ja maskittomasta elosta pinkillä huulipunalla.

Olokin on freesi; koteloitumisvaiheen jälkeen tämän vuoden siivet ovat muodostuneet valmiiksi. Luotan, että ne kantavat minut, vaikka sen lisäksi en uskalla isoja haaveita vuoden 2022 kannateltavaksi vielä laittaa. Mutta toiveen voin esittää: parit onnelliset loput ja kourallinen hyvää lupailevia aloituksia.

Yäk, puuskahti eräs juuri edellispäivänä sianlihan lautaselleen valinnut, kun kerroin innoissani ehtiväni joululoman aikana näkemään Siat-näyttelyn Seinäjoen Taidehallissa. Spontaani yökötysreaktio tiivistää aiheen kimuranttiuden sekä absurdiuden ja samalla alleviivaa näyttelyn tärkeyden. Valitaan syödä eläintä, mutta aihetta koskevaan näyttelyyn sanotaan yök. Sanotaan yök, vaikka ei olla nähty koko näyttelyä.

Kuvataitelija Terike Haapoja ja kirjailija Laura Gustafsson käsittelevät kolmesta teoksesta koostuvassa näyttelyssään ympärillämme olevaa yhteiskuntaa sekä maailmaa, jossa siat ovat läsnä arjessamme, mutta piilotettu näkymättömiin. Seinäjoen Taidehalli on näyttelylle oiva paikka, sillä nykyisen museotilan naapurissa toimi vielä omassa lapsuudessanikin teurastamo ja lihanjalostustehdas.

Helsingin viherpipertäjä-kukkahattutätikuplassani aiheelle olisi helppo nyökytellä, kun täällä Pohjanmaalla näyttely on saanut aikaan polemiikkia. Eläintuotannossa vahvasti mukana oleva Kurikan kaupunki meni esimerkiksi niin pitkälle, että kielsi koululaisten vierailut näyttelyssä. Kouluvierailujen keskeyttämisestä päätöksen teki Kurikan sivistysjohtaja, mikä sotii sitä vastaan, minkä luen sivistyksen perusteeksi: ymmärryksen tietoisen laajentamisen ja oman ajattelun aktiivisen haastamisen.

Iltasanomien mukaan Kurikan kaupunginjohtaja on kertonut paikalliselle sanomalehdelle Ilkka-Pohjalaiselle, ettei ole nähnyt näyttelyä, mutta hänen mielestään se käsittelee ilmastomuutosta ja antaa siantuotannon ilmastovaikutuksista yksipuolisen kuvan. Niin, toki eläintuotanto liittyy ilmastoon, sillä tutkimusten mukaan vegaaniseen ruokavalioon siirtyminen on yksilötasolla tehokkain tapa pienentää hiilijalanjälkeään. Mutta silti näyttely vain hipaisee tätä aihetta. Itse – näyttelyn nähneenä – koen näyttelyn tutkivan kahden maapallolla elävän lajin yhteiseloa. Tulokulma aiheeseen on eettinen.

Mutta ei, vaikka näyttelyn aiheuttaman metelin perusteella luulisi, että Taidehallin katossa roikkuisi vähintään verta tiputtava sianpää, näin ei ole. Jos haluaa nähdä järkyttävää materiaalia suomalaisilta sikatiloilta, niitä löytyy vaikkapa Oikeutta eläimille -järjestön Instagram-tililtä. Siat-näyttelyssä ainut sikaa kuvaava video on suloinen dokumentaarinen videokooste Paavo-siasta, joka elelee sikamaista elämää eläinten turvakodissa: tonkii kärsällään, kirmaa pihalla, saa rapsutuksia ja loikoilee pehmustetussa jättikorissa. Näkökulma videossa on Paavon, sillä videomateriaali on Paavon selkään valjain kiinnitetyn kameran tallentamaa.

Jokainen, joka on minun tapaani kohdannut arjessaan tuotantoeläimiä, on saletisti todistanut järkyttävämpiä asioita kuin ne, joita Siat-näyttelyssä on esillä.

Puhinaa ja silmienpyörittelyä pohjalaisessa yleisössä aiheuttanee Gustafssonin kirjoittama teksti Paavo-siasta. Gustafsson kirjoittaa eläimistä henkilöinä, Paavosta hänenä. Minun äidinkielessäni, Pohjanmaan murteessa, ihminen on se, oli kyseessä sitten presidentti, naapuri tai puoliso. Sama pätee jokaiseen eläimeen. Hän-muoto on hienostelua, etelän väen prameilua ja ylpeilyä.

Mutta muuten näyttely ei alleviivaa kahden elävän, vaikkakin eri lajisen, olennon yhteneväisiä oikeuksia olla henkilöitä, olla olemassa. Itse olisin mielelläni haastanut ajatuksiani eläintuotannosta vielä enemmän. Olenhan elänyt minulle lapsuudessa valitun ja päätetyn sekasyöjän mallin mukaan, kunnes joskus yli 20 vuotta sitten aloin kyseenalaistaa oikeuteni sekä tarpeeni syödä eläimiä ja jätin lihan pois ruokavaliostani. Ja silti nyt jouluna vedin enemmän juustoa kuin koko vuotena, koska sitä oli houkutuksena pöydässä sekä jääkaapissa ja olen näemmä yhä kovin heikko ja eettisen omatuntoni sulkemaan pystyvä hedonisti.

Siat-näyttelyn vaikuttavin teos on ääni-installaatio Odotustila. Kuudestatoista kaiuttimesta kuuluu tuotantotilojen ääniä, ja kaiuttimet on aseteltu tilaan kuten mikrofonit ovat suomalaisessa sikalassa olleet. Taidehallin betoninen kaikuva tila tuo ääniin oman säväyksensä. Onhan Taidehallina nykyään toimiva Kalevan navetta rakennettu alun perin nimensä mukaisesti lehmien navetaksi, vaikka se ei siinä tehtävässä olekaan koskaan toiminut. Installaation äänet ovat ihan tavanomaisia sikalan ääniä. Mutta mieltä myllertää tieto siitä, että seuraavana päivänä siat viedään teuraaksi. Äänitteessä kuuluu sikojen viimeinen yö.

Näyttelyn kolmas osuus on kansanvälisestä ja monipuolisesta aineistosta koostettu videoteos Ei tietoja. Se pyrkii kokoamaan sirpaleista maailman, jonka eläinteollisuus luo. On rehuntuotantoa, pilaantuneita vesistöjä, antibiootteja, bakteereja ja sikojen parissa työskentelevien ihmisten pahoinvointia. Kuvissa räpsyvät tuotantolaitokset ja työntekijät, ja visuaalisesti kammottavin osuus ovat partaterät, joiden päälle tieto ja mielikuvitus luo loput kuvat. ”Tällaista ei ole Suomessa”, voidaan puolustautua. Ei, ei olekaan, ei täysin.

Mutta miksi jopa ja juuri Pohjanmaalla, eläintuotannon laakeilla mailla, sian elämä, olemassaolo ja ihmisen aiheuttama kuolema ovat yäk, jotain, miltä tahdotaan sulkea omat ja muiden silmät ja tietoisuus, mutta sika elottomana ja hahmottomana ruokakimpaleena nam?

Menkää, vielä ehtii 8.1.2022 asti; Gustafsson & Haapoja: Siat. Seinäjoen taidehallissa. Museokortti käy.