Meillä ei myöskään olisi varaa isoon lapsikatraaseen. Enkä nyt tarkoita vain vanhempainvapaiden aikana menetettyjä ansiotuloja, vaan pääkaupunkiseudun asuntojen hintoja, joissa tällaisilla perustalliaisilla on juuri ja juuri varaa pikkuruiseen lähiökaksioon. Ahtaasti ne siellä Melukylässäkin asuvat, mutta silti. Ja jos taas uraa ajattelee, media-alalla muutamankin vuoden poissaolo työmarkkinoilta on sama kuin muuttaisin nyt Irlantiin ja ryhtyisin viskitehtailijaksi. En tietäisi mitään, en tuntisi ketään ja joutuisin aloittaa ihan pohjalta.
Välillä myös epäilen, voiko tällaista määrää rakkautta olla vielä jossain jemmassa, jotta sitä riittäisi jaettavaksi myös useammalle lapselle. Ja että miten ihmeessä pitäisin hengissä vauvan lisäksi myös esikoisen, jos ensimmäinen vuosi olisi samanlainen kuin Minimen kanssa. Se että en itse ehtisi nukkua vauvan loputtomalta itkulta, syödä lähes tauottomalta imettämiseltä tai harjata hiuksiani vatsavaivaisen vauvan hytkyttämiseltä, ei aiheuttaisi minulle kuin uusia lieviä aivotuhoja, mutta esikoinen jäisi siinä täysin heitteille.
Ja siltikin, kyllä me toisen lapsen haluaisimme. Sitten joskus. Tahtoisimme voida tarjota Minimelle ja sille mahdolliselle toiselle lapselle sisarussuhteen rikkauden ja rakkauden. Sen elämän pisimmän suhteen. Itse olen esikoinen, jolla on kolme sisarusta. Ikäeroa heihin on kolme, neljätoista ja kahdeksantoista vuotta. Vanhimman kanssa olen kasvanut yhteen puusta tippuen, majaa rakentaen ja imuriputken välityksellä puhuen. Riidellen ja rakastaen. Potkien ja halaten. Kahdelle nuorimmaiselle olen ollut jo enemmän isosisko ikäerosta johtuen, kun vanhin pikkusiskoistani on taas ollut se paskapäinen paras kaveri, jonka kanssa ajoimme kilpaa pyörillä mansikkamaalla sadetuslaitteiden vesisuihkuja väistellen.
Teini-ikäisenä tai täysi-ikäisenä siskoksi tulemisen ihanuutta ja hauskuutta en enää tässä elämässä voi Minimelle tarjota. Mutta muutamien vuosien ikäerolla syntyvään sisarukseen mahdollisuudet olisivat. Ja mitä kauemmin asian kanssa vetkuttelee, sitä isommaksi mahdollinen ikäero kasvaa. Muistan itse, miltä kolmen vuoden ja yhden kuukauden ikäero pikkusiskoon tuntui kuusivuotiaasta. Tai yhdeksänvuotiaasta. Tai neljätoistavuotiaasta. Se oli valovuosi. Mutta silti se ihana takiainen pysyi mukana, vaikka lykkäsin sen maitokärryillä nokkosojaan ja sidoin yöpukuunsa kuin pakkopaitaan.
Yllätyksekseni itselleni mä tahtoisin itsekeskeisesti myös kokea raskauden uudelleen. Lähtien siitä ennenkokemattomasta jännityksestä, kun päätetään, että nyt yritetään. Tahtoisin myös kokea raskauden ilman, että samalla joutuisin tekemään henkisellä puolella niin paljon töitä uuden elämäntilanteen sisäistämisessä. Enää ei tarvitsisi paniikissa lukea jokaista Herttoniemen kirjastosta löytyvää raskaus-, vauva- vanhemmuus- ja kasvatusaiheista nidettä tai oksentaa henkisen pahoinvoinnin kourissa rappukäytävään vielä seitsemännellä raskauskuulla. Elämä on jo opettanut, ja voisin vain voida äklöonnellisen paksusti. Synnytyksenkin toivoisin voivani joskus kokea uudelleen.
Mutta ei vielä. Mä en vielä ole valmis laittamaan taas kaikkea sekaisin, kun arki alkaa vihdoin pyöriä ja elo on selviytymisen sijaan kivaa. Vaikka onhan siinä muutaman vuoden ikäerossa se, että sitten ne olisivat pian molemmat ihan ihmismäisiä olentoja, joiden kanssa voi tehdä asioita ja kommunikoida. Mutta ei. En tahdo taas muuttua pahoinvoivaksi zombieksi, joka raahautuu suoraan töistä pimennettyyn makuuhuoneeseen nukkumaan loputonta väsymystään pois. Enhän mä yhden lapsen äitinä edes enää voisi. Mä en taas halua muuttua imetyshieltä haisevaksi suohirviöksi, jolle elämän suurin luksus on käydä vessassa yksin.
Niiden muistojen kultaamiseen tarvitaan vielä ainakin kaksi vuotta jos ei useampikin.
Voi mikä ihana teksti. <3 Ja mitkä ihanat kuvat, Minime on maailman söpöin blogi-malli. :)
Oma Rakkauslapseni on vähän reilun vuoden vanha, ja joka päivä painin näiden samojen mietteiden kanssa… Raskaus alkoi ja meni hyvin. Synnytys ei niin hyvin. Elo vauvan kanssa uskomattoman hyvin. Silti sitä on yhtä isoa kysymysmerkkiä… Nyt kun meitä on kolme, joihin tuo suuri muutos vaikuttaisi…
Se vauvakuume on vaan siitä jännä että sitten kun se _ihan oikeasti_ iskee niin et välitä hevon kakkaakaan mistään vauvavuoden kamaluuksista 😉 tai yhtään mistään muustakaan mikä nyt lasten ja vauvan kohdalla olisi negatiivista koska se polte vaan on niin iso.
Tottakai jokainen perhe on erilainen ja ne tyypit siellä perheessä erilaisia. Mutta uskaltaisin aika varmana väittää että sen ekan lapsen kanssa kaikki on ”pahinta”. Koska hänen kanssaan kaikki on uutta. Vauvavuosi, hoidonaloitus, koulu, kasvaminen jne. Mistään et tiedä mitään. Tottakai jokaisen lapsen kohdalla on omat haasteensa mutta silti ne asiat siellä ei ole sillälailla uusia ja vieraita kuin ne on olleet sen ensimmäisen kanssa. Ja vanhemmuus on siitä kummeli hommeli että siinäkin kasvaa ja kehittyy. Sitä tulee itsevarmemmaksi. Ei se univelan sieto tietenkään mihinkään muutu mutta arjessa oppii selviytymään ja olemaan vaikka niitä pieniä siinä olisi. Ja yllättävän pienistäkin on seuraa toisilleen.
Mulla on vanhimpien lasten ikäero 1v7kk ja tämä viimeisin on syntynyt sitten niin että isot sisarukset ovat olleet 10 ja 12 v. Ja se on ollut aika jännäkin huomata että sillä ikäerolla ei ihan hirveästi ole väliä sen kanssa että onko rankkaa vai ei. Toki isojen lasten kanssa on se että sitä sellaista perushoitoa he eivät tarvitse samalla lailla kuin pienet mutta isojen kanssa on sitten ihan omat ”ongelmansa”. On ollut juttuja jotka on olleet helpompia kuin kuvittelin mutta ihan älytön liuta myös asioita jotka on olleet tosi rankkoja ja jotka syö sitä jaksamista. Perushoito on kuitenkin aika ”liukuhihnamaista” ja ei aina vaadi kovin kummoisia juttuja korvien väliltä. Teini-ikä sitten taas… noh sanotaanko että vaatii vanhempien korvien väliltä 😀 Ja tuntuu että monesti se sellainen vanhemmuuden fyysinen toiminta ei ole yhtään niin väsyttävää kuin sitten ne henkisen puolen hommat…
Eli toisinsanoen silloin kun isot lapset oli pieniä, perheessä oli kaksi alle kaksivuotiasta ja oli tietenkin rankkaa nyt sillä tavalla kuin pienten kanssa on. Mutta nyt isommalla ikäerolla on myös rankkaa mutta eri tavalla. Ja rehellisesti sanottuna on ollut hetkiä kun mä olen kokenut tämän nykyhetken rankemmaksi kuin sen ajan kun niitä pieniä oli kaksi. Tässä nykytilanteessa itseasiassa vauva on monesti se helpoin tapaus, kaikkine valvomisineen ja muineen.
Näitä on aina hauska pohtia mutta muutaman kerran sen vauvakuume-jyrän alle jääneenä alan olla hyväksynyt sen asian että paras suunnitelma on suunnittelemattomuus 😀
Voi sä oot kyllä taitava: sanoin eilen ekan kerran ääneen mitä oon tuntenu viimiset pari viikkoa. Ja sit sä just kirjotat siitä ja aivan kun tismalleen mun ajatusmaailmasta 🙂 1,5 vuotias kun ei oo enää vauva ja kun hormoonitkin alkaisi oleen normaalitasollaan, niin mitä tekee äitipää: no tietysti vauvakuumeilee. Äh,ärsyttävää.
Ainut ero sun tekstillä ja mun ajatuksilla on.. en taida paria vuotta kestää kuumeilla 🙂
Ps. Kiitos blogistasi. Aivan mahtava!!
Todella mielenkiintoinen selostus näin kuuden lapsen äitinä lukea 🙂 mä tiedostan noi Helsingin hinnat, näin 3km päässä tuosta teidän mansikkamaasta on helppo samaistua siihen melukylän meininkiin.
Mä ymmärrän ihmisiä joiden ratkaisu on pysyä pienemmässä perheessä, kuin lähteä mukaan melkoiseen hullunmyllyyn jota on jo yhden kanssa. Mielestäni se osoittaa ihmisessä suurta kypsyyttä kun pystyy sanomaan ääneen omat voimavaransa ja sen ettei elä jossain mutsikuplassa ollen pelkästään Äiti.
Mulla oli tässä joku pointti mutta se hukkui vaikka kahvia on mennyt tälle aamua jo kolme kupillista. Ehkä se oli se että vaikka meidän näkemykset perheen koosta on hyvin erilaiset mä silti ymmärrän täysin sun näkemyksen ja puit sen hienosti sanoiksi 🙂
Kukkavarpaan toinen kappale on todella hyvin kirjoitettu ja täyttä asiaa! 🙂
Meille tuli kaksi lasta pienellä ikäerolla, 1v 4kk. Nyt Tosikoinen lähestyy vuoden ikää, ja kulunut vuosi on kyllä ollut rankka. Mutta enemmänkin rankka fyysisesti kuin korvien välissä, mihin Kukkavarvaskin kolmannessa kappaleessaan viittaa. Olen vuoden aikana ehtinyt miettiä monet kerrat, että isompi ikäero olisi voinut olla helpompi. Silloin ei Esikoinenkaan olisi ollut vielä niin pieni toisen vauva-aikana, vaan olisi ollut jo omatoimisempi. Toisaalta silloin myös mustasukkaisuus olisi saattanut olla suurempaa, mistäpä sitä tietäisi. Nyt kun pienempikin jo aloittelee leikin opettelua, alan hiljalleen huomaamaan etuja pienessä ikäerossa. Noista naperoista todellakin on seuraa toisilleen – vaikka usein leikki päättyykin tönimiseen tai läpsimiseen. Silti he ovat jo hitsautuneet yhteen, eikä mikää ole suloisempaa, kuin Esikoinen halaamassa Tosikoista ja kuiskaamassa salaa pienemmälleen ”mää rakastan sua”. <3
Meidän haaveissamme siintää vielä yksi lapsi, mutta itse en ole vielä valmis alkamaan samaan rumbaan. Päätä alkaa pyörryttää, kun mietin, että Esikoisen ollessa vuoden ikäinen Tosikoisen raskaus oli jo yli puolivälissä. Että jos olisimme kolmannen halunneet samalla ikäerolla, olisin taas raskaana ja laskettu aika olisi ensi vuoden alkupuolella. Huh, nyt voin huokaista, että onneksi näin ei ole. Silti epäilen, että ensi vuonna olen jälleen raskaana tai ainakin yritämme kolmatta lasta. Taidetaan olla vähän hulluja, kun kahdenkin (omasta mielestämme) melko rankan ja varsinkin valvottaneen vauvavuoden jälkeen haluamme vielä kolmattakin, suhteellisen pienellä aikavälillä. 😉
Hyvää pohdintaa. Mulla alkaa oleen kanssa oireita, vaikka meillä jo kaksi marakattia vetelee pitkin seiniä. Onneksi ymmärrän jaksamiseni rajat. Kaksi veljestä lyhyellä ikäerolla (alle 2v) saa nyt riittää, katotaan sitten sitä iltatähtee muutaman vuoden päästä, jos siltä tuntuu 😉
Mutta on kyllä upeaa seurata, miten veljekset nyt jo leikkivät yhdessä. Toki tappeluitakin syntyy, mutta yhä enemmän on niitä hyviä hetkiä. Esikoinen jo malttamattoman kyselee, koska se pienempi osaisi puhua niin että voisi ”leikkiä oikeesti mun kanssa”.
Luotan siihen, että vuoden päästä molemmat on jo niin isoja, että äitikin saa joskus omaa aikaa. Ja sitten kun on pari vuotta latailtu akkuja voi alkaa taas tuntua siltä, että omakin vauva olis kiva. Nyt tyydyn vain ihastelemaan lähipiirin aikaansaannoksia, ja iloitsemaan siitä, että meillä jo kävellään ja syödään (pääosin) itse =)
Ihanaa syksyä teidän perheelle!
Itse aikoinaan kuvittelin, että haluan tehdä lapsia sitten joskus sellaisella ja sellaisella ikäerolla. 1,5 vuotta lapsettomuuden kanssa painiskellessa ovat opettaneet että ei paljo kannata suunnitella. On niitä onnekkaita, jotka voivat päättää tehdä lapsen siltä yrittämältä ja that's it. Meillä se ei onnistu. Lapset kun on ainoo mitä ei rahalla saa. Edelleen kun kysytään että millon me niitä lapsia AIOTAAN tehdä niin en tiedä mitä enää vastaisin. Sillon kun tämmönen onni meille suodaan, kait.
Mulla oli aiheesta alunperin tekstissä kappale, mutta poistin sen ennen julkaisua. On niin iso juttu, että ei tuntunut oikealta mainita siitä vain sivulauseessa. Meillä kävi niin iso onni, että saatiin lapsi ilman pyytämistäkin. Siksi tuntuu, että kohtalo saattaisi ivata ja toista ei tulisi, vaikka yrittämällä yritettäsiin. Onnkeksi yksi rakas ollaan kuitenkin saatu, jos toista ei sitten joskus kuulukaan. Jaksamista ja onnea teidän elämään. En voi edes kuvitella, miten kipeältä lapsettomuus tuntuu.
Kääk, meillä on kuule saman nimen lisäksi sama ajatuksenkulku: viimeiset 4-5 sun postausta (esim. vauvadisko ja miehen haastattelu, damn you!) on ollu mulla juuri työn alla ja jääneet suurin osa sitte julkaisematta kun ”en mä nyt viitti ihan samaa hei laittaa”. Nyt on pakko kirjoittaa luonnosteksti ”rehellisesti” loppuun, vaikka copycatin maineen kohta saankin 😀 Hyvää kamaa sulta sieltä taas pajahti kuules duuninaapuri 🙂
Kiitos kirjoituksestasi. Erinomaisesti kirjoitettu! Lisäksi samastun täysin. Itsestäni tuntuu lisäksi siltä, että ennen seuraavaa täytyy ainakin nukkua univelat kunnolla pois, ja tuntea olevansa taas enemmän ihminen ja nainen, ennen kuin palaan 24/7-äidiksi.
Omat lapset aika tasan kahden vuoden ikäerolla, kohta 3- ja 1-vuotiaat.
Toisen kanssa kaikki on paljon rennompaa, niinkuin epäilitkin. Kaikesta tietää, että kyllä tästä selvitään, nää on näitä vaiheita. Esikoisen kanssa kaikki tuntui tosi paljon vakavammalta.
Ja kyllä sitä rakkautta riittää, siitä ei kannata olla huolissaan.
Ihania yhteiskuvia teistä. Kyllähän nämä pohdinnat mahdollisesta toisesta lapsesta pyörivät päässä väkisinkin, jos ei omasta halusta vielä niin muiden kyselyjen takia. Juuri pari päivää sitten totesin että nyt vasta alkaa nauttia lapsen kanssa olemisesta ja oma rooli alkaa olla ilo eikä osittain ahdistava pakko. Eli ei toista lasta meille vielä, jos koskaan.
Omaa pohdintaa toisen lapsen ”pakollisuudesta”, siis jos lähipiiriään kuuntelisi:
http://kideblogi.fi/ilmansinuaolenlyijya/2013/06/12/lapsen-varjo/
Ja viime aikoina löytyneestä sisäisestä rauhasta suhteessa äitiyteen:http://kideblogi.fi/ilmansinuaolenlyijya/2013/09/24/milta-tuntuu-olla-aiti-juuri-nyt/
Olipa tutun kuuloisia mietteitä! Meillä on tulossa uusi perheenjäsen nyt, kun ikäeroa esikoiseen tulee 5 vuotta. Aikaisemmin olisimme toivoneet (useampi vuosi tuli yritettyä), ja kun minullakin ikää alkaa tulla, niin mieleen alkoi hiipiä pelko, ettenkö sittenkään saa kokea enää raskautta ja synnytystä ja pientä vauvaa. Mutta. Nyt tuo 5 vuoden ikäero tuntuu juuri sopivalta. Elämä esikoisen kanssa on jo jonkin aikaa sujunut mukavasti (ensimmäiset 2 vuotta valvottiin), ja hänestä on tullut niin kertakaikkisen ihana, hellä ja huomaavainen pikkumies, että ihan itkettää onnesta, kun ajattelen, millaisen isoveljen vauva saa. Yhdessä odotetaan innolla, ja isä ja poika kilvan juttelevat mahalle ja silittelevät (huokaus). Silloin, kun itse vielä yritettiin ja niitä raskausmahoja ja vauvoja alkoi minunkin poikani ikätoverien vanhemmille ilmestyä, toisaalta suretti oma turha yritys, mutta sitten kun katsoin, miten elämä uhmaikäisen ja vauvan kanssa lähti monessakin perheessä käyntiin, niin oma tilanne ei enää tuntunutkaan hassummalta… Kaikki aikanaan! Kiitos hyvästä kirjoituksesta!
Ihanaa luettavaa..niin samoja ajatuksia kun mulla oli Saran jälkeen… Itselläni nuo ajatukset pikkukakkosesta heräsi juurikin, kun Sara oli 1v 10kk! Noh..lopputulos onkin tiedossa… sitä pikkukakkosta ei meinannut kuulua..Ja sitten niitä tulikin KAKSI kerralla!!! Ja siitäkin on selvitty..ainakin tähän asti, kun pienet jo melkein 8kk! Kyllä sinä ja jeppe selviäisitte. Ja onhan teillä ihana pikkuinen apulainen siellä 🙂
Kiva kun joku muukin myöntää, ettei ehkä ole ihan rahkeita ja intoa toiseen lapseen esikoisen ollessa pieni. Paitsi meidän lapsi on jo yli 2,5-vuotias. Ennen ajattelin että se olisi ISO ikäero, nyt ei ole toista vielä tulossa vuosiin jos ollenkaan. Ja 2,5-vuotias on äärettömän pieni, rasittava ja sen kasvusta voi nauttia ihan eri tavalla kuin koskaan aikaisemmin. Onneksi ei tullut meille vauvaa tähän väliin, vaikka jossain välissä luulin haluavani 🙂
Ennen tätä ensimmäistä lasta luulin haluavani jopa neljä muksua. Nyt riittää yksi, ja tähän varmaan jäädäänkin. Olo on hieman haikea, mutta uskon ratkaisun olevan paras tälle perheelle. Meidän poika on aina ollut helppo ja hyvin nukkuva tapaus, mutta muhun iskivät synnytyksen jälkeen hormonit sellaisella voimalla, etten ole palautunut normaaliksi itsekseni edes melkein puolentoista vuoden jälkeen. En missään nimessä halua kokea karmeita mielialanvaihteluita, nukkumisvaikeuksia ja yleistä ahdistusta uudestaan. Eihän sama välttämättä toistuisi, mutta tunteet ovat vieläkin niin pinnassa, etten ole pitkään, pitkään aikaan valmis ottamaan riskiä. Totuttelen siis ajatukseen yhden lapsen perheestä ja pienoisella kaiholla katson kavereita ja tuttuja, jotka tekevät toista tai kolmattaan. Olen kuitenkin äärimmäisen onnellinen tästä yhdestä lapsesta, sillä joskus oli sellainenkin aika, jolloin luulin, etten tule saamaan lasta ollenkaan.
Minulle oli selvää, että halusin vähintään kaksi lasta. Mutta se kuopuksen vauvavuosi. Se oli aivan kamala. Yhden kanssa sitä nyt menee vaikka päällään seisten. mutta yksi aikuinen ei repeä kahdeksi.
Jälkeenpäin olen ajatellut, että sain lapset väärässä järjestyksessä. Esikoinen oli vauvana helppo, esimerkiksi imetyksen aikana sai vaikka pommin vieressä räjäyttää, kuopus taas vaikea itki mahaansa, tuttipullo ei kelvannut kummallekaan ja kuopuksen imetyskin onnistui vain makuuasennossa hiljaisessa tilassa. Esikoinen on äidin sylipoika, kuopus taas ei hermostu, vaikka joku muu pääsisi lähemmäksi äitiä. Kuopuksesta vauvat ovat ihania, esikoista eivät vauvat, ei oma pikkusisko eivätkä vieraat lapset, ole koskaan kiinnostaneet. Ota esikoinen mukaan vauvan hoitoon! Joopa joo, jos toista ei ollenkaan kiinnosta…
Nyt ollaan jo voiton puolella ja lapset ovat kovasti rakkaita toisilleen. Mutta siihen tarvittiin, että vauva kasvoi leikki-ikäiseksi ja että hänestä sai leikkikaverin.
Vuodatin aiheesta myös omassa blogissani: http://pikkuisenparempaa.blogspot.fi/2013/09/pitiko-tehda-toinen-lapsi-jos-ei-jaksa.html
Hieno teksti! Kertoo kypsyydestä, että miettii näitä asioita, eikä ”hanki” toista lasta vain sen takia, että hormonit hyrräävät tai koska niin ”kuuluu” tehdä tietyllä aikaerolla. Jos muutkin miettisivät voimavarojaan vähän tarkemmin, lasten pahoinvointia olisi taatusti nykyistä vähemmän. Itse haluaisin 3-4 lasta, mutta todennäköisesti lukumäärä jää kahteen, ellen voita lotossa tms 🙂
Epäilemättä päivähoito-oikeuden rajoittaminen tulee näkymään syntyvyydessä.
Muuten olen kuitenkin sitä mieltä, että ei esikoinen mene seuraavien lasten vauvavuosina pilalle. Kyse on vain ohimenevästä, joskin rankasta, vaiheesta lapsen elämässä.
Mä olen kanssa miettinyt toista lasta. Ihan vain ajatuksena. Meidän poju on nyt 2kk ja syntyi sektiolla. Olen aina ajatellut, että perheeseeni tulee kuulumaan useampi lapsi. Mulla on 4 sisarusta ja miehellä 5, joten vain yksi lapsi tuntuu hullulta! Mutta nyt kun on vietetty unettomia öitä ja muuta mukavaa, odotellaan korvatulehduskierrettä ja hammasitkua, eipä tee mieli toista lasta. Enkä sektion vuoksi edes saa tulla raskaaksi vuoteen. Olen myös panikoinut sitä, että miten pärjään sairaalassa kun mies ei enää voisi olla rinnalla 24/7 vaan hänen olisi oltava esikoisen kanssa.
Kuin minun suustani. Esikoiseni on niitä ns. helppoja lapsia, mutta siitä huolimatta en voi kuvitella saavani toista vielä vuosiin. Jos silloinkaan. Yksi oli alunperin unelmissa ja vaikka pientä mietintää toisen suuntaan on ollut, on epävarmuus vielä voitolla. Hyvä ja rehellinen kirjoitus, kiitos siitä!
Kivinen
Meillä on neljä lasta. Mietteesi kuulostavat tutuilta. Esikoisen syntymän jälkeen vielä parin vuoden ajan ajattelin että ei toista ennen kuin esikko on vähintään viisi. Hankala eka vuosii yövalvomisineen. Iski vauvakuume kuitenkin, puolen vuoden yrittämisen jälkeen tulin raskaaksi. Toinen syntyi 3 vuoden ja 2 kk n ikäerolla. Sitten piti lasten olla siinä ja asennutin horminikierukankin. Mutta kuinka ollakaan, iski vauvakuume, kierukka ehti vuoden olla. Kolmatta yritettiin neljä kuukautta ja sitten tärppäsi. Ikäeroa kakkosen ja kolmosen välille 2v 10kk. Taas kierukka, eikä pitänyt enää yhtään lasta tulla. Mutta kuinka ollakaan iski se salakavala vauvakuume ja neljäs lapsemme näki päivänvalon 2.5 vuoden ikäerolla edelliseen 🙂 ja nythän tämä on siis meidän kuopus ja piste 😉
Lapset eivät tarvitse isoa taloa, hienoja vaatteita vaan rakkautta. Rahan vuoksi ei lasten hankkimista kannata jättää. Sisarukset ovat hienointa mitä voi lapsilleen antaa. Meillä lapset leikkivät, pelaavat yms paljon keskenään vaikka kolmisen vuotta ikäeroa onkin kaikkien välillä. Riitelevät myös paljon kyllä. Ikäero kuitenkin kureutuu ajan myötä pienemmäksi. Lisäksi on hassua miten aina mietitään sitä miten lapset pienenä leikkivät keskenään ja se helpottaa aikuisten elämää. Suurin osa sisarussuhteesta eletään aikuisena, olisi tärkeää että on vahva ja hyvä sisarussuhde, tässä vanhemmat ovat avainasemassa. Sillä ei paljon ole merkitystä tuossa vaiheessa onko ikäero 2v vai 6v. Itsekin nelilapsisen perheen kasvatti ja sisaruksiin isot ikäerot, nyt olrmme parhaita ystäviä keskenään! Sisarukset ovat rikkaus!
Meidän minityyppi on vasta 5,5kk vanha, mutta tällä haaveilen jo toisesta lapsesta. Esikoisen kanssa on toki ollut helppoa (perustyytyväinen vauva, ei juuri itke eikä valita, viihtyy itsekseenkin, nukkunut 3kk asti 8-10h yössä heräämättä…) joten ei ole kauhukuvia, univelkoja tms. Mies ei vielä vauvakuumeile mun kanssa (vaikka tokaisikin tytön ollessa noin viikon ikäinen yksi ilta vauva sylissään ”tää on ihana, tahdon näitä lisää”), vaan on sitä mieltä, että meidän pitä odottaa, kunnes olen saanut vakituisemman työpaikan (ne taloudelliset ja työuraan liittyvät syyt siis). Mutta jos ensi keväänä onnistaisi tuoll työrintamalla, niin voisi tosissaan alkaa pohtimaan toista vauvaa tähän talouteen… 🙂
Tuttua, tuttua… Eka lapsi on haastava ja meidän piti opetella lapsen kanssa olemista ja elämistä kantapään kautta, ja meni yli kolme vuotta ennen kuin päädyttiin siihen, että haluttaisiin kuitenkin ehkä yrittää saada lisääkin lapsia. No tärppiin meni yli vuosi, joten ikäeroksi tuli viisi vuotta. Siitä ei ole mitään pahaa sanottavaa, oli mielestäni tosi hyvä että esikoinen oli jo ”iso”, ja ikäerosta huolimatta yhteiset leikitkin sujuvat (kuten myös riitelyt..).
Toisen ollessa vauva olin lähes heti sitä mieltä että kolmaskin olisi kiva, ja hänen ollessa vähän yli vuoden aloin odottaa kolmosta. Ikäeroksi kakkosen kanssa tuli siis kaksi vuotta. Tämäkin on tuntunut hyvältä (eikä liian rankalta), koska keskimmäinen on aivan erilainen luonteeltaan kuin esikoinen.
Rakkauden riittämistä moni miettii, mutta sanoisin että sitä kyllä varmasti riittää, joskin voi olla että eri lailla eri lapsille. Raha- ja asumistilanne ovat ihan aitoja huolia, eikä mielestäni ole todellakaan tyhmää miettiä niitä kuten myöskään omaa henkistä jaksamista.
Sanoisin siis, että jos ei tällä hetkellä tunnu siltä että haluaisitte lisää lapsia, niin sitten on varmaan parempi odottaa ja katsoa tuleeko sellaista tunnetta myöhemmin. Jos tulee niin sitten vaan yrittämään, ja jos ei, niin sekin on hyvä. 🙂
Yritätte sitten puolen vuoden päästä 🙂 Jolloin ikäeroksi tulee n. 3 vuotta 😉
Ihan samoja mietteitä oli mulla. Varsinkin tuo rakkauden riittävyys mietitytti (niinkin hölmöltä kuin se kuulostaa). Mutta mulle se oli suuri pohdinnan aihe. Meillä loppujen lopuksi hyvin tietoisesti tuli lapsien ikäeroksi vähän vajaa 5v. Nyt kun kuopus on jo reilu 1v ja esikoinen eskarilainen niin huomaan että tää vaan niin sopii meille. Meillä on aikaa ja voimavaroja ottaa huomioon molemmat omana persoonanaan. Pojat ovat myös hyvin rakastavaisia toisiaan kohtaan vaikka esikko muuten onkin hyvin rämäpää. Pikkuveli rauhoitti häntäkin 🙂 Ja sen päälle vielä itsekin tunnun jaksavani hyvin. Tsemppiä pohdintoihin siis. Jokainen tekee kuten omalle perheelle parhaalta tuntuu!!
Itse kannustaisin, että jos yhtään vauvakuumetta on niin yritystä vaan aluilleen ja toivoa, että luoja sen suo uuden rakkauden. Isoin pelko itselle ainakin oli jos sitä ei uudestaan tulekkaan raskaaksi. Kaikki muut huolet kyllä järjestyy ja olivat ehkä vaan jossittelua ja peittämistä pahimmalta pelolta. Ja vauvakuume itselläni oli sama kuin karkkihimo se loppuu vasta kun sitä saa 🙂 itsellämme on nyt 3 v ja 1,5 v tytöt ja on ihana seurata touhukaksikon menoa ja meininkiä ja katsoa vierestä miten heidän sisaruussuhde kehittyy ja nyt kun yhteiset leikiitkin sujuu saan jopa juoda kahvikuppini rauhassa. 🙂 ja se asunto asumme pikku kaksiossa ja tuntuu, että vielä emme ole lisä tilaa kaivannut. Kohta alkaa minullakin pitkän tauon jälkeen työt, uutta tilavempaa asuntoakin olemme alkaneet laiskanpuoleisesti etsiä ja voin tunnustaa, että uusi vauvakuume on jo tuloillaan 🙂
Itselläni alkoi toive toisesta lapsesta heräillä noihin samoihin aikoihin, kun esikoinen oli 2,5-vuotta. Sain miehenikin suostuteltua, vaikka hänelle yksikin lapsi oli riittävästi. Itse taas aina haaveillut kahdesta. No, asiathan ei mennyt niinkuin olisi halunnut ja raskaaksi tulo vain kesti ja kesti. Lähdettiin tutkimuksiin ja itsellä todettiin endometrioosi. Viime syksynä piti tehdä päätöksiä, lähdetäänkö lapsettomuus hoitoihin vai annetaanko asian olla. Olin jo päätöksen sisäisesti tehnyt, ei hoitoja, mutta en ehtinyt vielä klinikalle soittaa. Ja kappas olinkin tullut raskaaksi ihan luomusti, ikäeroa lapsille tuli lähes viisi vuotta, ja tuossa toi uusi nyytti köllöttelee. Ja toisaalta olen niin tyytyväinen, että sitä ikäeroa sitten tulikin vähän enemmän. Esikoinen pärjää itsekseen suojaisassa pihassa naapureiden lasten kanssa. Viihtyy pitkiä aikoja isovanhemmilla jne. Toisin sanoen mulla ei ole kahta vaippapyllyä hoidettavana ja uusikin tulokas saa itselleen huomiota enemmän. …ja kuinka päädyin lukemaan mahtavaa blogiasi…googletin hakusanoilla imetys ja tuskanhiki. Ihan huomata, että sama ongelma ollut muillakin. 😀
Imetyshiki, huuuuh, tiedetään! Ihana kuulla, että saitte nyytin pitkän odotuksen jälkeen. Tein aikoinaan Vauva-lehteen juttua pariskunnasta, jonka vauvahaaveet ärhäkkä endometrioosi oli myös kaataa. Ja sitten juuri ennen hoitojen aloittamista lapsi oli saanut alkunsa luomusti. Onneksi ihmeitäkin tapahtuu!