Yhtäkkiä niitä on alkanut putkahdella esiin. Raskausmahoja, joita kantavat äidit ovat synnyttäneet aikaisemman lapsensa samoihin aikoihin kuin minä tai jopa myöhemmin. Ensimmäisten vatsojen kohdalla reaktio oli lähinnä vau. Että ei voi kun arvostaa, miten jotkut uskaltautuvat ja jaksavat heittäytyä samaan rumbaan noin nopeasti. Mutta kun vatsoja alkoi näkyä yhä enemmän ja muutama vauvakin ehti syntyä, aloin laskea. Jos mekin ryhtyisimme lapsentekohommiin tältä seisomalta ja kävisi niin onnekkaasti, että saman tien tärppäisi, laskettu aika olisi heinäkuussa. Kun Minime olisi jo päälle kaksi ja puolivuotias. Huh.
Ollessamme nuoria ja jaksavaisia, minä ja Lähiöjeppe haaveilimme suurperheestä. Joopajoo. Yhdenkin lapsen kanssa elämän realiteetit ovat kuitenkin tulleet vastaan. Elämä ison lapsikatraan kanssa ei ehkä olekaan kuin Melukylässä, eikä mun voimat olekaan niin ehtymättömät kuin luulin. Hyvä kun selvisin vauvavuodesta yhden lapsen kanssa. Ikääkin tässä alkaa olla sen verran, että aikamoisella sarjatulella saisi vedellä, jos suurperheen mutsiksi mielisi.

Meillä ei myöskään olisi varaa isoon lapsikatraaseen. Enkä nyt tarkoita vain vanhempainvapaiden aikana menetettyjä ansiotuloja, vaan pääkaupunkiseudun asuntojen hintoja, joissa tällaisilla perustalliaisilla on juuri ja juuri varaa pikkuruiseen lähiökaksioon. Ahtaasti ne siellä Melukylässäkin asuvat, mutta silti. Ja jos taas uraa ajattelee, media-alalla muutamankin vuoden poissaolo työmarkkinoilta on sama kuin muuttaisin nyt Irlantiin ja ryhtyisin viskitehtailijaksi. En tietäisi mitään, en tuntisi ketään ja joutuisin aloittaa ihan pohjalta.

Välillä myös epäilen, voiko tällaista määrää rakkautta olla vielä jossain jemmassa, jotta sitä riittäisi jaettavaksi myös useammalle lapselle. Ja että miten ihmeessä pitäisin hengissä vauvan lisäksi myös esikoisen, jos ensimmäinen vuosi olisi samanlainen kuin Minimen kanssa. Se että en itse ehtisi nukkua vauvan loputtomalta itkulta, syödä lähes tauottomalta imettämiseltä tai harjata hiuksiani vatsavaivaisen vauvan hytkyttämiseltä, ei aiheuttaisi minulle kuin uusia lieviä aivotuhoja, mutta esikoinen jäisi siinä täysin heitteille.

Ja siltikin, kyllä me toisen lapsen haluaisimme. Sitten joskus. Tahtoisimme voida tarjota Minimelle ja sille mahdolliselle toiselle lapselle sisarussuhteen rikkauden ja rakkauden. Sen elämän pisimmän suhteen. Itse olen esikoinen, jolla on kolme sisarusta. Ikäeroa heihin on kolme, neljätoista ja kahdeksantoista vuotta. Vanhimman kanssa olen kasvanut yhteen puusta tippuen, majaa rakentaen ja imuriputken välityksellä puhuen. Riidellen ja rakastaen. Potkien ja halaten. Kahdelle nuorimmaiselle olen ollut jo enemmän isosisko ikäerosta johtuen, kun vanhin pikkusiskoistani on taas ollut se paskapäinen paras kaveri, jonka kanssa ajoimme kilpaa pyörillä mansikkamaalla sadetuslaitteiden vesisuihkuja väistellen.

Teini-ikäisenä tai täysi-ikäisenä siskoksi tulemisen ihanuutta ja hauskuutta en enää tässä elämässä voi Minimelle tarjota. Mutta muutamien vuosien ikäerolla syntyvään sisarukseen mahdollisuudet olisivat. Ja mitä kauemmin asian kanssa vetkuttelee, sitä isommaksi mahdollinen ikäero kasvaa. Muistan itse, miltä kolmen vuoden ja yhden kuukauden ikäero pikkusiskoon tuntui kuusivuotiaasta. Tai yhdeksänvuotiaasta. Tai neljätoistavuotiaasta. Se oli valovuosi. Mutta silti se ihana takiainen pysyi mukana, vaikka lykkäsin sen maitokärryillä nokkosojaan ja sidoin yöpukuunsa kuin pakkopaitaan.

Yllätyksekseni itselleni mä tahtoisin itsekeskeisesti myös kokea raskauden uudelleen. Lähtien siitä ennenkokemattomasta jännityksestä, kun päätetään, että nyt yritetään. Tahtoisin myös kokea raskauden ilman, että samalla joutuisin tekemään henkisellä puolella niin paljon töitä uuden elämäntilanteen sisäistämisessä. Enää ei tarvitsisi paniikissa lukea jokaista Herttoniemen kirjastosta löytyvää raskaus-, vauva- vanhemmuus- ja kasvatusaiheista nidettä tai oksentaa henkisen pahoinvoinnin kourissa rappukäytävään vielä seitsemännellä raskauskuulla. Elämä on jo opettanut, ja voisin vain voida äklöonnellisen paksusti. Synnytyksenkin toivoisin voivani joskus kokea uudelleen.

Mutta ei vielä. Mä en vielä ole valmis laittamaan taas kaikkea sekaisin, kun arki alkaa vihdoin pyöriä ja elo on selviytymisen sijaan kivaa. Vaikka onhan siinä muutaman vuoden ikäerossa se, että sitten ne olisivat pian molemmat ihan ihmismäisiä olentoja, joiden kanssa voi tehdä asioita ja kommunikoida. Mutta ei. En tahdo taas muuttua pahoinvoivaksi zombieksi, joka raahautuu suoraan töistä pimennettyyn makuuhuoneeseen nukkumaan loputonta väsymystään pois. Enhän mä yhden lapsen äitinä edes enää voisi. Mä en taas halua muuttua imetyshieltä haisevaksi suohirviöksi, jolle elämän suurin luksus on käydä vessassa yksin.

Niiden muistojen kultaamiseen tarvitaan vielä ainakin kaksi vuotta jos ei useampikin.

Jaa