Hämmästyin tajutessani, että kuu on vaihtunut jo aikoja sitten maaliskuuksi. Toki minä olin tajunnut kuun vaihtumisen, mutta maaliskuu, sellaisenaan kuin sen tunnen, on pysynyt yhtä kaukana kuin Suomi. Pohjolassa asuessa tässä kuussa on jo pieni ja arka toivo keväästä. Voisin kuvitella, että siellä Suomessa, ainakin eteläisissä osissa ja rannikolla, on tällä hetkellä loskainen sää?
Minä en ole koskaan ollut oikein kevätihminen, mikä keväänlapsena on vähän sääli. Tai no, syntymäkuukauteni huhtikuu on jo ihan eri juttu, mutta maaliskuu on paha kestettävä. Se parka on vähän samanlainen epäkuukausi kuin marraskuu. Vuodenaikojen välissä oleva kausi, josta ei ihan saa kiinni. Kuukausi, jolloin marraskuun tapaan Suomessa asumisen mielekkyyden kyseenalaistaa monta kertaa.
Maaliskuussa sulavan lumen kosteus hiipii päivän mittaan kenkien läpi varpaisiin, mutta silti välillä on pakko kaivaa aurinkolasit esiin. Kevätaurinko on pistävää, terävää ja keltaista, eikä hämärään tottuneet silmät osaa heti ottaa sitä kaikkea valoa vastaan ilman päänsärkyä.
Jos maaliskuussa pysähtyy pihalle ja on ihan hiljaa, voi kuulla sulavan lumen hiljaisen kohinan ja rasahtelun ja oksilta tippuvat kohmeiset pisarat. Koivut töröttävät paikoillaan alastomina. Maa niiden alla on mustaa ja talven runtelemaa. Varikset kraakkuvat surumielisesti ja talitintit virittelevät laulupalkeitaan laiskasti ja mollivoittoisesti. Ahdistus ja sentimentaalisuus puskee pintaan ilman mitään järkevää syytä.
Tähän aikaan vuodesta yleensä kaikki harmitus, väsymys ja kiristävät niskat tuntuvat kasaantuvan harteille. Tekee mieli pohjoisen lumille tai etelän aurinkoon, ihan minne vain, kunhan ei Helsingin maaliskuuhun. Olen onnellinen, että voimme tänä vuonna perheinemme hypätä pohjolan keväässä melkein suoraan vappuun. Villasukkia tarvitaan silloinkin edelleen, mutta kevät ei enää arkaile kainosti, vaan ilakoi ympärillä täysin rinnoin.
Tykkään hahmottaa elämääni kausissa. Siksi silloin tällöin kurkin ajassa taaksepäin. Näin maaliskuun yllättämänä tajusin, että siitä on vasta vuosi, kun tarvoin uupumuksen syvimmässä ja kylmimmässä suossa. Viime vuoden helmikuu oli kamala. En oikeasti tiennyt, selviänkö siitä elossa. Ja jos selviän, onko minuudestani enää mitään jäljellä.
Väsymys tuntui tappavan hitaasti ja kiduttaen. Kurkkua kuristi, ja pienetkin vastoinkäymiset saivat lamaantumaan. Mietin, miten saan pidettyä lapset hengissä, kun en ole ihan varma itsestänikään. Jokainen päivä oli raskas suoritus, mutta ilta ei antanut rauhaa. Silloin alkoi jo ahdistaa seuraava päivä ja se, miten ihmeessä siitä selviän.
Katsoin postauksiani noilta ajoilta ja mietin, näkyikö se täällä blogissa. Eipä juuri muuten kuin väsyneissä sivulauseissa ja hiljaisemmassa postaustahdissa. Silloin asiaa ei vielä jaksanut käsitellä, vaan yritti vain tarpoa eteenpäin päivä kerrallaan – oli pakkokin, sillä tulevaisuutta ei jaksanut ajatella. Haaveilta oli tipahtanut siivet, unelmat olivat koteloituneet odottamaan parempia aikoja.
En muista noilta ajoilta juuri muuta kuin välähdyksiä itkuräkäisistä illoista, puolituttujen keveitä huomioita väsyneestä olemuksestani ja rintakehän ympärille sidotun hirttolenkin, joka teki hengityksestä hankalaa. Deadlineja oli enemmän kuin pystyin muistamaan. Olen hyvä pitämään projekteja nipussa ja aikataulut liikkeellä. Mutta tuolloin pakka alkoi hajoilla. Unohtelin asioita, vedin naama edellä alta riman ja jouduin pyytämään lisäaikaa teksteilleni.
Tuntui kummallista valmistella Unelmahommissa-kirjaa sen kaiken keskellä. Miettiä lukuja ja asioita, joita tahdon käsitellä. Jos hahmottelisin kirjaa alulle nyt vuotta myöhemmin, siitä tulisi monin kohdin erilainen. Nyt valmiin kirjan ja unelmien keskelle on musteella painettuna työonnen lisäksi myös paljon synkkyyttä, unelmatyöläisen väsymystä ja ruuhkavuosista selviytymistä.
Aika tasan vuosi sitten vaihdoimme miehen kanssa kotipuikkoja keskenämme. Hän jäi aiottua aikaisemmin hoitovapaalle. Se jännitti rahallisesti, olinhan juuri jättänyt toimittajatyöt pois työpaletistani ensimmäisenä askeleena uupumuksesta parantumiseen. Raha-asioita enemmän huoletti kuitenkin perheen toisen aikuisen pää. Mieluummin sekainen talous kuin sekainen pää. Kyllä ne ajan kanssa siitä molemmat korjaantuvat, ajattelimme miehen kanssa.
Niin onneksi myös oli. Raha-asiat järjestyivät, yritykseni kannatteli vähemmälläkin työllä. Mutta oma parantumiseni oli tavattoman paljon hitaampaa kuin kuvittelin. Malttamaton luonteeni ei meinannut jaksaa antaa keholleen aikaa parantua. Sitä opettelen edelleen, kohtuullisuutta. Sitä, että töissä voi ja saa olla kivaa. Sitä, että ammattibloggaaja on ammatti. Sitä, että ei tarvitse haalia lisää ja lisää töitä vain todistellakseen itselleen, että no nyt teen oikeita töitä, kun on näin helvetin väsy aina päivien jäljeltä. Unelmatöissäkin voi uupua, jos niitä on liikaa.
Toivonkin, että ensi vuonna maaliskuuta ottaa vastaan taas hivenen paremmin maailmaa ja itseään ymmärtävä Hanne. Ainakin nyt vuodessa on taivallettu jo niin iso matka, että ei ihan voi ymmärtää, miten erilainen tilanne oli vielä vuosi sitten. Voin onnellisena taputtaa itseäni olalle ja kehua, miten hyvin vedetty. Elämä on hyvä, ja sellaisena aion sen pitääkin.
Olen itsekin loskasäiden ja alkukevään vihaaja, mutta nyt on pakko puolustaa tämänhetkistä Suomen maaliskuuta. Olemme toki tunnin ajomatkan verran pohjoosempana Helsingistä, mutta silti. Viikonloppuna on tosiaan paistanut aurinko täydeltä terältä. Lämmittänyt talven kylmiä poskia ja herättänyt linnut laulamaan. Mutta ei mitenkään varovasti ja mollivoittoisesti vaan täysin rinnoin ja innolla. Linnunpönttöjä tarkastetaan ahkeraan (lintujen toimesta siis) ja kuulin tänään ensimmäiset joutsenen törähdykset. Tänä talvena lunta on ollut niin vähän ettei loskaa ole syntynyt vaikka muutama lätäkkö jäisellä pihalla onkin ja räystäistä valuu pakkasyön jälkeen vesi. Kevät tuoksuu vahvana ja se tuntuu tuulessa. Minä kuopsutin eilen ensimmäisestä kukkapenkistä edellisvuotiset varret pois ja koirat kiehnäävät ihan villinä itseään karkeaa hankipintaa vasten. Mies harmitteli kun ei sittenkään hankkinut grillattavaa eiliselle. Tämä kevät on ollut ihan erilainen kuin monet muut. Valoisampi ja iloisempi.
Tällä hetkellä ulkona on +5C varjossa ja pyykit kuivuvat ulkona. Tuntuu että keväällä on oikein hätä ja kiire eteenpäin. Ihan varmasti tulee vielä jossain vaiheessa lunta ja harmaita päiviä ja räntäsadettakin, mutta tämänhetkinen kevät on aivan ihana ja ajatus että uusi lumi on vanhan surma on tässä vaiheessa jo vahvasti totta, joten lumi- ja räntäsateetkin yritän tänä vuonna ottaa vastaan mahdollisimman positiivisin ajatuksin. Ainakin tänä aurinkoisena päivänä tuntuu siltä että kestän ne hyvin, mutta katsotaan sitten jos tulee kuukauden sateinen jakso että muuttuuko ääni kellossa 😉
Mitä tulee tuohon kuvaukseesi uupumuksesta niin muistan itse että se paistoi joissaoin postauksissa todella vahvasti läpi. En toki osaa nyt äkkiseltään sanoa olivatko ne juuri maaliskuun postauksia vai myöhempiä, muistan huomanneeni ja aistineeni sen. Toki itselläni on samanlainen tausta mikä voinee herkistää asialle. Olen myös tullut siihen tulokseen että tuskin koskaan tulen toipumaan samantyyppisistä tunnelmista ennalleni. Ennalleen sellaiseksi että jaksan kantaa yhtä suurta stressikuormaa ja sinnitellä viimeisillä voimillanikin pitääkseni pyörät pyörimässä vaikka toivoa ei enää näy. En enää jaksa enkä uskalla viedä juttua niin pitkälle että työmatkalla katselee paikkoja joissa voisi painaa kaasun pohjaan ja toivoa että itselle käy huonosti, mutta ei muille. Uskon että tällaisista kokemuksista jää jonkinlainen ikuinen jälki joka herkistää tietyille jutuille. Ei se estä iloitsemasta ja olemasta onnellinen, mutta kynnys sille miten paljon uskaltaa itseltään vaatia on huomattavasti matalampi kuin ennen. Olenkin kommentoinut joihinkin postauksiisi näitä omia tunnelmiani aina välillä. Tällä hetkellä teen keikkahommia ja hyvä niin. Pystyn hyvin säätelemään minkä verran otan töitä ja voin ottaa vapaata kun tarvitaan. Taloudellinen epävarmuus on pieni huoli verrattuna siihen että mieli on suhteellisen tyyni.
Oh, no kuulostaapa ihanalta keväältä, ihan sellaiselta, että tuli kova ikävä Suomeen! Pohjolan vuodenaikojen taika on vain jotain niin upeaa, että rakastan niitä, vaikka samalla niiden kanssa eläessä miettii, onko tässä mitään järkeä. Voi että, kevään ekat ruopsutukset kasvimaalla / kukkapenkissä, ihanaa!
Jännä kuulla, että uupumus on sitten kuitenkin paistanut läpi tänne blogiinkin. No kummahan se olisi, jos ei jotain murusia pääsisi livahtamaan, kun kirjoitukset kuitenkin ovat pitkälti minä-lähtöisiä. Kun sitten jossain vaiheessa monien ihmisten alleviivaamana tajusin, että taisin tosiaan olla uupunut ja loppuunpalanut (sitä on vaikeaa myöntää, kun saa kuitenkin tehdä töitä, joita rakastaa ja olla äiti kahdelle tärkeälle rakkaalle), aloin parantumisprosessista hiljalleen täällä blogissakin puhua.
Muhunkin tuo aika jätti luultavasti pysyvän jäljen. Esimerkiksi sietokyky lasten kiukuttelua ja huutamista kohtaan on paljon matalampi kuin ennen. Sitten toisaalta tuntuu, että olen niin jästipää, että ilman pakollista pysähtymistä, kropan romahtamista, en olisi vain tajunnut etsiä uutta suuntaa. Sitä suuntaa etsiessä olen löytänyt itsestäni paljon uusia puolia, sellaisia, joita en tiennyt itsessäni olevan, mutta joista huomaan tykkääväni.
Ihana kuulla, että silläkin suunnalla meno on nykyään hyvä <3
Jälleen kerran sun kynästä (näppäimistöltä) ihanan rehellistä tekstiä! Niin uskomattoman tärkeää vertaistukea!
Voin jopa osittain kiittää sua siitä, etten ole päästänyt itseäni samassa tilanteessa yhtä pitkälle vaan olen jo nyt ottanut aikalisää ja yrittänyt luottaa siihen, että työtarjouksia tulee vielä myöhemminkin. Kaikkea ei tarvitse ehtiä ennen kuopuksen 2v synttäreitä 🙂
Mietin tällä viikolla juuri elämää vähän taaksepäin ja tajusin, että heinäkuussa tulee viisi vuotta mun sairaalajaksosta, jolloin löysin sun blogin! En tosin enää muista mitä silloin googletin, kun eksyin tänne ja jäin lukemaan kaikki siihenastiset postaukset. Hitto oma elämä oli viisi vuotta sitten erilaista. Mutta on tässä onneksi kokonaiskva parempaan suuntaan kuitenkin 🙂
Me ollaan Suomessa asuessamme suunnattu aina maaliskuun loppupuolella viikoksi Lappiin ja se on katkaissut mahdolliset Etelä-Suomen kurakelit ihanasti. Silloin Pohjoisessa ei ole enää liian kylmä pienimpien istua ahkiossa hiihtoretkillä, aurinko paistaa upeasti ja taukopaikoilla ei sormetkaan jäädy makkaraa paistaessa. Lunta kuitenkin riittää. Suosittelen lämpimästi!
Hei hyvin vedetty 🙂 ja ompa tärkeä pointti nostaa esille, että unelmaduuneissakin voi väsyä ja kuormitus käydä liian kovaksi! Itseäni on jopa hieman hävettänyt se, että sain tehdä ”pitkän” uran unelmaduunissani ja silti väsähdin. Ei kait se ihme annat kaikkes ja koet silti jatkuvaa riittämättömyyttä (ala Lindström) ja haluaisit tehdä vielä enemmän ja paremmin. Lopulta päädyin etsimään / rakentamaan oman exittiäni päätyen chillausvaiheiden jälkeen taas vähän erilaiseen ”unelmaduuniin” tänne maailmalle pyörimään. Niin se on, että jos alkaa tuntua huonolta niin silloin on tosiaan syytä pysähtyä heti miettimään mitä MINUN pitää tekemisissäni tai elämässäni muuttaa. On se sitten ympäristön, asenteen, ajatusten, duunin, ajankäytön tai niiden kaikkien muutosta. Vain siten se oma tunne ja elämä alkaa muuttua. Ps. Kyllä ympäristöllä on aika iso merkitys omalle fiilikselle ja onhan se maaliskuu on aika jees täällä vähemmän loskan Australiassa 🙂
No onpas mahtava kuulla, jos olen voinut osaltani jotenkin olla vaikuttamassa, että sun ei ole tarvinnut ihan totaalisen turvallesi lentää uupumussuohon. Vaikka itsehän se pitää ymmärtää, muuten muutosta ei ala tapahtua.
Mulle itselleni yksi suuri oivallus on just toi. Ei kaikkea tarvi saada ja tehdä nyt, kun lapset ovat pieniä. Jos kaikki menee hyvin ja pidän itsestäni huolta, mulla on vielä kymmeniä vuosia aikaa tehdä kaikenlaisia työunelmia 🙂
Ja onpas mahtava kuulla sekin, että olet noin kauan ollut lukijani! Niin parasta! Vaikka tietenkään olosuhteet, joissa tänne tiesi löysivät, eivät sitä olleetkaan.
Joo, Lapin kevät on upea! Vaikkakin me oltiin pari vuotta sitten joulukuun alussa Kuusamossa (mikä nyt ei Lappia ole, mutta pohjoisen taikaa sielläkin riittää tällaiselle helsinkiläiselle), ja ihastuin ihan täysillä siihen hiljaisuuteen ja täydelliseen pimeyteen, mikä siellä oli tuolloin kaamoksen aikaan ja ennen turistisesonkia valloilla. Arkea en luultavasti pysyisi sellaisessa elää, mutta pehmeämä hyppynä omasta arjesta se toimi täydellisesti.
No just tuo; mua on myös hävettänyt ja edelleen hävettää, että miten sitä nyt muka voi palaa loppuun, jos kerran on niin kiva työ ja muutenkin onnellinen elämä. Mutta jos kaikkea muuta on liikaa paitsi unta ja aikaa, ei pakka vain pysy nätisti ja kivasti kasassa. Ja nyt sitten vaivaa se, että kehtaanko mä tätä työksi sanoa, kun on niin kivaa ja en ole ihan näännyksissä päivien jälkeen ja ehdin nukkua kunnon yöunia.
Valitettavasti luulen olevani sen verran kovakalloinen, että tämä kaikki vain piti käydä läpi, että ymmärsin hakea uutta kurssia. Oon onnellinen, minkä kaiken uuden eteen se romahdus vei, vaikka ei siitä muuten mitään hyvää seurannut. Jäljet ja arvet jäävät loppuelämäksi, kuten mistä tahansa isosta sairaudesta.
Vaikka mä rakastan Suomen neljää vuodenaikaa, en voi kieltää, etteivätkö valo ja lämpö tekisi arjesta mukavampaa ja yksinkertaisempaa. Etenkin se on tehnyt kropalle ja mielelle hyvää, että tuntuu luontevalta ja hyvältä herätä auringonnousuun ja mennä unille pian auringon laskemisen jälkeen. Vielä en ihan tiedä, miten nämä kaikki matkamme opit sujautan osaksi arkea Suomessa (koska siitä pimeydestä ei vain pääse), mutta uskon ahaa-elämyksiä tulevan vielä reissumme jälkeenkin, kun alamme soveltaa täällä tuuletettuja mieliämme arkeen Suomessa 🙂
Jälleen kerran kiitos ihanan rehellisestä tekstistä!
Olen itse kerran ollut menossa pahassa jamassa kohti uupumusta ja viime vuonna tilanne oli taas siellä, tällä kertaa vain lisäksi kahden lapsen kera. Sitten sain tilaisuuden hypätä pois uuvuttavasta työstä ja etsiä rauhassa uutta unelmajobia. Onneksi tajusin tarttua tilaisuuteen, en tiedä missä olisin nyt. Aihe on sen verran kipeä vielä etten pysty niitä kaikkein pimeimpiä hetkiä pohtimaan kovin pitkään ja syvällisesti, alkaa ahdistamaan paljon. Kuka kivaa hommaa tekevä, ihanilla (mutta valvottavilla) lapsilla ja miehellä palkittu ihminen oikeasti harkitsee auton alle jättäytymistä? Yksi pelottavimmista ajatuksista vuoden takaa.
Tunnistan paljon itsestäni sinun tekstistä, ja varsinkin tuo pinnan pituus lapsia kohtaan on tuttua. Onneksi sinä, minä ja moni muu on päässyt tuolta tummasta ja tahmeasta ahdistuksesta pois. Ja ihanaa että kevät tulee ihan just. Pääkaupunkiseudulla on ollut vielä ihania pakkaspäiviä, mutta iltapäivällä jo niin lämpimiä hetkiä, että eilenkin hämmästeltiin lasten kanssa eri puiden ja pensaiden silmuja silmät suurina. Luonnon herääminen tuntuu joka kevät herättävän myös minut jostain syvästä horroksesta uuteen eloon. 🙂
Olisi kiva kuulla tämänhetkisiä ajatuksiasi aiheesta ”meneekö kaksi lasta siinä missä yksi” 🙂
Ainakin reissullanne olettaisin että kaksi lasta on monella tapaa ollut helpompi kuin yksi, koska heillä on ollut seuraa toisistaan. Toki varmasti välillä tuntuu myös siltä, että kaksi lasta on kymmenkertaisesti yhteen nähden.
Ja maaliskuu. Minä rakastan kevättä. Ymmärrän myös, miksi jotkut ahdistuvat keväisin. On pölyistä sisällä ja erityisesti ulkona, auringonvalo ja tuuli viiltävät veitsenterävästi, valo lisääntyy aamuisin ja iltaisin niin ettei perässä pysy. Pitäisi saada kauheasti aikaiseksi kun päivät pitenevät, mutta väsyttää ja uuvuttaa. Töitä on, deadlinet paukkuu kevään lopussa ja siihenhän ei ole enää kuin pari kuukautta… Uh, jopas alkoi itseäkin ahdistaa.
T. Karo (yksi lapsi ja enempää ei tule)
Tuosta auringon mukaan elämisestä tuli mieleen että haluaisin joskus päästä kokeilemaan sitä että eläisin kuukauden täysin ilman kelloa jossain missä arki rullaisi kohtalaisen hyvin ilmankin sitä. Olisi hauska nähdä millaiseksi rytmi muuttuu ja miten se vaikuttaa olotiloihin.
Keväällä on usein sekin että on paahdettu töitä se täysi toimintavuosi syksystä asti. Pari lomaa toki välissä, mutta ”huonona vuonna” niitäkään ei paljon kerry. Kevät tuo tosiaan paljon töiden loppuun saattamista ja stressiä. on kaikenmoista kevätjuhlaa, vasukeskustelua ja muuta. Tai kirjoituksia ja kokeita. Mitä nyt kenelläkin. Kevät on se viiminen iso rutistus ennen ansaittua helpostusta ja silloin on jo paukkuja kulutettu pikkuhiljaa läpi vuoden. Siihen kun lisää kesän odotuksen joka aina lyödään maahan takapakeilla, lumisateilla, pakkaspäivillä ja räntäkuuroilla. vaikka kuinka tietäisi että ne kuuluvat asiaan niin silti kun odotus on jo niin kova niin nämä tuntuvat imevän viimisetkin energiat.
Näin kevään rankkuutta ja kamaluutta kuvatakseni 😉 Onhan siinä paljon kaunista ja ihanaa ja voimaa antavaakin. Minä kumminkin uuvun usein juuri keväisin töiden alle ja syksyisin taas marraskuun pimeyteen kun ei ehdi työpäivien takia nähdäkään auringonvaloa kuin ikkunan läpi. Silloin harvoin JOS sitä ylipäänsä on.
Hyvä pointti! Ei ihmekään että uuvuttaa, kun syksystä asti on painettu hikipäässä. Ja Suomen kevät voi tosiaan olla raskas, kun sen viiltävän auringon ja tuulen kanssa vuorottelee loskapska ja räntäsade, vielä toukokuussakin…
T. Karo
Voi kyllä! Ihan ilman kelloa me emme ole eläneet viime kuukausia, mutta esimerkiksi herätyskelloa ei olla käytetty. Ja silti ollaan herätty jopa aikaisemmin kuin kotona Suomessa herätyskellon kanssa. Ainakin omalle kropalleni sopii ihan valtavan hyvin tämä: aikaisin unille ja auringonnousun aikoihin ylös. Väitän, että oon noin puolet mukavampi ja parempi ihminenkin näin.
Hyvä kuulla, että säkin olet päässyt kipuamaan pois sieltä uupumuksen pahimmasta silmäkkeestä. Itselläni aihe on myös vielä kovin kipeä. Saan yhä edelleen aika nopeasti itselleni aikaan sen samanlaisen kuristavan tunteen, kun vain mietinkin niitä välähdyksiä jostain vuoden takaa. Ja sama, miten minulla voi olla niin ihana työ, lapset, mies ja elämä ylipäätään, ja silti mieleen valuu kamalia ajatuksia. En tiedä, olisiko tilanne äitynyt niin pahaksi, jos kuopus olisi alkanut nukkua yönsä yhtä nätisti jo alle vuosikkaana, kuten esikoinen. Valvominen, jota ei edes pysty päivällä paikkailla päiväunilla, on kyllä saatanasta. Huh huh, en enää ikinä aio luopua ihanista keskeytyksettömistä yöunista.
Voi että, ai siellä on kevät nyt siinä vaiheessa, kun puihin ja pensaisiin ilmestyy muhkeat ja mehevät silmut, vau!
Kaksi lasta ei kyllä edelleenkään mene siinä kuin yksi, haha! Mutta ihan vain nukkumisella (eli että molemmat lapset nukuvat yönsä) on päästy pitkälle siitä tunnelmasta, joka vielä silloin tuota aihetta käsittelleessä postauksessa oli ilmassa. Päivä päivältä sisarussuhde alkaa antamaan sitä, mistä haaveilin. Heillä on seuraa toisistaan (vaikkakin sitten tappelukaveriksi), he ovat se tiimi, joka jää, kun meitä vanhempia ei enää ole. Mulle itselle sisarukset ovat olleet ja ovat ihan valtavan tärkeitä. On ihanaa voida antaa omille lapsille se sama, ja nauttia siitä myös itse.
Mutta voin edelleen sanoa, että en voinut ikinä kuunaan käsittää, miten raskasta oli muuttua kolmihenkisestä perheestä nelihenkiseksi. Mietimme aikoinaan miehen kanssa, että tahtoisimme useampia lapsia. Nyt tiedän, että kaksikin on enemmän kuin minulla on antaa äitiyttä. Onneksi miehellä tuntuu riittävän enemmän isyyttä ammennettavaksi kuin mulla tätä omaani 🙂
Maaliskuu on kyllä sellainen pohjolan asukin koetinkivi. Että tämä tästä vielä, sitten helpottaa! Ja sitten tulee niitä takapakkeja, lumimyräköitä, rakeita ja maan kohmeiseksi vetäviä pakkasia. Mä saan tavallaan kiinni myös siitä kevään ihanuudesta, mutta maaliskuussa sitä on vielä kovin vaikeaa tavoittaa. Huhtikuussa olen jo takki avoinna kevättä vastassa 🙂
Totta, nyt taas parin erittäin kolean, jäisen ja harmaan päivän jälkeen ymmärrän varsin hyvin, miksi vertaat maaliskuuta marraskuun kurjuuteen 🙂
Minulla on kaksi sisarusta, ja tuon yhden oman lapsen myötä en vaan voi käsittää, miten meidän mutsi jaksoi. Oma kaaoksen ja ennakoimattomuuden sietokykyni ei ikinä riittäisi. Nostan hattua teille kahden ja useamman lapsen vanhemmille.
T. Karo
Auts! No joo, mun mielestä maaliskuu on just siinä mielessä marraskuu, että siitä ei ota selvää ja siihen ei oikein voi luottaa 🙂 Toisaalta välillä ne sitten yllättää. Viime marraskuu oli Helsingissä mun makuun ihana: valtavasti lunta ja mukavat pakkaset.
Mulla on kolme sisarusta, miehellä neljä. En kans voi käsittää, miten he ovat jaksaneet. Mä olisin parempi mutsi yhdelle lapselle, mutta onnekseni olen saanut nuo kaksi ihanuutta elämääni. Ja miehen, joka sietää just vaikka sitä kaaosta ja ennokoimattomuutta paremmin kuin mä 😀
Meillä taas on yksi kohta 3v ja toinen tulossa. Olen kuullut sanottavan että toinen lapsi tuplaa lapsimäärän, mutta kolmas tuo vain puolet lisää jne. Saa nähdä miten minulle käy. En silti voisi kuvitella eläväni vain yksilapsisena perheenä. Iso tuska olikin kun toinen ei meinannut ottaa tullakseen. Minähän päätin jo joskus lapsena että haluan lapsia ja se on aina ollut itsestäänselvyys. Oikeastaan haluaisin kolme lasta, mutta mies on eri mieltä.
Isoin mitä jännitän on se kun pitää palata työelämään. Minä jaksoin hienosti kun sain olla lapsen kanssa kahdestaan ja päivät rakentuivat meidän mukaan ilman kiirettä ja turhaa stressiä. Kun pakkaan lisättiin työpäivät ja alkuraskauden väsymys ja pahoinvoinnit niin taakka alkoi tuntua jo tällaisenaan vähän turhan raskaalta.
Joo, jokainen kokee nämä eri tavalla. Aika monella muulla taitaa olla enemmän voimavaroja kuin mulla. Joten on iso todennäköisyys, että kaikki menee just hyvin ja vielä paremmin! 🙂 Ja hyvät tukiverkotkin auttavat, jos väsymys alkaa mennä mahdottomaksi, kuten itselläni.
Paljon tsemppiä ja onnea raskauteen. Odotusaika toisen kanssa on tosiaan kovin erilaista, kun ei voikaan levätä pahoinvointiaan ja väsymystään pois töiden jälkeen.