Koitan miettiä, kuten lapsilleni olen kertonut: ikävä on lopulta onnekas tunne, jotain, mihin kaikilla ei edes ole mahdollisuuksia. Ikävä kertoo, että on joku, jota kaivata. Joku, jonka kanssa on hyvä olla.
Minulla on ikävä kesälomaa. Näin eronhetkellä, päivien ajan pitkittyneitä ja kipeitä hyvästejä jättäneenä, ikävä rummuttaa niin että sen lyöntien voima jysähtelee rintakehässä. Kesää hehkuva valokuva, TUM. Parvekkeen loppukesää enteilevän kellastuneet ja ruppanat orvokit, PAM. Mieleen aaltoilevat reissumuistot, JYTYM. Pyykkikorin pohjalla olevat lasten uikkarit, TUTUM.
Kesäloma oli hyvä, meillä oli hyvä olla sen kanssa yhdessä. Se ei ollut mitenkään erityinen, sellainen, josta vuosia myöhemmin kertoo ”muistatteko silloin kreisin mielettömänä kesänä 2022” -juttuja. Se oli minulle ja perheellemme aika tavallinen, tavallisen hyvä. Sellainen, jonka seurassa sai olla oma itsensä ja jonka seurassa viihtyi. Sen kanssa elellessä havahtui useaan kertaan miettimään ääneen, että ajatelkaa, tällaista saadaan kokea. Ne kokemukset liittyivät yleensä kiireettömään yhdessäoloon perheenä, kaksistaan tai ystävien kanssa.
Nyt kun ensimmäistä kertaa loman jälkeen istun työpöydän ääressä (viikkojen aikana työnurkkani oli ottanut haluunsa hyvin ahkerasti verkkoja kutova hämähäkki) ikävä velloo kehossa painavina aaltoina. Ja yritän lohduttautua, että on onnekasta saada kokea näin. Olen saanut kokea kesäloman, jota ikävöidä. Tämä on kaipausta ja haikeutta, jolla on erittäin pehmoisen hattaraiset reunat.
Silti lohduttavaksi tarkoitetut lauseet siitä, että kesä jatkuu, eivät aiheuta kuin ärsyyntymistä. Ne kertovat, että sanoja ei ymmärrä minun ja kesälomani suhteen erityislaatuisuuksia. Sitä, miten viikonloppu- ja vuorotyötä tekevän puolison ja vapaa- ja työajoissaan häilyvää yrittäjäelämää viettävän minun perheessä koko porukan yhteiset vapaahetket ovat tunteja siellä ja päivä tuolla. Tunteja on jokaisella ihmisellä käytettävissä vuorokaudessa yhtä paljon, mutta perheisiin ei päde sama.
Kesä toki jatkuu, mutta erilaisena. Varmasti hyvänä, mutta erilaisena yhtä kaikki. Saan surra, haikailla.
Arki itsessään tuntuu varovaisen kutkuttavalta. Pidän loppujen lopuksi rutiineista, etenkin kun välillä saa heittäytyä ääripäähän ja lillua aikataulottomana hunsvottina. On kiva, kun jääkaapin oveen taas ilmestyvät lukujärjestykset, pääsen luistelemaan sekä pilatekseen ja lauantaisin on taloyhtiön saunavuoro. Kun lapset tänään lähtivät kouluun ja jäin yksinäni hiljaisuudessa nauttimaan kahvini ja Hesarini loppuun, ihan kuin tila ympärillä olisi laajentunut. Ai niin, tällaista hiljaisuutta, rauhoittavaa hallinnan tunnetta sekä omaa tilaa on olemassa ihan kotonakin!
Kesäloman alussa haaveilin, että Meta tosiaan vetäytyisi Euroopasta. Että olisi syy ja pakko luoda työnahkansa, kun henkisesti kuluttava ja isoin palanen työajastani sekä yritykseni tulovirrasta häviäisi. Että ehkä oma työkenttäni ottaisi samalla askeleita taaksepäin, eikä minun tarvitsisi itsekseni koittaa räpiköidä vastabittivirtaan.
Reilun viikon täydellisen someloman jälkeen tuntui todella liisteriseltä ladata taas Instagram, mutta pelottavan nopeasti siihen taas tottui, turtui tai ihastui, en tiedä. Edelleen Instagramin hektisyys saa sydämeni toisinaan ottamaan paniikkihypähdyksiä mutta suopi tuo tuossa olevan, jos niin on oleva. Paljon hyvääkin nopeudessa, keveydessä, tavoittavuudessa, katoavaisuuden lempeydessä ja aktiivisessa vastavuoroisuudessa on.
Siinä samassa minä jatkan pyrkimyksissäni saada ihmiset keskittymään hitaampaan someen; pidempien ja mietitympien tekstien sekä muuta kuin algoritmin pakosta tuutattujen valokuvien ääreen tänne blogiin. En muistanutkaan, miten hyvältä tuntuu istua alas (ihan kirjoittamiselle varatun työ)ajan kanssa, asettaa sormensa näppäimistölle ja antaa kursorin viedä.
Sen tosiaan tahtoisin, tahdon, säilyttää kesälomasta tulevaan niin töissä kuin vapaalla: hitauden ja tahdin, jossa pysyn perässä kompastelematta.
Meillä on meneillään viimeinen lomaviikko ja olin pyhästi luvannut että vedän sitten fiiliksellä loman viimeiseen loppuun ilman haikeiluja ja angsteja. Mut tänään oli pakko puhua yks työpuhelu ja BUM angsti iski kun märkä rätti kasvoille :/ sain hetkeksi siitä voiton kiitos ihanan SUP-hetken ja tämän tekstin –
Kiitos!
Voi vääkylä. Toivottavasti arki on kuitenkin lähtenyt lempeästi käyntiin <3 Täällä on vähän koristu heti alkuun, mistä ehkä kertoo, että ehdin nyt vasta ajatuksella vastata kommentteihin.
Hei. Kiva lukea blogiasi taas. Käyttämäsi kieli on soljuvaa ja ilo lukijalle.
Voisitko joskus avata pohdintojasi kolmannen lapsen suhteen? Sivusit joskus asiaa blogissa. Nimim. ikätoveri ja kahden lapsen äiti
Niin mukava kuulla, kiitos! <3
Ja juu, voisihan tuota asiaa joskus sivuta vähän paksummankin siivun verran 🙂
Kiitos että kirjoitat blogia! IG:t ja muut lyhyen sanan somet on ihan plääh. Blogit rokkaa!
Ah, niin samaa mieltä! Pitää tehdä järjestelyjä, että saisin blogille enemmän aikaa. En vielä oikein tiedä, mitä, mutta jotain on tehtävä. Näännyn sähikäisenä ryntäilevässä pikasomemaailmassa (ja harmituksen sekaisessa stressissä, kun en ehdi päivittää blogia).
Sinua on kaivattu – nimenomaan siksi, että saan blogisi lukemisen kautta sinut hetkeksi ikään kuin keskustelukumppaniksi omaan yksinäiseen arkeeni. Kiitos, kun pidät tämän kiivastempoisen ja mielen levottomuutta lisäävän viestinnän keskellä oman blogisi kuin vehreänä keitaana, jonka äärelle tietää hakeutua, kun kaipaa hieman lepoa. Se on kuin istahtaisi nätille paikalle vaelluksella, laskisi rinkkansa hetkeksi selästä, hörpäisi tilkkasen puroraikasta vettä, nostaisi katseensa horisonttiin ja antaisi hengityksen rauhoittua ja syventyä. Sitten on taas parempi mieli jatkaa matkaa. Kiitos, kun olet!
Voi hyvänen aika miten kaunis palaute. Niiks <3 Kiitos!
Ihanaa kun tykkäät enemmän blogin kirjoittamisesta kuin instasta – minäkin pidän enemmän blogien lukemisesta kuin instasta. Itse asiassa insta tekee minusta apean ja kateellisen, joten välttelen sitä kokonaan. Blogisi lukeminen sen sijaan tuo mieleeni iloa ja hyvää. Kiva kun palasit lomalta bloggaamaan, ehdin jo kaivata 🙂
Niin tärkeää saada vastakaikua omille ajatuksilleen siitä, että Instassa on – sen monien hyvien puolien lisäksi – jotain pahasti pielessä. Sen tahti ei tee mulle olleenkaan hyvää, enkä tiedä, kenelle on eduksi, että videoissa kuvakulman pitää vaitua vähintään 2 sekunnin välein, sillä muuten katsoja tympääntyy (tämä sääntö ja huomio on ihan vain omani, ei mihinkään tutkittuun perustuva). Tarvitsen hitautta elämääni. Onneksi on tämä blogi <3
Blogisi on ihana! Pidän tyylistäsi kirjoittaa sekä lennokkaista, kuvailevista ja persoonallisista sanoistasi. Ne ovat pitäneet minut lukijana liki 10 vuotta 🙂 Kiitos kun kirjoitat!
Voi että, niin kreisikiva kuulla, että olet ollut messissä melkein alusta lähtien! <3
Ihanaa kun palasit! Minusta on ihanaa että kirjoitat blogia. Itse en ole koskaan suostunut Instagramiin. Kaipaan tällaista ajateltua, ”hidasta” ja monipuolisempaa sisältöä, kuin nopeatempoinen some voi tarjota. Minulla on Facebook ja se riittää, muuta en kaipaa. Ja olen vasta hieman yli 30, joten kaikki eivät todella ole ja halua olla siellä instassa. Toivottavasti jatkat tätä pitkään!
Miten kiva, että yleensä niin hiljaisessa blogikommenttiosiossa on tällaiseen postaukseen tällaisia viestejä odottamassa <3 On jännää, että kun vuonna 2011 aloitin Lähiömutsi-blogin, olin toimittaja ja ajattelin, että sanomalehdet ja aikakauslehdet ovat hitaan median kanavia. Ja nyt vuosien aikana blogi onkin muodostunut työpaletissani hitaaksi mediaksi, somekanavien rätisevän ja jatkuvan tykityksen vierellä kulkevaksi keitaaksi.
Täysin samoin ajatuksin kuin edelliset kommentoijat! Kiitos paljon blogistasi!
Kiitos valtavasti kiitoksista! <3
Minusta on ihanaa, että joku vielä panostaa blogikirjoittamiseen. Harkittua ja huoliteltua sisältöä on ilo lukea ja itse ainakin kaipaan sitä! Kiitos siis!
Kiitos <3 Tällaista palautetta on tosi tärkeää saada tueksi, kun mietin, miten ihmeessä saisin blogin taas isommin takaisin työpäiviini.
Hei,
Samaa mieltä edellisten kanssa eli ehdottomasti kannatan blogeja ja aitoja tekstejä.
Näkisin myös mielelläni huonejärjestyksen muutoksen,jonka teitte keväällä 🙂
Tervetuloa takaisin linjoille!
Nyt kun elämä alkaa (muutakin kuin työpäivinä) siirtyä taas enemmän sisätiloihin, kotitekstejäkin on taas tulossa 🙂
Mulla oli ikävä sua !
Kiva kun oli loma ja kiva kun olet taas täällä.
Voi itku, miten yksinkertaisen lyhyt ja ihana viesti, kiitos <3
Ihanaa, kovasti olin odottanut uutta postausta! Itse en ole Instaan edes liittynyt, koska olen ehdottomasti enemmän hitaiden, punnittujen, huolella ja rakkaudella laadittujen, ajatuksia herättävien tekstien ystävä. Kiitos, että niitä vielä saa sinun blogistasi lukea.
Huolestuttavaa kun kaima lähes vei sanani. Instagramissa olen lähinnä siksi, että saan tiedon, milloin blogiin kannattaa suunnata. Saa vinkata hyvää reader-ohjelmaa!
Niin kivasti sanottu, kiitos <3 Ja niin tärkeää palautetta siitä, että en ole ainut, joka näin kokee, sekä tekijänä että lukijana.