Syy ei ole elokuussa.
On kauhea kaipuu johonkin ja ikävä jotakin, kesää kai. Vaikka tässä se yhä on, syvimmillään ja parhaimmillaan. Tai ehkä on pakahduttava kaipuu ja kipeä ikävä sitä kuluneeseen kesään liittynyttä tunnetta, kun ei yhtään vielä ole tarvinnut miettiä tulevaa;
Onko tarpeeksi laskutettavaa, saahan kuopus ehjän eskarivuoden. Pysyyhän puoliso terveenä töistään huolimatta ja voihan esikoinen pitää koululaisen maailmansa. Riittäähän lähipiirillä töitä, asiakkaita, jaksamista, terveyttä ja voimia.
Vaikka käsidesistä on tullut laukun vakiovaruste, kesän pehmeys on saanut välillä unohtamaan kevään ja ympäröivän maailman.
Kaiken taustalla jäytävän huolen sijaan on voinut kahdeksan kuukauden jälkeen matkustaa lasten mummilaan ja mummulaan. On voinut ottaa alle metron ja mennä syömään ravintolaan. Käydä kaupasta hakemassa välillä ihan vain jätskit ja yhdistää mökkinaapureiden kanssa ruokapöydät. Tehdä reissuja ystävien kanssa ihan likitysten ja nukkua siskonpedeillä.
Ja mikä melkein parhainta; on voinut huutaa vähän väliä ovesta ulos ja sitten taas sisään ravaaville lapsille kavereineen ”ovi kiinni!”. Että olen saanut kaupunkilaisuuteni takaisin sen, mikä keväällä revittiin pois.
Että tosiaan saatiin tämä kesä, jossa olen voinut antaa halien, löylyjen ja kiireettömien aamujen silotella silmien väliin porautuneita ryppyjä, joissa nykyään saisi pideltyä tulitikkuja.
Kun on mökkihöperöityneenä lukematta uutisia viikon–kaksi, tauon jälkeen aamun sanomalehden artikkelit tuntuvat irtonaisilta kokonaisuudesta.
Mutta kun arki on alkanut ilmestyä puheisiin ja kalenterin tuleviin merkintöihin, on mieleen alkanut kiemurrella pieniä, mutta sitäkin kipinöivämpiä ajatuksia siitä, miten tämä kesä oli vain utopia todellisuuksien välissä.
Että mitä jos pian taas kodin ovet menevät taas kiinni. Mitä jos siinä tapauksessa en enää syksyn ja talven pimeydessä pystykään löytämään poikkeusarjesta onnenpalasia? Mitä jos pään painekattila leviää hiljalleen tykyttämään koko kotiin, josta ei voi poistua?
Miten kauan yrityksen tilin puskuri kestää? Miten kauan minä ja me kestämme? Miten kauan tämä kestää?
Olen vuodenaikaihminen. Arki-ihminen, lomasta tykkäävä sellainen toki. Mutta nyt roikun kiinni kesässä ennen kuin se edes on loppumassa.
Sillä ilman tätä kesää, en tiedä. Onneksi. Tuli mitä tuli, onneksi oli tämä kesä.
Ihana Hanne The Lähiömutsi! Me selviämme tästä.
Ihan samoissa tunnelmissa täällä. Kun vain osaisi nyt nauttia tästä hetkestä, kun kaikki on hyvin ja miettiä syksyn haasteita vasta sitten, jos niistä oikeasti tulee todellisuutta. Mutta niin ne vaan hiipii mieleen. Ajatukset, siitä, että onko tämä reissu mummulaan vuoden viimeinen, saako joulua viettää rakkaiden kanssa, kuinka esikoisen ekaluokka tämän kaiken keskellä sujuu.. Huh! Kesä on tosiaan ollut ihana ja palauttava. Erilainen tämäkin kuin ennen, mutta täynnä pieniä ihania hetkiä ja iloa siitä, että saa tehdä ihan tavallisia asioita.
Täsmälleen samanlaiset ajatukset täällä. Yritän kovasti nauttia jokaisesta kesäpäivästä ja illasta, mutta sydäntä pakahduttava haikeus on vallannut mielialani. Keväästä selvittiin, vaikka välillä tuntui ylivoimaiselta selviytyä etätöistä, opiskeluista ja ylipäätään arjesta pienempien lasten ollessa poissa päivähoidosta ja etäkoululainen jatkuvassa tuentarpeessa. Jotenkin sitä ajatteli, että pian tämä on ohi. Nyt on ollut viikkoja jo vapautuneempi mieli ja on tuntunut hyvältä nähdä ystäviä pitkästä aikaa, vaikkakin varovaisesti. Pelko siitä, että pian tämä vähäinenkin vapaus viedään taas pois ja kaaos palaa takaisin arkeen, pelottaa. Työtilanne poikkeustilan aikana on ollut kammottava. Pitäisi jaksaa olla entistä innovatiivisempi ja luovempi selviytyäkseen. Kuuntelen parhaillaan kirjaa Unelmahommissa. Siitä olen saanut uskoa ja toivoa tulevaan. Kiitos.