Se on aiheellinen kysymys, jota itsekin pohdin. Tai oikeastaan en pohdi miksi, vaan miten. Sillä tietenkään koko elämäni ei ole blogissa, vaan valikoidut asiat, joista tahdon kertoa ja jotka koen kertomisen arvoisiksi. Elämäämme kuuluu paljon iloja, arkisia hetkiä, suruja ja kauniita muistoja, joista en hiisku täällä blogissa mitään. Minulle tämä ei ole päiväkirja, vaan enemmänkin ajatuskoostamo. Toki aiheet postauksiin kumpuavat pitkälti eletystä elämästä, mutta ne päätyvät tänne blogiin jäsenneltyinä mietteinä, ikään kuin kolumneina, esseinä tai vaihtoehtoisesti reportaaseina.

Taustani toimittajana näkyykin sekä tavassani tehdä blogia että bloggaamisen luontevuutena itselleni. Olen toimittajana kirjoittanut minämuotoisia juttuja ja läjäpäin kolumneja sekä ammentanut aiheita omasta elämästäni. Vaikka blogiin mahtuu tietenkin kevyemmälläkin pieteetillä tehtyjä postauksia, jokaisen niistä olisi voinut hyvin muuntaa myös lehtiartikkeliksi tai vaikka radiospiikiksi. Koska olen avoin ihminen, vaikeidenkin asioiden penkominen oman kokemukseni kautta on luontevaa, oli sitten kyseessä artikkeli naistenlehdessä tai postaus täällä Lähiömutsissa.

Kun rapiat neljä vuotta sitten perustin Lähiömutsin, olin sitä ennen vaiheillut blogin kanssa monta kuukautta. Olin aikaisemminkin pitänyt erinäisiä julkisia blogeja – niin työkseni kuin vapaa-ajalla ja niin nimelläni kuin nimimerkillä – mutta nyt en tiennyt, miten aloittaa. Minulla oli pakottava tarve kirjoittamalla työstää uutta elämäntilannettani ja aavistin, että tämän aihepiirin blogista voisi joskus tulla jotain muutakin kuin harrastus. Mutta nyt ensimmäistä kertaa olin tilanteessa, joissa kirjoituksiini tulisi heijastumaan myös lapseni, joka vielä sielloin kasvoi sisälläni.

Teinkin heti alkuun periaatepäätöksen, joka olisi ollut luonteva ilman asian pähkimistäkin. Lähiömutsi tulisi olemaan blogi, jossa käsittelen itselleni mielekkäitä asioita ja jossa ruodin omia kokemuksiani sekä havaintojani äitiydestä. Blogissa ei keskityttäisi lapsiin, vaan ihan omien napanöftieni pyörittelyyn.

Mutta toki kun blogin yksi kantava aihepiiri on äitiys, siihen heijastuvat myös muusani, Minime ja Minihe, esikoinen ja kuopus. Varsinaisesti heistä kirjoittamiani postauksia eivät ole kuin molempien vauvavuoden ajan ylöskirjaamiani kuukausipostaukset. Pohdin tovin niiden julkaisua, mutta koska jokainen terve lapsi kehittyy ja oppii ihan samalla tavalla – joku vähän myöhemmin joku vähän aikaisemmin – päätin postaussarjan olevan tarpeeksi yleistä tasoa. Tapahtumakuvauksissa ja arkisissa fiilistelyissä lapset ovat myös monesti mukana sellaisella yleisellä tasolla, mutta saatan myös harkinnan mukaan nostaa esimerkiksi jonkun lapsen heittämän iloisen lausahduksen mukaan postaukseen.

Kokemuksiini äitiydestä lapseni tietenkin vaikuttavat olennaisesti. Siksi äitiydestä kirjoittaessani pohdin ja väännän lopputulosta kauemmin kuin ehkä lukija aavistaakaan ja teen periaatepäätöksiä, jotka saattavat ulkopuoliselle tuntua vähäpätöisiltä tai typeriltäkin. Kun kirjoitan äitiyden varjopuolista, häivytän lapset taustalle. En käytä heidän lempinimiään tekstissä tai kasvokuviaan kuvituksessa. Puhun yleisesti lapsista, mikä välillä aiheuttaa ongelmia, kun ihmiset lukevat henkilökohtaiset kokemukseni yleismaailmallisina totuuksina. Iloisissa arkikuvauksissa lapseni ovat vahvemmin mukana, mutta karikoista kirjoittaessa pyrin pysymään niin tarkasti vain omassa äitiydessäni kuin se on mahdollista. Toisinaan se on hiton hankalaa, sillä enhän minä kuitenkaan olisi äiti ilman lapsiani.

Välillä tekisi mieleni elävöittää pää hajoaa -kirjoituksia kertomalla tarkkoja esimerkkejä arjestamme, mutta sitä en tahdo tehdä. Voin mainita yleisesti uhmaraivareista tai päiväunitaisteluista, sillä ne ovat sellaisia yleismaailmallisia, lähes jokaiselle vanhemmalle tuttuja juttuja. Olen jättänyt mielenkiintoisia postausaiheita kirjoittamatta, sillä olen kokenut ne liian yksityisiksi lapsille. En ole myöskään kirjoittanut jostain perusjutuista, kuivaksi opettelusta ja sen sellaisesta, sillä siinä mennään omien rajojeni mukaan enemmän lapsiasioihin kuin äitiysasioihin. Kestovaippapostauksia olen kirjoittanut, mutta teknisellä tulokulmalla ja vanhempien kokemuksiin painottuen.

Kivojen hetkien taltioimista ajankuvauksena ja inspiraationa en juurikaan mieti lapsieni kohdalta, mutta kun mennään mustille vesille, asioita on pakko kelata enemmän. Miltä lapsista tuntuu sitten joskus tulevaisuudessa lukea, että heidän äitinsä on ollut pikkulapsiaikana välillä ihan hermoriekale? Tietenkään en voi sitä tietää, mutta meidän perheemme tuntevana uskoisin sen tuntuvan heistä ymmärrettävältä, ihmismäiseltä ja normaalilta. Meillä perheessä tunteita näytetään ja niistä puhutaan, joten lapset kyllä tietävät, että vaikka välillä on kahlattu mustassa mudassa, en voisi olla onnellisempi, että olen saanut perheekseni juuri heidät. Elämäämme mahtuu kuitenkin onneksemme niin paljon enemmän iloa ja rakkautta kuin väsymyskarikoita.

Muistan kuinka joskus lapsena löysin vauvakirjani välistä äitini ruutupaperille kirjoittaman tekstin ”Kun äitiys ei ole ihanaa”. Siellä iloisten ja onnellisten tekstien seassa se toi jo lapsuudessa itselleni syvempää ymmärrystä asioihin. Vaikka äitiys on ihanaa, se on välillä myös ihan hiton rankkaa. Tultuani itse äidiksi, olen lukenut tuon tekstin monta kertaa, ja yksi postauksenikin on nimetty tuon ruutupaperin yläkulmaan käsinkirjoitetun otsikon mukaan. Postaus myös alkaa samalla lauseella kuin tuo kirjoitettu muisto vuosikymmenien takaa.

Meille perheenä avoimuus ja tietynlainen ”näkyminen” on ollut aina luontevaa. Itse olen ollut lapsena siihen ajankohtaan nähden näkyvästi esillä esimerkiksi mainoksissa ja valokuvanäyttelyiden kuvissa. Koen tällaisten asioiden olevan paljon kiinni myös perheen ilmapiiristä, tavasta ja kasvatuksesta. Meillä lapset kasvavat siihen, että pienen pieni pala arjesta näkyy blogissa ja se on taas itsessään osa sitä arkea. Esikoinen leikkii postauksien kirjoittamista ja ottaa leikkikamerallaan blogiinsa kuvia. Välillä hän myös huomauttaa, että ota äiti puhelimella kuva, tämä olisi hyvä Instagrammiin.

Yksi iso rajaveto olikin päättää, näkyvätkö lapsemme blogini kuvissa tunnistettavina. Lopulta päätin tuoda valokuvausharrastukseni osaksi Lähiömutsia, joten en lähtenyt rajailemaan tai peittelemään kuvista kasvoja, vaikka sekin olisi ollut mahdollista. Valitsen kuitenkin kuviksi vain edustavia otoksia, kauniita palasia arjesta. Mutta vaikka alaston lapsi on kaunis, puhdas ja niin luonnollinen näky, en kuitenkaan julkaise kuvia lapsista edes vaippasillaan. Myös rantakuvien rajauksen kanssa olen tarkkana. Esikoinen on nykyään siinä iässä, että hän esimerkiksi valitsee, mikä kuva monista ehdokkaista laitetaan Instagrammiin. Tietenkään hän ei täysin ymmärrä, mitä se tarkoittaa, mutta se on yksi tapa ottaa hänet mukaan päätöksiin.

Kuopuksen syntyessä en ensimmäisinä viikkoina julkaissut vauvasta tunnistettavia kuvia. Silloin syntymäihmeen herkistämänä tuntui vahvasti siltä, että tahdon pitää hänen kasvonsa vain meidän tiedossamme. Jos hän olisi ollut ensimmäinen lapsemme, olisi hyvinkin voinut käydä niin, että blogissa ei olisi lainkaan tunnistettavia kuvia lapsista. Kun sitten laitoin ensimmäisen kuvan hänestä blogiin, tunsin oloni kovin haavoittuvaiseksi. Mietin silloin tovin, josko tästä eteenpäin blogissa ei olisi myöskään esikoisesta tunnistettavia kuvia.

Nyt kasvavien diginatiivien ajatusmaailma internetistä on luultavasti kovin erilainen kuin meidän, joille se on yhä vahvasti erillinen osa elämää ja maailmaa, ei niinkään osa sitä. Mutta tietenkään emme koskaan voi olla täysin varmoja, että mikään tapamme olla vanhempia on lapsistamme heidän kasvaessaan ok. On vain pyrittävä tekemään kuten itse parhaaksi näkee.

Eniten koin ristiriitaa blogini kanssa silloin, kun siitä saatavat karkkirahat alkoivat muuttua sivutuloksi. Jos olisin kirjoittanut ruuasta, tyylistä, kauneudesta tai mistä tahansa muusta kuin äitiydestä, en olisi kelaillut asiaa hetkeäkään. Vihdoinkin saan blogiini laittamista tuhansista ja tuhansista tunneista korvausta ja voin siten antaa sille yhä enemmän aikaani! Mutta silloin kipuilin sen kanssa, että tienaan tavallaan rahaa myös kokemuksillani äitiydestä, joihin lapseni liittyvät. Sen asian kanssa joutuu edelleen tasapainoilemaan päivittäin, mutta olen onnellinen, että lähdin pitkän harkinnan jälkeen kokeilemaan blogia myös työnäni.

Blogi on antanut niin paljon perheelleni. Olemme kokeneet lasten kanssa sellaisia asioita ja päässeet sellaisiin paikkoihin, joita ei ilman blogia olisi ollut mahdollista kokea. Blogini ansiosta pystyin olemaan kotona pidempään kuin pelkän kotihoidontuen varassa olisi ollut mahdollista. Ilman blogia viime kesän parhaista parhain neljän kuukauden isikesä olisi ollut melkein utopista toteuttaa. Ei mulla olisi muuten ollut työtä, jonka varaan noin vain heittäytyä rennon taitelijakesän ajaksi ja joka kulkee niin iisisti mukana minne vain. Ilman Lähiömutsia mies tuskin olisi nyt hoitovapaalla tai ainakaan täysipäiväinen koti-isi, sillä ilman blogiani olisi ollut hintsusti hankalampaa saada hoitovapaani aikana rahaa säästöön.

Tiedän, että Lähiömutsin tarina ei jatku ikuisesti, mutta jatkukoon niin kauan, kun se hyvältä tuntuu. Sen jälkeen se jää ajankuvaksi nettiin. Ehkä siitä joskus muotoutuu kirja tai vaikka kaksi. Olen myös huomannut mielenkiintoisen asian. Jos ennen pohdin mielessäni olevia asioita ja parantelin maailmaa parhaani mukaan toimittajana, nykyään huomaan mieluummin kirjoittavani noista asioista Lähiömutsiin. Tämä on mun oma mediani, ja tätä kautta on parempi vaikuttaa kuin muiden viestintävälineiden. Koska se on blogi ja koska se on netissä.