Koti tuoksuu nuotiosavulle ja erämaiden tervaisille tuulille. Olohuoneen lattialle on räjäytetty rinkka, ja eteisen seiniin nojailee perhovapoja. Pyykkikone myllää tuntureilla muhinutta villaa, ja pihan pyykkinauruilla roikkuu telttaa ja makuupussia.
Vaihdoin parisängyn petivaatteet yli viikko sitten, mutta vasta viime yönä toisenkin puolen lakanat menivät unesta ryttyisiksi.
Yhdeksän päivää ilman häntä.
Kun puoliso joskus alkukesästä kertoi, että hän on kalastussakkinsa kanssa suunnitellut vuotuisen pohjoisen-reissun elokuun puoliväliin ja että kokonaisuudessaan hän on poissa yli 9 päivää, olin että okei.
On tosi okei ja hyvä, että otat aikaa rakkaalle harrastukselle ja vietät aikaa ilman lapsia ja myös ilman minua. On supertärkeää nauttia ystävien seurasta ja hengitellä Lapin rauhallisuutta kaupunkiarjen vastapainoksi. MUTTA ETTÄ HELVETIN PERKELE SELLAISEEN AIKAAN SITTEN PÄÄTÄT OLLA POISSA!
Kun on tottunut jakamaan arkensa toisen kanssa ja on rakentanut kokonaisuuden voiden luottaa siihen, että kaikissa myllerryksissä voi ottaa toisesta tukea, välähtää hetken mielessä pelko siitä, miten hitossa tämän hanskaan yksinäni. Etenkin HELVETIN PERKELE SELLAISEEN AIKAAN, kun esikoisella on juuri alkanut SELLAINEN PIENI JUTTU KUIN KOULUN ENSIMMÄINEN LUOKKA ja itselläni on ihan vain yksi SELLAINEN PIENEN PIENI KIRJAKÄSIKIRJOITUKSEN DEADLINE.
Noniin noniin, sinä selviät siitä kyllä Hanne, hengitä syvään.
Olkaamme kaikki onnellisia siitä, että hän lähtee niin syvälle erämaahan, että häntä ei saa koko poissaolonsa aikana kiinni puhelimitse, ajattelin. Ei ainakaan tule mieleen soitella puheluita, joissa itku-ulvoen kiroan toisen siitä, että jätti minut yksin tämän paskan keskelle ja että siellä sitä vaan juodaan iltanuotiolla Jallua ja piereskellään makuupusseihin, kun itse en edes ehdi aamukahviani iltaan mennessä juoda ja nynnynnynnyy yhyy-yhyy.
Mutta kuten joka kerta ilman perhettä reissuun lähtiessäni hämmästyn siitä, miten nautinnollisen nopeasti se toinen todellisuus kotona unohtuu, yhtä hämmästyttävän nopeasti otan ainoana aikuisena arjen kaikki langat käsiini yksin.
Mieleni muuttuu kuin keskusohjausyksiköksi, jossa on avoinna satoja näyttöruutuja samaan aikaan, ja minä olen hakkeri, joka nakuttaa viiteen ruutuun yhtä aikaa elämänhallintakoodia ja murtaa arjen palomuureja itsensä kanssa yläfemmoja heitellen. Jukoliste tuntuu hyvältä hallita tätä kaikkea yksin!
Kävin kaupassa viikko sitten (+ yksi kauramaitotäydennyspiipahdus keskellä viikkoa), ja siitä on riittänyt ihania tuoreita ja värikkään herkullisia ruokia koko viikoksi. Kun kukaan ei ole sekoittamassa jääkaapin järjestystä ja tekemässä jotain tortilloja, kun minä suunnittelin risottoa, tai käyttänyt kaikkea pinaattia, vaikka minun piti tehdä siitä pinaattilättyjä, jotta saataisiin jääkaapin nurkassa odottava hillo käytettyä, aivojeni ei tarvitse käyttää aikaa korjausliikkeisiin.
Jo vajaassa viikossa totun siihen, että tiskikone täytetään minun tapaani, sängyn petauksessa tyynyt ovat just kuten tahdon ja että lasten aamutoimet tehdään tietyssä järjestyksessä. Luomme lasten kanssa oman rytmin, jossa ei enää tarvitse selitellä, että juu, isillä on eri säännöt tämän asian kanssa, mutta niin saa ollakin, mutta minun kanssani me toimimme näin. Parissa päivässä minun typeriä sääntöjäni ruutuajan suhteen ei enää muisteta marista. Laatikkopyörän akkua on aina niin paljon jäljellä kuin tiedän olevankin, eikä kukaan tule työvuorosta tai harrastuksista kolistellen kotiin juuri kun lapset ovat nukahtamaisillaan.
Pyykkikorit pysyvät tyhjinä, kun kukaan ei ole laittanut välissä väripyykkiä, vaikka ajattelin laittaa ne vasta tänään, että esikoisen lempimekko ehtii mukaan, jotta hän ehtii saada sen koulukuvauksiin päälle ja että sen sijaan pesuun olisi pitänyt laittaa pyyhkeet ja lisäksi nuo pieneksi jääneet välikausivaatteet, jotta ehdin ne vaatteet sitten ajoissa viedä kirpputorille, jonka pöytäpaikan aion varata heti kun olen ensin siivonnut vaatehuoneen.
Ehdin tehdä paljon töitä, sillä löysäilyyn ei ole varaa, ja nautia lasten kanssa leppoisista illoista sekä viikonlopuista, sillä vaikka työpöydällä odottaa tikittävä deadline, ei sille voi tehdä mitään työpäivien ulkopuolella.
Eikä kukaan jätä kenkiään keskelle eteisen lattiaa, roskia rikkalapioon tai hammasharjoja keikkumaan muumimukin kokoisen lavuaarimme reunalle.
Sitten yhdeksän päivän jälkeen hän onkin taas täällä, ja pitää opetella pelaamaan tätä tetristä jälleen yhdessä, vaikka tahtoisin pitää itse kokonaan kiinni ohjaimesta. Pitää rauhoittua, antaa itselleen lupa nojata toiseen. Muistaa taas, että yhdessä minä olen parempi kuin yksin. Minä handlaan kyllä tämän yksinkin, mutta onneksi ei tarvitse. Minä olen myös me, ja meinä elämä on vahvempaa ja onnellisempaa.
Yhdeksän päivän jälkeen voi antaa ikävän muljahdella ja itkettää jälkijunassa. Kertoa kaikki hassut sattumukset, joita ei oikein voinut kertoa muille, kun kukaan muu ei olisi ymmärtänyt. Tuntea rakkautta niin vahvasti että sydän on läkähtyä. Silloin saa painaa nenänsä niskakuoppaan, joka tuoksuu vielä vähän oudolle, päiville kaukana meistä, ja antaa kaipauksen muuttua yhteiseksi.
Yhdeksän päivän toisenlaisen arjen jälkeen on taas kipeän onnellinen siitä, ettei ole joka yö nukkumassa yksin parisängyn toisella laidalla ja että juuri hän tahtoo tulla reissuistaan kotiin, meidän perheen yhteiseen kotiin, ja jättää kenkänsä ärsyttävästi keskelle eteisen lattiaa.
Tutut fiilikset, kaikinpuolin. Meillä mies reissaa työn perässä ja reissuista kuullessa lähinnä kiinnostaa että mikä on aikaero. Eurooppa, hyvä. Jenkkien itärannikko, toimii sekin. Australia, Kiina, Amerikan länsirannikko yhyy. Skypetykset lapsen ja isin kanssa saadaan aina järjestymään, mutta mulle tulee isoin surku yksinäisistä illoista, jos mies ei olekaan digitaalisesti viestien päässä juttelemassa mulle. Niin ja onneksi on ip-kerho ja koulun kasin aamut!
Miehen reissaaminen on niin tuttua, että luisutaan lapsen kanssa helposti tuttuun moodiin. Syödään ekat päivät miehen laittamaa ruokaa, sitten vuorossa raflat ja take away, tai lapsen suosikit ”makaronia ilman kastiketta raejuuston kanss” ja ”ruisleipää juustolla ja ketsupilla uunissa”. Meidän oma jutut, erilaista arkea (jossa mennään siitä missä aita on matalin, rimaa hipoen on tarpeeksi hyvä). Tavarat saavat rauhassa majailla lattioilla ja sohvilla, tiskit tiskipöydällä (säästän ap-koneen saranoita). Aivot sauhuaa kaikesta mitä pitäisi muistaa ja työpäivät venyvät iltoihin lapsen nukkumaanmenon jälkeiseen aikaan, koska haluan olla tarpeeksi läsnä lapselle. Sitten kun koittaa reissaajan paluupäivä, järjestetään lapsen kanssa luomamme kaaos, käydään kaupassa, täytetään jääkaappi tuoreilla ja raikkailla, kokataan hyvää ruokaa (koska reissaaja on taas kerran puutunut hotelliaamiaisiin ja ravintola-annoksiinn). Mielikuvissa paluu on ihanaa ja auvoista, lopulta perhe on taas koossa, mutta arkirealismissa räiskyy, miksi tulit sotkemaan toimivia kuvioita, mielipiteesi on väärä, miksi olit pois! No, kyllä se siitä rauhoittuu, kunnes taas tulee aika seuraavan reissun (noh, onneksi se on tällä kertaa äiti kun matkustaa :D).
Mä olenkin miettinyt, että jos meillä toinen tekisi työnsä puolesta paljon reissuja ja olisi arjesta paljon poissa, elo näyttäisi kaikkine sävyineen varmasti aika tuolta kuin kirjoitit <3
Me elettiin puolison kanssa useampi vuosi kahden eri kaupungin välillä, mutta se oli ennen lapsia, ja se ikävä ja samalla omien tapojen sovittaminen erossa olon jälkeen toisen tapoihin oli toisinaan aika puuduttavaa. Lapsettomana se myös oli kivaa: sain huidella omissa menoissani kaikki "yksinolopäivät" ja tehdä töitä ihan hulluna niin halutessani, ja sitten yhdessä keskityttiin toisiimme.
Tsemppiä, iloa ja rakkautta reissutyöarkeen teidän sakille <3
Tutulta kuulostaa kyllä täälläkin.
Elämäntilanteen takia puolison paikallaolo on melkein enempi poikkeus kuin normi. Kun toinen ei ole läsnä niin saa säätää just kuin haluaa. Toki kukaan ei jaa arkea, kukaan ei anna sulle hetkenkään hengähdysaikaa ja ihan itse on pakko hoitaa kaikki (ketun) aamu- ja iltarutiinit.
MUTTA ei myöskään tartte tatti otsassa odottaa, että toinen tajuaisi hoitaa jonkun homman tai kiroilla kun on pistänyt mun vaatteet kuivausrumpuun tai astiat vääriin paikkoihin. Tai joka päivä käydään kaupassa, mistä seuraa ruokahävikkiä yms!
Kahden pienen lapsen kanssa yksin olemisessa olen antanut itselleni luvan hoitaa vain välittömimmät hommat. Viikolla syödään valmiiksi tehtyä ruokaa (joko vkl tai kaupan äitien) ja pyykkikone hyrrää lähinnä viikonloppuina..
Joo, sen omanlaisensa rytmin löytää yllättävän nopeasti. Ja siinä mielessä elämä on hallittavampaa, kun kaikki langat on omissa käsissä ja siksi tietää just jokaisen langan paikan 🙂
Vaikka tietty itse olen tavattoman onnellinen siitä, että saan jakaa (perhe-)elämäni kumppanin kanssa <3
Ah miten mahtava kirjoitus ja mihin kohtaan. Ollaan koko kesä asuttu miehen kanssa erillään (viikonloppuja lukuunottamatta), minä lapsen kanssa raskaana kaksosiamme odottaen toisella paikkakunnalla töissä ja saikulla ja mies töissä toisella paikkakunnalla vanhassa työssä. Ja nyt tulevana keskiviikkona, kahden yön päästä tämä säätö loppuu kun mies tulee uuteen kotiimme, johon muutettiin pari viikkoa sitten. Huhhuh!! Hommat on mennyt hyvin ja juurikin noin kun kuvailit, mutta ah miten ihanalta tuntuu nyt että se toinen on kohta tässä jakamassa tätä kaikkea. Ja näin pitkän ajan jälkeen tuntuu kyllä jo etukäteen ihanalta että kohta meitä on taas kaksi, vaikka siinä omat mutkansa onkin.
No huh, hienosti ootte vetäneet! Kaksosraskaus ja kaikki. Vaikka en teitä edes tunne, olen tosi iloinen teidän puolesta, että saatte taas sakin kasaan ja että sulla on toinen aikuinen jakamassa arkea <3
Meillä tehdään ja ollaan yhdessä paljon perheen kanssa. Vuosi sitten kuitenkin mieheni muutti töiden perässä 400 km päähän toiselle paikkakunnalle puoleksi vuodeksi. Matkojen takia oli tietysti luontevaa siellä asua arkipäivät. Siinä huomasin, että kivasti arki alkoi nopeasti sujumaan kaksin pojan kanssa. Kävin töissä ja poika oli dagiksessa sen aikaa. Illat menivät nopeasti. Meille syntyi omat rutiinit kotona, joita mies tuli välillä ”häiritsemään” 😀
On se kuitenkin ihanaa, että kotona on se mies jakamassa asiat ja on iltaisin seuraa, kun poika jo nukkuu.
Saan hyvin kiinni tuosta ”häiritsemis”-ajatuksesta, vaikka eihän se sitä tietenkään ole, mutta kun on luonut omat rutiininsa, siltä se välillä tuntuu. Ihanaa, että teillä on nyt koko perhe taas samassa osoitteessa muutenkin kuin viikonloppuisin <3
Me ollaan asuttu 7-8 kk aiemmin ja nyt uudelleen 6 kk eri maanosissa. Lapset ja minä Suomessa, puoliso Etelä-Amerikassa. Aikaero on aika haastava, viikonloppuisin enimmäkseen soitellaan videopuheluita (jos toisessa päässä vain toimii verkkoyhteydet). Silloin kun kolme lasta oli pienempiä, oli haastavampaa, kun pienintä ei voinut jättää edes koiran lyhyen iltalenkin ajaksi yksin kotiin. Aamuisin heitin pienet päiväkotiin ja tulin nopeasti kotiin viemään koiran lenkille ja sitten vasta itse töihin. Nyt kun ovat vähän isompia kaikki, on paljon helpompaa, kun voi pyörähtää nopeasti kaupassa tai vaikka omalle lenkillä niin, että on vaan puhelin mukana.
Noin isossa välimatkassa onkin tekemistä, ihan jo aikaeron takia. Ihanaa, että olette saaneet sen toimimaan! Vaikka teidän tilannetta ei tietenkään mitenkään voi verrata oman puolison ilta- yö- ja viikonlopputöihin, tunnistan kyllä asioiden helpottumisen lasten kasvettua. Meni monen monta vuotta, että en voinut lähteä edes pyykkejä ripustamaan narulle tai roskia viemään ilman, että kaksi minityyppiä piti kans pukea mukaan. Kaupassa käymisestä puhumattakaan 😀 Lenkille en ole vielä päässyt miehen työvuorojen aikaan, mutta eiköhän sekin päivä yllättävän nopeasti tule.
Kevään ajan elettiin reissutyöläisen arkea. Viikot oltiin lasten kanssa keskenämme, yrittäen itse selvitä raskauspahoinvoinnista ja opiskeluista. Aita oli kaiken suhteen matalalla, yhteiset hetket ruudun ääressä olivat ”arvokkaita”, että äiti sai riittävästi lepoa. Viikolla pinnistellä, jotten olisi purkautunut miehelle, joka ei toiselta paikkakunnalta tietenkään matkan takia päässyt apuun. Se ilta kun iskä tuli kotiin vaati itseltä tsemppauksen ettei kaatanut omaa väsymystä toisen niskaan. Viikonloput oli arvokkaita hetkiä, jolloin ei suunniteltu mitään ennakolta, elettiin hetkessä. Vie ilta tuntui loppukeväästä kun oltiin taas koko perhe kasassa. Muistin monta kertaa ihmetellä miten hyvältä tuntuu, kun on toinen aikuinen jakamassa arkea. Ja edelleen, kuukausia myöhemmin, muistan ihmetellä samaa ja olen yhtä iloinen miehen saapuessa töistä kotiin. Ja kyllä, ei riidoiltakaan ja tapojen yhteensovittamisvaikuksia ilman ole selvitty, mutta silti <3
Raskauspahoinvointi, opiskelu ja ainoana aikuisena viikot lapsen kanssa – huh! Se ei ole mikään iisein setti vedettäväksi. Hyvä, että tajusit laskea aitaa kaiken suhteen. Ja kyllä, tuollaisen jälkeen varmasti arvostaa entistä enemmän, että se toinen on siinä, jakamassa arjen, rakkauden ja elon.
Voin vain sanoa <3
<3
Muistan noi fiilikset oikein hyvin, vaikka etäisyydet ja eroajat oli pidempiä; https://periaatteennainen.com/2016/04/29/yllatysvieras/. Rehellisesti sanoen yksinhuoltajuus ei nykyään ole aina herkkua MUTTA yksi parhaimmista puolista on se, että olen oman kotini kuningatar, määrään tahdin ja säännöt enkä joudu tekemään yhtään kompromissia. On jotenkin helpottavaa, ettei vastuuta pidä pallotella (vaikka totta kai kahden aikuisen koti olisi sata kertaa ihanampi vaihtoehto, tietenkin).
Muistankin ton sun postauksen <3
Joo, olen ehdottoman onnekas tästä meidän kahden aikuisen perheestä. Mutta saan myös kiinni ajatuksesta, mitä olisi olla oman kotinsa kuningatar. Tekee hyvää kokea toisinaan, että minä handlaan tämän yksinkin (noin niinkuin 9 päivän ajan, mikä tietty ei kerro mistään mitään), vaikka onneksi saankin jakaa valtakuntani myös toisen aikuisen kanssa.