Kaupallinen yhteistyö: Polarn O. Pyret

Olen joskus kirjoittanut, että hyvä se on paskakin retki. Olen huomannut, että sama pätee myös museoreissuihin. Tuolla ihmisten ilmoilla sekoillessa stressikertoimet ovat toisaalta korkeammalla kuin metsässä omalla porukalla painellessa, mutta silti. Vaikka siinä sekoilun ytimessä keskellä museota saatan vannoa, että ei muuten enää ikinä lähdetä kotoa minnekään, lopulta jälkikäteen miettiessä kokemus jää plussan puolelle.

Tällaisia tulin pohtineeksi, kun kävimme tällä viikolla tutustumassa Espoossa näyttelykeskus WeeGee:n antimiin. Olen ihastellut sen katon alla olevien erinäisten museoiden tarjontaa aikaisemmin vain somekuvissa ja lehtijutuissa, ja joka kerta museoreissua miettiessäni tullut tulokseen, että täältä Helsinki-kuplastani reissu Espooseen vie aivan liian monen julkisen kulkuvälineen ja minuutin kautta.

Mutta kas, nykyäänhän mestoille vie länsimetro! Vieläkään en oikein tahdo muistaa ja hahmottaa sitä. Täältä lähiöstäkin pääsee tosiaan nykyään sujahtamaan oranssin sukkulan kyydissä suoraan Tapiolaan, josta näyttelykeskukseen kävelee kymmenessä minuutissa. Niinpä tehtiin vihdoin monta vuotta tuumattu museoretki Espooseen.

Itse odotin erityisesti Emman, eli Espoon modernin taiteen museon, tiloista löytyvää Outi Pieskin näyttelyä Čuolmmadit. Olin nähnyt saamelaistaustaisen Pieskin näyttelyssä olevasta isosta käsin solmitusta tilataideteoksesta niin vaikuttavia kuvia, että tahdoin nähdä sen kauneuden paikanpäällä. Lapset taas odottivat WeeGeen tiloista niinikään löytyvän Lelumuseo Hevosenkengän antimia.

Lapset pääsivät kiskomaan museoreissulle päälleen pränikät (juhla)vaatteet, jotka saatiin valita yhteistyökumppanini Polarn O. Pyretin valikoimista. Tänä talvena on tiedossa joulujuhlien lisäksi useammat muut juhlat (muun muassa ne häät, iiks!), ja siksi pohdittiin tovi, pitäisikö molemmille mukuloille hankkia ihan alleviivaan ehdat juhlavaatteet.

Pohdintojen jälkeen päädyttiin kuitenkin siihen, että monikäyttöiset vaateet ovat järkevämpi ja mukavampi valinta. Kun on kasvavasta lapsesta kyse, juhlavaatteelle ehtii tulla lopulta aika vähän käyttöä, mutta arkeen muuntautuvat juhlavaatteet pääsevät päälle monet kerrat.

Vaikka lapsilla ei siis ole kuvissa päällään villaista puvuntakkia, silkkistä mekkoa tai vaikkapa tylliä, jopas vaatteet näyttivät tyylikkältä, juhlavilta ja samalla lapsenomaisilta! Kuopuksen päheät vihreät sammarit ovat syötävän ihanat (ja näemmä alessa just nyt), ja pöksyihin yhdistetty ruutupaita juuri parahultainen paita lapselle, joka suihkunraikkaanakin tuoksuu aina vähän kuusen pihkalle ja mustikanvarvuille.

Juhlavuutta kuopuksen asuun tuo tummansininen ”puvuntakki”, joka skarppiudestaan huolimatta on mukavaa ja joustavaa trikooneulosta. Tämä päällä voi bailata niin että tonttulakki (niitäkin saa taas Polarn O. Pyretiltä) menee vinoon, ja tahratkin voi pestä ihan kotona pyykkikoneessa.

Esikoisen mekko on hänen lempimekkomalliaan PO.P:lta. Siinä on rämäpäisille oman elämänsä prinsessoille sopiva leikkaus, joka taipuu kuperkeikkoihin ja saa helmat hulmuamaan pyöriessä. Satulinna-aiheinen kuvitus on kaunis ja syvän sininen pohjaväri tekee siitä oivallisen talven juhliin.

Mekon kaverina hänellä on nämä soman tyylikkäät pilkulliset sukkahousut. Lämpöä tuomassa on tämä 100 prosenttisesta pehmeästä merinovillasta valmistettu takki. Se on kultaisine vetoketjuineen ja röyhelöineen niin päheä, että sitä ei tarvitse piilotella vain syys- ja talvitakkien alla, vaan se on salonkikelpoinen fiinimpiinkin kekkereihin.

No niin. Oli siis pränikät juhlavaateet, joita lähdettiin kokeilemaan tositoimissa museoreissulla. Käytiin ensimmäisenä Lelumuseossa, jossa lapset olisivat voineet viihtyä koko päivän. Eikä ihme; sieltä löytyi vitriiniin rakennettujen vanhojen lastenhuonemukaelmien lisäksi esimerkiksi iso leikkimökki, keppihevostalli, paljon Legoja rakennettavaksi, liukumäki sekä pienoisrautatie.

Ymmärtäähän sen, että tuon kaiken jälkeen voi olla hieman vaikeuksia keskittyä näkemään taiteilijan upeaa näkemystä pyörivän hulavanteenteen pysäytetyistä liikkeistä tai muistaa, että toisissa museoissa kaikkeen ei saakaan koskea, vaikka narutupsu näyttää kuinka ihanalta ja röpelöisen kiven pintaa tekisi mieli sivellä. Harmoninen museonautinto oli siis hyvin kaukana siitä metelöivästä, säntäilevästä ja ei-karjaisuja viljelevästä museokööristämme.

Sitten kuitenkin, kaiken kaikkiaan, hyvä reissuhan se oli. Puhuimme Pieskin teosten ääressä väreistä ja olimme näkevinämme niissä revontulien tanssin. No Ordinary Moments -näyttelyn puolella katselimme videolta alastonta naista, joka kylpi vesiputouksessa hevosnaamio päässään ja kuuntelimme samalla kuulokkeista teokseen kuuluvaa musiikkia. Se nauratti, mutta herätti myös ajatuksia.

Ja hitsi vie, kun oltaisiin oltu oikeaan aikaan paikalla, jotta oltaisiin päästy kokemaan Kate McIntoshin elävä installaatio Worktable. Lapset rakastavat, kun saavat museoissa osallistua ja tehdä, ja McIntoshin teoksessa katselijat todellakin saavat – heille kun ojennetaan ennen teoksen kokemista suojalasit ja vasarat!

Viimeistään museon kahvilassa kierroksen jälkeen istuessamme sen taas huojentuneena tajusi. Sekoilusta huolimatta plussan puolelle jäätiin.