Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.
Miksi kesällä elo tuntuu niin keveältä ja helpolta? No koska se on sitä. Kaiken takana on lämpö ja pitkät valoisat päivät, jotka mahdollistavat monia kivoja asioita elämässä.
Heti kun ilmat keväällä lämpenevät tarpeeksi, me siirrämme elämämme ulos. Aika paljon sitä muutenkin tulee tuolla pitkin kyliä ja metsiä norkoiltua perheenä, mutta kesällä perheemme on ihan totaalisen pihalla.
Minä en nimittäin kuulu niihin ihmisiin, jotka jaksavat mutakelien aikaan arkisin enää lähteä ulos päivällisen jälkeen. Yleensä kun ne kurakamat, toppavaatteet ja villakledjut ovat siinä vaiheessa edelleen mytyssä eteisen lattialla päiväkotipäivän jäljiltä. Ja ulkona on säkkipimeää, lumetonta ja kuraista. Väsyttää. Ja ihan justhan pitäisi alkaa iltatoimiin. Äh.
Mutta kesä, voi ihana kesä! Vietämme päivät aamusta iltaan ulkona, jos ei sitten vietetä sitä yötäkin telttaillen ulkona. Lähteminen on vaivatonta; sen kun vain kengät jalkaan, jos sitäkään. Seikkaillaan ulkona, tavataan kavereita ulkona, vietetään aikaa perheenä ulkona ja katetaan kaikki mahdolliset ateriat ulos. Töitäkin olen koittanut tehdä ulkona, mutta ainut asia, jonka kanssa aurinko ei sovi elämässäni yhteen, on läppärin ruutu.
Kesäiltaisin onkin tultu sisälle kotiin vasta monesti iltatoimien aikaan. Siinä vaiheessa koko sakki on yleensä niin kesäpäivän tahrima, että ollaan kuljettu suoraan ulko-ovesta kylppäriin ja käyty iltapesuilla. Muuten liat, sotkut ja leivänmurut ovat jääneet ulos, joten imuriakaan ei tarvitse heilutella niin usein. Pyykit pestään seuraavan päivän aamutoimien aikaan, ripustetaan narulle ulos lähtiessä ja kotiin palatessa ne voi poimia ulkoilman raikkaina mukaansa.
Soljuvaa, ihanaa ja vaivatonta.
Syksyllä elämänrytmi onkin sitten ihan erilainen. Ja nyt just tuntuu, että juuri siinä on se taika, miksi kesärakkaudestani huolimatta tahdon asua Suomessa. Vaihtelu. En jaksaisi ikuista kesää; kyllästyisin ja tylsistyisin. Elän vaihteluista, ylä- ja alamäistä. Elämän sykleistä, muutoksista ja vuodenaikojen liikkeistä.
Rakastan syksyn kirpeää kauneutta ja elonkorjuun meheviä makuja. Sydämessäni on aina paikka kunnon talvipakkasille, kun lunta tuiskuttaa niin että maisemasta häviävät äänet. Kevään roudasta heräilevä luonto sykähdyttää joka kerta hauraalla kauneudellaan.
Silti näin vuodenaikojen vaihteessa kaiken alla on pieni häilyvä pelko. Menneiden talvien uupunut perintö.
Kestäähän tämä kehoon varastoimani kesän taika taas kolmen seuraavan vuodenajan yli? Jaksanhan minä iloita elämästä, luonnosta, vuodenajoista ja ulkona olemisesta vielä silloinkin, kun kesän paahde on haihtunut iholta, enkä muista, koska olisin viimeksi nähnyt aurinkoa?
Yksi minkä olen huomannut oikeasti auttavan jaksamaan on se ulkoilu. Vaikka väsyttää ja vituttaa ja on kamalaa kun sataa ja on kuriasta enkä TODELLAKAAN halua lähteä ulos kurastamaan lapsia joiden puvut ovat vielä vahastaan vähän kosteita niin siulloin kun saan itseni revittyä pihalle on se lopulta enemmän voimaannusttavaa kuin vituttavaa. Sitä jotenkin herää kun sadepisarat räimivät päin näköä ja saappaaseen valuu vesi sisään. Vaikka olisi niin pimeää että asfaltti ja tienpientareet tuntuvat imevän kaiken katulampuista tulevan valon. Silti ulkoilu auttaa ainakin minua jaksamaan paremmin. Sisälle linnoittautuminen taas uuvuttaa. Siksi kai onkin hankala ajatella sitä että jossain kohtaa luultavasti vaihdan alaa. Päiväkodissa kun saa ulkoilla ihan joka päivä ja ihan työn puolesta vielä. ja vieläpä siihen aikaan kun ehkä saattaa olla jopa valoisaa sydäntalvellakin.
Ihanasti kuvasit vuodenaikoja. Kiitos 🙂
No se on kyllä totta, että harvoin ulos lähtemistä tulee kaduttua, talvellakaan. Mutta äh, pimeinä ja kuraisina talviarkipäivinä kello kuuden jälkeen. Ei, en vain kykene 😀
Päiväkodin työsuhde-etuina tuo aurinkoiseen aikaan ulkoilu arkipäivisinkin on kyllä tosi ihana juttu.
Ja kiitos kiitoksista 🙂
Muistan äitiyslomilta että talvi ei tuntunut ollenkaan pimeältä koska minähän olin ulkona joka päivä valoisaan aikaan. Sinänsä siis harmi että valoisa aika kuluu näin perusarjessa työpaikalla.
Mä olen muuten aina ihmetellyt miten syksyllä ja talvella ketään ei näy missään enää kuuden jälkeen. Mä olen siellä pihalla aina koska koira ja sen lenkki. Lapset ovat tietysti pääsääntöisesti mukana myös. Pienempinä rattaissa ja nyt vaikka fillarilla.
Joo, mullakin on joku hatara muistikuva siitä, että perhevapaa-aikoina ehti välillä nähdä aurinkoa keskitalvellakin. Tosin talvena vuonna taisi olla joku ennätys siinä, kuinka vähän pääkaupunkiseudulla oli päiviä, kun näkyi aurinkoa. Siinä eivät olisi perhevapaatkaan auttaneet 😀
Mä olen joskus aniharvoin päätynyt ulos kuuden jälkeen myöhäissyksyisin ja talvisin, eikä siellä tosiaan paljon muita näy. Mutta heti kun tulee lunta, pihoihin ja puistoihin tulee ihan erilaista säpinää.
Mulla kans pelko perseessä aina syksyn tullessa! Selviänkö pimeästä? Masennunko? Kuoleeko vitutukseen? Tai ehkä väsymykseen?
Kuitenkin huomaan, että syksyt alkavat olemaan helpompia kun on tiedostanut sen, että kyllä, minulla on taipumus väsähtää syksyisin. Keksin paljon tekemistä synkkien koti- iltojen varalle esim. Leipomista, leikki treffejä, kavereita, kahvittelua, käsitöitä, askartelua, tanssia tms. Ulkoilu on mullekkin ehdoton selviytymiskeino. Ulos kun vaan lähtee, sieltä palaa aina hyvillä mielin sisälle. Lasten kanssa varsinkin monet kiukut jää sille tielle…
Jaksamisia syksyyn! Muitetaan hymyillä ja pitää mielessä se, että se uus ihana kesä on taas pian täällä!
Mulle se pelko takamukseen on tullut just siitä, että olen tajunnut, miten koville pääkaupunkiseudun myöhäissyksy, talvi ja se aika siinä niiden välissä mulle ottaa, etenkin nyt lapsiperheellisenä. Viime talvena mulla oli jo kokemuksen kartuttamana niin hyvät suunnitelmat siihen, miten hyggeillen pidän vitutuksen ja väsymyksen loitolla. Se toimikin jonkin aikaa, mutta lopulta talvi silti onnistui paukkaamaan ilmat pihalle. Tosin silloin elämässä oli ihan hurjasti kaikkea, mikä nakersi energiaa ja jaksamista. Ja sellaista settiä ei toivottavasti ole luvassa nyt.
Että kyllä se elämä hyvänä pysyy, kesän jälkeenkin. Aioin pitää siitä niin hyvin huolen kuin vain osaan. Hymy on yksi tärkeimmistä aseistani! Ja myös ulkoilu, kyllä, vaikka niinä kuraisimpina päivinä jään kyllä suosiolla kotiin leikkimään hyggeilyä 😀
Että näillä sanoin; Iloa ja energiaa syksyyn myös sinne!
Tuli mieleen, kun olet monesti puhunut, miten viime talvena elämässä oli kaikkea rankkaa jne. Ja että sitä ei nyt ole edessä. Samaan aikaan olet tänä kesänä puhunut paljon parisuhteesta, siitä miten on vaikeaa kun lapset ovat isompia ja pitää uudestaan miettiä se parisuhde pikkulapsiajan jälkeen jne. Ei tarvitse vastata, mutta olisi mielenkiintoista kuulla, jos teillä on ollut jotain eropuheita, että miten niistä on selvitty.
Voi olla, että olen ihan hakoteillä, on vain niin tullut olo, että onko siellä tehty eroa ja sen takia ollut niin vaikeaa ja nyt sitten taas ”perhosia” vatsassa kun on teinirakkauden kanssa treffeillä. Tämä on osittain vain postausidea.
T. Yksi teinirakkauden ja 3 lapsen mutsi, joka tekee eroa, kun yhtäkkiä lapset on isoja ja ”me” käsitys minusta ja miehestä on jäänyt jonnekkin ruuhkavuosien alle.
Talvi ei ole useinkaan helppo, jo siitä syystä, että lapset sairastavat paljon enemmän kuin kesällä. Norovirusta alkaa olla jo tän vuoden puolella ja sitä saa pelätä huhtikuulle saakka, ja se tekee oikeesti kipeää vatsassa. Enterovirus vie saikulle viikoiksi, kun kädet on rakkuloilla ja kynnet irtoilee. Ja sitten vielä muutama perusflunssa päälle, ja influenssan pelko.
Ja sitten ihan sellainenkin kuin pimeän pelko. Mä hiihdän paljon talvisin, meillä kun on kunnon ladut, mutta pidemmillä taipaleilla fiilistä syö aina se, että mielikuvitus alkaa laukata metsän reunassa. Iltaisin ei vaan jaksaisi säikähdellä olemattomia! Huomaan, että kesällä ei ole koskaan tätä ongelmaa, vaikka olisi missä ryteikössä lenkillä.
Mä tykkään talvesta, mutta jotta se toimisi, pitäisi vapaata olla talvella paljon nykyistä enemmän. Hitaita aamuja ja ulkoilua valoisaan aikaan. Ehkä se toteutuu jonain vuonna.
Parisuhde on tosiaan ollut uuden edessä ja diippejä sekä raskaita keskusteluja senkin ympärillä on käyty. Mutta onneksi ei mitään eropuheita.
Energiatasoja kuluttaneet asiat olivat ihan toisaalla ja lisäksi tämä blogi ja sen ylläpito oli silloin harmauden, pelon ja riittämättöyyden värittämää. Niin ja sitten ihan vain sairastelu. Me emme onneksi sairastele usein, kop kop, mutta viime syksy ja talvi olivat ihan perseestä. Marraskuusta lapset olivat yli kaksi viikkoa poissa päiväkodista, minäkin kävin läpi oksennustaudit ja kuumeet, mutta silti työt jatkuivat normaalia kovemmalla tahdilla siinä sivussa. Ihan vain jo se olisi onnistunut viemään kaiken kesän aikana talletetun energian.
Toivottavasti te Tipu löydätte kumppanisi kanssa sen käsityksen teistä taas uudestaan <3
Ja joo Anni, mä tunnistan tuon pimeän pelon kans. Kummallista, miten tuttu kotimetsä muuttuu pimeällä pelottavaksi, vaikka kuinka yrittäisi pitää mielikuvituksen aisoissa. Nyt just on ihan täydelliset säät lenkkeilyyn, kun on hyvä hengittää, mutta silti illoissa riittää vielä valoa.
Marraskuun iltoina sytytetään kynttilät, leivotaan iltaisin kotona, muovaillaan, luetaan kirjoja, pelataan pelejä, ommellaan, askarrellaan ja nautitaan siitä että päiväkoti/koulu/työpäivän jälkeen ei tarvitse välttämättä lähteä ulos 🙂 kaikissa vuodenajoissa on omat hyvät puolensa, valot ovat kauniin utuisia pimeässä. Jos ulkoilu on varustelukysymys niin syksy ja talvi ovat asennekysymyksiä 🙂
Äh, nyt kyllä melkein ärsytti tuo asennekysymys-kommentti. Koka hitto vie, mä olen kyllä yrittänyt 😀 Oon tehnyt hurjasti duunia muokatakseni asennettani pääkaupunkiseudun epätalvia kohtaan, ottanut mutahelvetin huumorilla ja laatinut kaikkia mahdollisia hyggeilysuunnnitelmia – ja vielä noudattanut niitä toimistani nauttien. Koska mähän siis rakastan sellaista villasukkahissuttelua kotona, se on ihanaa vastapainoa kesän ekstroverttiudelle.
Mutta sitten pam, joka vuosi silti on tullut piste, kun kaikki energia ja jaksaminen on vain käytetty, ja tarve auringolle tuntuu fyysisenä kipuna.
Tietty nyt voi miettiä, että siinähän se itse maalailee niitä piruja seinille. Että varmaan tulee karsea talvi, kun sitä nyt jo pelkää. Mutta mä koitan ajatella, että koska tiedän, että helsinkiläinen talvi on mulle kova vastus, osaan myös lähteä sen kanssa käsikynkkää kulkemaan niin hyvin varustautuneena kuin vain osaan ja kykenen.
Olisi niin upea yllätys, jos tänä syksynä Helsinkiinkin tulisi pysyvä lumi jo marraskuun aikana. Hyvänen aika, mikä onni ja helpotus se olisi. Viime vuonna kun lumi tuli vasta helmikuussa, se neljän kuukauden pimeä, märkä ja hyinen mutakausi oli vaan melkoisen kova taistelukaveri mun energioille.
Olipa ihanasti soljuva postaus, mahtavaa lukea kuvaustasi vuodenaikojen vaihtelusta. Mä rakastan kaikkia Suomen vuodenaikoja, mutta just sitä kaiken voiman syövää marraskuun pimeyttä pelkään minäkin. Ehkä marraskuun nimi ei ihan suotta ole marraskuu, marrashan tarkoittaa kuolevaa tai kuollutta ja on tietääkseni sukua englannin sanalle mortal ja ranskan mort. Ehkä marraskuussa saakin olla väsynyt. Hitsi vaan kun töissä ja koulussa jne. odotetaan samaa tehoa ja energisyyttä vuodenajasta riippumatta.
Ihana kuulla, että postausta oli kiva lukea 🙂
Marraskuu on kyllä paha. Etenkin, jos ne marraskuun säät jatkuvat helmikuulle asti, kuten viime talvena. Mä kuulin tuosta marraskuun nimen merkityksestä pari vuotta sitten, ja se oli jotenkin helpottava kokemus. Että tosiaan, marraskuun kuuluukin olla tällainen; minä saan tuntea ja voida näin. Agraariyhteiskunnassa elo vuodenaikojen mukaan ehkä onnistuisikin, mutta nykymaailmassa se on hankalampaa, jos ei mahdotonta. Mutta koitan taas tänä vuonna elää niin, että marraskuu on luotu villasukkahissuttelua varten. Toivottavasti muukin elämä on samaa mieltä, eikä villasukat lähde liukastelemaan.
Pääkaupunkiseudun ikipimeä talvi vie kyllä mehut. Olen pohjoisesta kotoisin olevana, mutta koko aikuisikäni pk-seudulla asuneena tottunut jo siihen, että marraskuu on pimeän pimeä (ja jos lumi sattuu tulemaan joulukuun alussa, niin sitten on ihan ok). Siis pohjoisessa marraskuu on jo oikea talvikuukausi. Sen selviän, mutta viime talvi oli paha, kun lunta ja pakkasta tuli vasta seuraavan vuoden puolella (siis kävin tämän vuoden loppiaisen aikaan poimimassa lapseni kanssa litran suppilovahveroita lähimetsästä, kreisiä).
Siis normitalvina (tai niinä kohtuu ok versioina) lokakuu on tunnelmallinen ja kiva ja raikkaan kirpeä, mutta oikeasti marraskuu on mustaa, mustaa, mustaa (eikä se vaan ole yhtään sama kuin pohjoisen pimeä, pohjoisessa pimeä on lempeää ja lumivaippa pehmentää). Etelän pimeä on kuin musta aukko, joka imee kaiken valon ja litisee ja lätisee kylmää vesisadetta. Mä liikun töihin pyörällä ja marraskuun pimeydessä alan epäillä valintaani kun on ihan älyttömän vaikeaa nähdä tiellä kulkijoita. Sitten joulukuussa jos/kun lunta tulee, toivo herää. Omalla kohdalla tiedän myös, että paras vaan kärsiä ja kestää, pahin talveni ikinä oli kun olin jouluna Floridassa. Paluu pimeyteen vei totaalisesti mehut.
Ah, tiedän niin, mistä puhut. Paitsi tuosta joulusta Floridassa, sillä olen aina ehdottomasti halunnut viettää joulut Pohjolassa.
Mutta pääkaupunkiseudun marraskuut ovat tosi paha kestettävä. Ja tosiaan, viime vuonna tuli pysyvä lumi vasta HELMIKUUSSA. Kolme kuukautta pääkaupunkiseudun marraskuuta oli ihan ripulia.
Vaikka mä en olekaan pohjoisesta kotoisin, oon saanut sen verran maistiaisia pohjoisen pimeydestä, että luulen tietäväni, mistä siinäkin puhut. Se pimeys on sellaista pehmeää, samettista ja lempeää. Lumella on siihenkin iso vaikutus.
Toivottavasti saadaan nyt hyvä talvi eteläänkin.
Nuo talvet on kyllä ainoa, miksi en tosissani haaveile sinne muutosta. Olen aivan liian talvi-ihminen. Takaisin etelään muutto kolmen pohjois-karjalan vuoden jälkeen on jo ollut hirvittävä kulttuurishokki. Eivätkä talvet tällaisia olleet omassa lapsuudessani etelä-Suomessakaan.
Ymmärrän! Vaikka me olemmekin kokeneet, että Helsinki on paras kotikaupunki meille. Kaikkea ei voi saada, ja pääkaupunkiseudun kurapimeys on asia, joka on vain kestettävä saadakseen elämäänsä ne muut asiat, mitä täällä asuminen mahdollistaa. Mutta silti uskallan kainosti toivoa, että tänä talvena lumi tulisi eteläänkin ajoissa. Joulukuun alku ei ehkä ole ihan mahdoton pyyntö, toivoisin.