Naapurin rouva kysäisi, josko mentäisiin lapsien kanssa ja kaakao- sekä kahvitermarit mukana laskiaispullalle heidän kaupunkimökilleen. Totta kai! Aina kun on mahdollista saada nauttia palanen haaveilemastani kesämajaunelmasta, minähän olen jo pakkaamassa retkireppua. Niinpä tarvoimme eilen neljän pulkan kanssa pitkin Herttoniemen metsäpolkuja Kivinokkaan.
Kuivunut heinikko törrötti jäätyneestä merestä, ja lumihiutaleet leijuivat taipuneiden kuusenoksien muodostaman polun yllä. Lumi narskui kenkien alla, enkä usko ikinä kyllästyväni siihen ääneen. Alamäissä lapset hyppäsivät pulkkien kyytiin. Ylämäessä pulkkaa perässä kiskoen tuli niin hiki, että oli välillä pakko ottaa pipoa pois.
Perillä raivasimme umpihangessa tiemme mökille. Lukko oli jäässä, mutta naapurin neuvokas mutsi lämmitti sen auki tulitikkujen liekissä. Lapset laskivat mökin vieressä pikkuruista mäkeä lumen pöllähdellessä ilmaan välkkyvinä kristalleina. Pikkumökin takkakin lähti alun yskähtelyjen jälkeen vetämään, ja saimme eväsleipien kaveriksi paistettua nakkeja. Jälkkäriksi vielä ne laskiaispullat, ja tarjolla oli sekä mantelimassaa että hilloa. Oi onnea!
On jännää, miten tästä kaikesta pysyi nauttimaan, vaikka rinnalla kulki koko ajan toinen tarina. Siinä tarinassa on paljon itkua, marinaa ja suoranaista karjumista. Ne tarinanosaset kuuluvat taudinkuvaan yhdessä niistä kuuluisista vaiheista, joille ei oikein ole nimeä, mutta jotka aaltoilevat mukana lapsiperhearjessa.
Tähän nykyiseen vaiheeseen kuuluu yllättäen ja täydeltä laidalta tulevat uhmaraivoamiset, joihin ei auta oikein mikään, sillä auttaminen se vasta raivoa nostattaakin. Yksi raivokas uhmasekoilusetti kestää puolesta tunnista kahteen tuntiin. Ja sitten juuri siinä vaiheessa, kun on soittamassa manaajaa paikalle, se tuntemani lapsi palaa keskuuteemme rauhallisena, aurinkoisena ja hivenen pöllähtäneenä, kuin olisi juuri herännyt valveunesta.
Ja silti minä nautin laskiaissunnuntairetkestä, vaikka suurin osa ajasta meni sähköshokin saaneen hain aisoissa pitämiseen ja rauhoitteluun. Toki olisin mielelläni herkutellut pullani ja kahvini ilman räkäitkuhuutoa, mutta silti: parempi kavereiden kanssa ulkona retkellä kuin neljän seinän sisällä kolmistaan kökkimässä. Ja kuten on monesti tullut sanottua, hyvä se on paskakin retki. Koskaan ei voi mennä pahasti pieleen, jos settiin kuuluu raikasta ulkoilmaa, kahvia ja kavereita.
Tämä on itselleni niin itsestään selvää, että tajusin miettiä asiaa uudelleen vasta naapurin rouvan kyseltyä asiasta. Ja jotain on tosiaan tapahtunut. Jos olisin päätynyt tuollaiselle retkelle ennen lapsia, olisin tunnissa ollut valmista kamaa hermohuoneelle.
Samalla mieleen muistui toinen esimerkki joululta. Vietimme sen vanhempieni kotona, jonka joulusiivouksessa oli auttanut järjestyksestä ja siisteydestä pitävä siskoni. Sisko joutui laskeskelemaan kymmeneen, kun minä ja lapset saavuimme joulunviettoon. Minusta lattioilla oli vain muutamat lelut ja olin junamatkamaisen jälkeen niin väsynyt ja ärsyyntynyt, että edes saavillinen pikkulegoja ympäri lattioita ei olisi ollut prioriteettilistallani kärkikahinoissa.
Sitten sen ymmärsin. Tajusin olevani vastakkain siisteysstandardeja, jotka olivat tutut – minä olin ihan täysin ja prikulleen samanlainen ennen lapsia. Ja yhä edelleen olen, mutta äitiys on pakkohionut standardeja löyhemmiksi.
Olen joskus sanonut, että kaltaiseni järjestyksestä, hallittavuudesta ja itsekseen olemisesta pitävä persoona ei koskaan totu siihen, miten epämukavuusalueelle äitiys vie ihan joka ikinen päivä – kaiken sen ihanan ja sielun rakkaudesta onnenmyttyröille saavan lisäksi. On totta, että yli kuuden vuoden jälkeenkään en ole siihen tottunut. Mutta näemmä olen oppinut jossain määrin sietämään keikkumista epämukavuusalueella – epäjärjestyksessä, kaaoksessa, melussa ja tilassa, joka ei koskaan ole täysin hallinnassani.
Persoonani ominaispiirteet ylittäen olen jopa harjaannuttanut itseni nauttimaan elämästä oman mukavuusalueen ulkopuolella; uhmaraivareista ja pitkin lattioita olevista pikkuautoista huolimatta.
Kiitos tästä kirjoituksesta <3
Kiitos kiitoksista ja siitä, että luit 🙂
”Tähän nykyiseen vaiheeseen kuuluu yllättäen ja täydeltä laidalta tulevat uhmaraivoamiset, joihin ei auta oikein mikään, sillä auttaminen se vasta raivoa nostattaakin. Yksi raivokas uhmasekoilusetti kestää puolesta tunnista kahteen tuntiin. Ja sitten juuri siinä vaiheessa, kun on soittamassa manaajaa paikalle, se tuntemani lapsi palaa keskuuteemme rauhallisena, aurinkoisena ja hivenen pöllähtäneenä, kuin olisi juuri herännyt valveunesta.”
Tämä!! Sanat ihan kun mun suusta paitsi että osasit sanoa sen paremmin! Mun poika on muutaman kuukauden vanhempi kuin teidän ja ihan samanlainen ”vaihe” menossa. Ja eilen oli aika samantyylinen päivä kuin teillä, ihanaa laskiaisenviettoa perheen kanssa pulkkamäessa ja toisena kääntöpuolena nuo raivarit jotka toistuu päivittäin (myös eilen). Silti sanoin illalla miehelle et olipa kiva päivä (ei olisi ehkä ollut jonkun muun mielestä, joka ei ole tähän kaikkeen tottunut) 😀 Erittäin hyvä kirjoitus, kiitos!
Näitä vaiheita tosiaan taitaa olla muissakin perheissä 😀 Tunnistan niin tuon, että vaikka päivään olisi sisältynyt kaikenlaista säätöä ja uhmaraivoa, saatan silti illalla todeta, että jo oli kiva päivä. En aina, en todellakaan aina, mutta yllättävän usein. Ainakin minä itse noin seitsemän vuotta sitten olisin yllättynyt, että tämäkö päivä siis oli kiva 😀
Haha, hauska että mä just samoilla hetkillä julkaisin tämän tekstin, jossa totean että mulle on edelleen vaikeaa tää kaaos, sotku ja härdelli 😀 http://valeaiti.fi/minulle-vaikeinta-perhe-elamassa-on-kontrollin-menettaminen/
Mutta tätä lukiessa sain vähän armoa itselleni, tajusin että olenhan mäkin toki paljon rentoutunut ja ”löystynyt” tässä, eikä ihan samat sotkut kyllä enää päätä heilauta. Mutta vieläkin on matkaa jäljellä…
No mähän olen ajatellut, että minä en ole kulkenut sitä matkaa yhtään. Että edelleen olen kauhupaskat housuissa siinä nurkassa, jossa kaikki kaaos ja hallitsemattomuus tuntuu niin vieraalta ja pelottavalta, että en uskalla liikkua mihinkään. Siksi eilinen oivallus olikin niin ihana. Että kas, kyllä mä vähän olen matkaa jo kulkenut, kun pakolla on perässä vedetty 😀 Mutta että olisin sinut sotkun ja härdellin kanssa? En todellakaan, mutta näemmä hivenen siedon suuntaan taipunut.
Haha, hyvä kirjoitus, voisi olla melkein mun elämästä 😀 Siisteyshullu minäkin olin (olen) ennen lasta, ja sen sai tuta myös muut perheenjäsenet lapsineen, kun kesäisin yhdessä mökillä oltiin. Ensimmäisenä tavaroita etsiessään ei syyllistettykään lapsia vaan mua, että mihin olen toisten tavarat siivonnut?! 😀 Olin usein syyllinen. Mutta nyt neljävuotiaan äitinä havahduin tätä lukiessani, että istun olohuoneessa, jonka lattiaa peittää junaraiteet ja erinäiset kyydistä pudonneet ukkelit ja muut hajanaiset lapsen tavarat, ja keittiönpöytä vieressä tursuaa ompelukoneita ja kankaita, koska tilaa ei enää omille jutuille löydy tästä huushollista muualta. Niin niitä vain oppii työntämään sivumalle että lautaset mahtuu pöytään 😀
Ja tuo manaajajuttu oli päivän paras! Miten niin kiltistä ja lempeästä lapsesta voikaan kuoriutua sellainen huutomonsteri joka levittää räkää, kuolaa ja hikeä riehuessaan, koska ei saanut avata banaania itse, ja yhden hassun pieruäänen kuullessaan kaikki unohtuu ja aurinko paistaa ja linnut livertää? 😀
Siisteysstandardeista on tosiaan pitänyt tulla alas, hulluksihan sitä muuten tulisi 😀 Sitten vastapainoksi nautin niin paljon kotitoimistolla tehdyistä työpäivistä, kun kaikki asiat pysyvät paikoillaan ja järjestyksessä useamman tunnin putkeen. Niin ja tietty vielä se, että on ihan hiljaista, vau!
Uhma on kyllä jännä juttu. Tuntuu, että pahimpien sekoilujen jälkeen havahtuessa lapsikin on välillä ihan ihmeissään, että mitä juuri tapahtui. Aurinkoisesta kultapalasta ärjymonsteriksi sekunnissa, ja sama toisinpäin.
Sulla on ihana tyyli kirjoittaa niin suoraan ja oivaltavasti asioista. Ja käytät kieltä niin taitavasti, että sitä on oikein ilo lukea!
Meillä on uhmavaiheet vasta tulossa, mutta sotkuun olen minäkin tutustunut. Kummasti sitä löytää tärkeämpiäkin asioita kuin mattojen tasaaminen sohvien kanssa samaan linjan. Kunhan ovat sen verran suorassa, että kukaan ei kompastu niin hyvä juttu.
Voisitko kertoa siitä, miten vuorotyöläinen saa nukutuksi päivällä lapsiperheessä – kerrostalossa? Meillä on pieni vauva ja mies aloittaa vuorotyön. Se on ihan uutta meille.
Kiitos ihanasta palautteesta <3
Mattojen suorassa olemiseen mulla on joku fiksaatio, ja olenkin niitä suoristelemassa aina ohitse kulkiessa. Jostain syystä meillä ei kyllä ole enää juurikaan mattoja 😀
Vuorotyöläisen perhe-elämän sujuvuudesta voisinkin kirjoittaa ihan oman postauksensa. Voisivat sitten lukijatkin antaa omat vinkkinsä asiaan, sillä itsekin tämän asian kanssa kipuilen edelleen enemmän tai vähemmän.
Mutta kysymykseesi. Lyhyt vastaus on, että huonosti 😀 Just tänään aamulla viimeksi hyssyttelin lapsia, kun juuri työvuoron jälkeen kotiin tullut mies yritti nukkua viereisessä huoneessa. Päiväkotiin lähtemisen jälkeen sitten onneksi rauhoittuu.
Viikonloppuisin mies voi jäädä nukkumaan työpaikan lepohuoneeseen. Sellaisia ei tietenkään joka alalla ole, mutta miehen duunissa se on onneksi otettu huomioon. Olisi meille lastenkin kanssa tosi rassaavaa viettää viikonlopusta valtaosa hyssytellen ja hissutellen tai pakolla jonnekin kylille lähtien, eikä mies silti saisi välttämättä nukuttua kunnolla. Duunipaikalla nukkumisessa on se huono puoli, että välillä miehen ei ole sitten järkevää tulla välissä käymään kotona lainkaan, vaan hän on "töissä" pari vuorokautta putkeen.