Olimme viime viikolla äitini kanssa viettämässä museopäivää kaupungilla, kun suunnitelmat menivät uusiksi ja samalla sain piinaavan muistutuksen siitä, miten eri arvoisia ovat erilaisten lintujen elämät.

Kampin kauppakeskuksen edustalla räpiköi siipirikkona kirjavahöyheninen kahlaajalintu, lehtokurppa. Ne muuttavat näihin aikoihin, ja mitä lie muuttomatkalla tapahtunut. Luultavasti törmäys, ehkä petolinnun hyökkäys. Nyt lehtokurppa juoksenteli kompuroiden vilkkaalla kulkuväylällä hädissään, toinen siipi loukkaantuneena.

Soitin Korkeasaaressa sijaitsevaan Villieläinsairaalaan ja kysyin, mitä tehdä. Sieltä kehotettiin tuomaan lintu sairaalalle. Teki mieli luistella tilanteesta ulos; millä me tuomme hätääntyneen ja räpiköivän linnun usean kilometrin matkan? Kävellen vai täpötäydessä metrossa? 

Äiti tuumasi, että otetaan taksi. Ja siinä teki oikein, sillä eläinsuojelulain mukaan sairasta, vahingoittunutta tai muuten avuttomassa tilassa olevaa luonnonvaraista eläintä on pyrittävä auttamaan.

Kauppakeskuksen vartija auttoi meitä auttamaan hakemalla jostain pahvilaatikon, johon hän myös työhanskoineen sai napattua linnun.

Me äidin kanssa nappasimme laatikon lintuineen ja sitten taksin. Lehtokurppa räpiköi laatikossa jokaisessa mutkassa, kiihdytyksessä ja jarrutuksessa, koko piinaavan pitkän ruuhka-aikamatkan Korkeasaareen. Pelkäsin linnun saavan sydänkohtauksen ennen kuin pääsemme perille.

Äiti maksoi taksin, vajaa 50 euroa. 

Jätimme linnun laatikossaan eläintarhan kassoille. Pahvilaatikon raosta pöllähti ilmaan pieni kirjava höyhen. Täytin lapun, jossa kerroin ensitiedot loukkaantuneesta, jota henkilökunta kutsui potilaaksi.

Sitten jäimme toivomaan parasta. Biologiystäväni sanoi, että jos siipi on ollut murtunut, mahdollisuus toipumiseen on. Jos siipi on poikki, se siitä sitten, mutta lintu ainakin saa armollisemman kuoleman kuin kauppakeskuksen edustalla kituen. 

Tämä kaikki tuntui kovin ristiriitaiselta, kun tietää, miten vähäinen on tuotantoeläimeksi syntyneen linnun elämän arvo.

Suomessa tapetaan vuosittain 80 miljoonaa broileria. Ennen kuolemaansa ne ovat ”eläneet” jättimäisiin halleihin ahdettuina. Broilerit tapetaan viiden viikon ikäisinä. Kaikki linnut eivät selviä sinne asti, vaan ne kuolevat kärsien, sillä laki ei velvoita arvioimaan broileriyksilöiden hyvinvointia, vaan parven. Kun halliin on ahdettu 25 000 lintua, siinä ei yhden linnun henki paljoa paina. 

Samalla kun me kuljetimme lehtokurppaa taksilla lääkäriin, Suomessa munantuotannossa hyödyttömän tappoleiman saavat kukkotiput tapetaan tukahduttamalla tai murskaamalla vuorokauden ikäisenä. Jos Suomessa on munantuotannossa vuosittain 4 miljoonaa kanaa, siitä voi päätellä tapettujen kukkotipujen määrän vuodessa. Munantuotannossa olevien kanojen elämä ei ole sitä häävimpi. Ne tapetaan yhden munintakauden jälkeen, vaikka ne voisivat elää 5–10 vuotta. 

Ja mitä lehtokurppiin tulee, ne ovat Suomessa pesivistä kahlaajalinnuista ainoa riistalaji. Suomessa ammutaan kuoliaaksi vuosittain noin 5000 lehtokurppaa. 

Miten meidän ihmisten moraali ja eläinsuojelulaki tuntuvatkin niin nurinkurisilta?