Vanhemmuuteni on alkanut muuttua koululaisvanhemmuuden lisäksi myös teinivanhemmuudeksi. Meinasin ensin todeta sen tapahtuneen hiljalleen, mutta sen verran rytinällä tämä uusi vaihe vanhemmuudessa on tehnyt tuloaan jo muutaman vuoden ajan, että ei siihen mitään hiljaisajatelmaa voi liittää.

Tarkoitan tällä nyt eritoten sitä, miten minä, itsenikin yllättäneen rauhallisena, empaattisena ja johdonmukaisena pikkulapsivanhemmuusajat läpikäynyt mutsi, olen muuttunut ailahtelevaiseksi, tuskailevaksi ja huutavaksi.

Muistelen yhä silloin tällöin videota, jonka olen kuvannut kai vahingossa toisen lapsen vauva-aikoina. Videon kuva on alkuun epätarkka, mutta siitä näkee, että olemme vanhan kotimme makuuhuoneessa, minä seison heijaten sylissäni olevaa lasta. Lopulta kuva tärisee ja pimenee, päätyy ehkä kuvaamaan taskun uumenia. Mutta videon ääni on selkeä.

Vauva itkee videolla lohdutonta ja haukkovaa itkua, sellaista, joka saa edelleen selkärankani värisemään hätäsignaalia koko kehoon. Mutta videolla minä laulan tuutulaulua, toistan sitä kuin mantraa uudestaan ja uudestaan. Äänessäni sellainen rauha, varmuus ja hellyys, että alkaa itkettää.

Miten minä jaksoin. Ja miksi en jaksa enää.

Toisinaan mietin, että ehkä minussa on vain yksinkertaisesti ollut tietty määrä äitiyttä, joka kului loppuun ennen aikojaan. Minusta riitti juuri ja juuri kahden vauvan äidiksi, kahden taaperon äidiksi, kahden pikkulapsen äidiksi ja sitten jossain kahden koululaisen äitiyden kohdalla varastot alkoivat imaista tyhjää. Ei ollut enää mitään, mistä ottaa.

Että ehkä kävi vain niin, että minuun varastoitu äitiys kului ja näivettyi loppuun, että mikään täyttö esimerkiksi omalla ajalla olisi sitä muuksi muuttanut. Kaikkeni annoin, loppu mikä loppu.

Tämä on yllättänyt, sillä jotenkin olen aina ajatellut, että minulle ominaisinta äitiyttä on juuri tämä: vähän vanhemmat lapset, joiden kanssa ollaan jotenkin paremmin tasaveroisia, jossa tietoisesti kaikkien osapuolten kohdalta muodostetaan ja ollaan perhe. Tämä äitiys, joka antaa minulle (ilman yöunista varastamista) tilaa olla niin paljon muutakin kuin äiti. Tämä vaihe perhe-elämästä, kun lapset osaavat jo ottaa paljon itse vastuuta, jossa me vanhemmat emme enää aina olekaan oikeassa ja ne viisaimmat.

Ja sitten minä olenkin yhtäkkiä ihan ihmeissäni, kun toimivia tuutulauluja ei enää tulekaan mieleen, eikä itsensä heijaaminen ilman sylissä olevaa lasta autakaan enää rauhoittamaan minun tai kenenkään muunkaan keskushermostoa. Löydän itseni huutamasta samalla kun jo huutaessani sisäinen ääneni huutaa, että lopeta, tämä vain pahentaa tilannetta ja tulet katumaan sanomisiasi – joita et muuten oikeasti edes tarkoita ja tiedät sen jo nyt – viimeistään viiden minuutin kuluttua, kun huudon jäljiltä ilmaan nousseet pölyhiukkaset ovat laskeutuneet.

Lasten suunnalta älänmölyn määrä on ollut aina vakio, ja siksi ehkä kaikista pelottavinta onkin tunnekuohuraivareiden sijaan se jäätävä hiljaisuus, johon lapsuuden ja nuoruuden murroksessa oleva ihminen kykenee. Miten voikin olla niin hiljaista, jokaista solua, harkitun torjuvaa kehonkieltä ja jäätäväksi jähmettynyttä katsetta myöten.

Miten voi olla tuli ja jää läsnä samaan aikaan, lomikkain. Onni ja suru. Ylpeys ja viha. Kiintymys ja kauhu. Varmuus ja paniikki. Rakkaus, rakkaus, rakkaus.

Miten toisen kasvu ja kehitys voi taannuttaa toisen tunnemyttyjensä keskellä kuolaavaksi ja sätkiväksi alkueläimeksi.

Ps. Disclaimerina kerrottakoon, että kirjoitin tämän tekstin jokin aika sitten, ja nyt, lempeässä syyslomaa edeltävässä tunnelmassa, se tuntuu hivenen kaukaiselta. Ei vieraalta, mutta jostain etäältä tutusta kertovasta. Sellaista se on, teinivanhemman mieli ja sen yhtä nopeasti nousevat kuin tyyntyvät myrskyt.