Muutamia viikkoja sitten Helsingissä kävi niin kova tuuli, että puista naksui ja repeili irti oksia. Keräsin tuiverruksen jäljiltä Kivinokasta sekalaisen risukimpun, napsaisin niihin kotona oksasaksilla tasaisen leikkuupinnan ja laitoin veteen.

Viikon–kahden jälkeen risukimpun parissa oksassa alkoi näkyä eloa. Nostin kaksi elossa olevaa oksaa erilleen maljakkoon ja aloin seurata etukäteisesitystä luonnon kevätihmeestä. Nuput pullistuivat päivä päivältä, kunnes lopulta olivat niin paksuja, että olivat suorastaan räjähtämäisillään vihreyttä ja kasvua. Lopulta mykeröt pullahtivat auki ja sisältä kurkottelivat ruttuiset pikkulehdet jäseniään oikoen. Syreeni ja tuomi, mikäli oikein tunnistin.

Jos jokin on herkän hienoeleistä ja ärhäkän energistä samaan aikaan, tämä tässä: vastaheränneet puunlehdet, jotka elinvoimaa uhkuen versovat risun eloon.

Lapsuudessani meillä oli mummini kanssa tapana näihin aikoihin joka kevättalvi keräillä kimppu kevääntuojia mummilan kamarin pöydälle. Yleensä suoraan pihan korkeuksissa huojuvista koivuista napsaistuna, jolloin melkein koko jättimäinen risukimppu heräsi henkiin. Sain sumutella vihreitä hiirenkorvia, noita hentoudessaankin voimakkaita lupauksia lähestyvästä keväästä. Muistan ihohuokosiani myöten, että vaikka kaikkialla vielä näytti talviselta, tuntui keväiseltä.

Moniin vuosiin en ole muistanut tuota mummilta opittua tapaa kerätä kevään kynnyksellä oksia maljakkoon. Vuodenajat ja vuodet siinä samassa ovat laukanneet sellaisella vauhdilla, että olen vain yrittänyt kompastella perässä. Vielä viime keväänäkin, tai ehkä erityisesti silloin, kevättalven ensisäteet sattuivat väsyä kirveleviin silmiini ja koko keho vetäytyi aristellen kippuraan. Ajatus lähestyvistä keväästä väsytti, en ollut ollenkaan valmis vielä. Yritin kahmia kaamoksen paksua peittoa ylleni, mutta turhaan. Se oli jo alkanut rispaantua auringossa.

Nyt uskallan varovaisesti luottaa siihen, että elän taas – vai vihdoin – vuodenaikojen rytmissä. Ainakin juuri nyt, sillä tiedän yhteyden rytmiin sotkeutuvan helposti.  Joskus olin varma, että ihmisenkin kuuluisi nukkua talviunet, mutta näemmä osittainen horrostaminen riittää sekin. Olen ehtinyt keräillä voimia, ja nyt kun pimeys on taittunut, on ollut ihan eri tavalla aikaa, intoa ja energiaa ihmetellä nupuillaan olevaa elämää.

On muuten hykerryttävä fiilis se, olla valmiina kulkemaan auringon rytmissä, myös valon lisääntyessä.

Jaa