Siitä tietää pikkulapsivuosien kuluneen, kun koko perheen joululomasta selviää vain yhdellä hermoromahduksella. Pakkaaminen koitui näemmä edelleen hermojeni kohtaloksi (repullinen superrrrtärkeitä pehmoleluja hävitettynä ympäri isoa omakotitaloa ja pian lähtevä juna liittyvät), mutta noin muuten en ikävöinyt arkea tai toivonut koulujen alkavan taas pian.

Elämä ei ole enää niin tiivistyneen intensiivistä, vaan siinä on kuvainnollisesti ja kirjaimellisesti tilaa hengittää.

Niinpä aika lipui siihen viikonpäivistä röyhkeästi piittaamattomaan ja autuaaseen välitilaan, jossa päiväohjelma rakentuu ulkoilun, syömisen ja sanomisen ympärille.

Joulu oli hyvä. Erilainen. Huojentavan rento. Pysyimme terveinä, ja sain yhdeksi päiväksi sisarusparveni kokoon puoleentoista vuoden tauon jälkeen. Lapset tapasivat serkkunsa ensimmäistä kertaa, ja minä nuuskuttelin haikean onnellisena vauvan niskaa. Saimme puusaunan hormin vetämään, ja juoksimme ihot löylyistä höyryten ulos tekemään lumienkeleitä. Aamuisin heräsin riisipuuron tuoksuun ja iltaisin nukahdin neulepuikkojen kilkatukseen.

Vaasaan satoi ennätysmäärä lunta, ja kinoksittain kertyvien untuvaisten hiutaleiden keskellä olo oli kuin lumisadepallossa. Me sisällä kuplassa, muun maailman ulottumattomissa.

Eniten pidän joulussa tunnelmasta, jolle ei ole nimeä, mutta johon kuuluu tavoitteeton ja aikatauluton yhdessä oleilu ja puuhastelu. Se, miten kaikki hakeutuvat takkatulen tai kuusen ääreen; yhdellä kädessä kirja, toisella kitara, kolmannen sylissä kissa. Ollakseen yhdessä, silloinkin kun on itsekseen.

Vuoden vaihtuessa levitimme kotonamme Helsingissä pukkijalkojen päälle ison pöytälevyn, teimme ystävien kanssa jotakuinkin 150 gyosa-nyyttiä ja valvoimme koko porukka – myös minä! – yli puolenyön. Siinä pyödän ympärillä loikoessamme yritimme miettiä mennyttä vuotta, mutta se tuntui jotenkin hähmäiseltä tiivistettäväksi.

Minulle loput ja alut ovat tärkeitä, pisteitä, merkkipaaluja ja ponnistuslautoja. Mutta nyt kaikki on ollut niin epämääräistä, niin moni asia on levällään ja kesken, että lopulta vuoden 2021 saldoina pystyimme puhumaan vain lukemistamme ja kuuntelemistamme kirjoista. Niillä on sentään ollut selkeä alku ja loppu.

Vielä loppiaisenakin pidin kiinni menneestä, loppuvuoden käpertyvästä pimeydestä. Tuntui, että en ollut ehtinyt viipyillä kaamoksen alla tarpeekseni, kaikki ilokoiva eteenpäin kurkottelu tuntui vielä vieraalta. Niin, todellakin: huomasin, että en ollut saanut tarpeeksi, saati saanut tarpeekseni pimeydestä. Silmät aristelivat valoa, nahanluonti oli vielä kesken.

Katsellessani kuusen jättämää tyhjyyttä olohuoneessamme, huomasin kaipaavani jotain loppiaisperinnettä. Kuusenvalojen rituaalimainen sammuttaminen ja koristeiden pois siivoaminen eivät riitä. Esimerkiksi Ranskassa leivotaan loppiaiskakku, eikä tunnu yhtään pöllömmältä ajatukselta koittaa adaptoida jotain samanlaista omiin loppiaisperinteisiin.

Ehkä joulusta luopumisen lisäksi tahtoisin loppiaisena toivottaa jotain tervetulleeksi. Pidentyvät päivät, valoisat hanget, tammikuun raikkauden. Eräs IG-seuraajani kertoi, että heillä on tapana loppiaisena tanssia aurinkotanssi. Valo läikkyi olohuoneemme puhkijuostulla parketilla ja ajatus hymyilytti. Ehkä ensi vuonna tanssimme mekin.

Nyt pelkkä ajatusleikki riitti, vaikutus tuli vain vähän viiveellä. Muutaman päivän kuluttua loppiaisesta huomasin himoitsevani kaikkea freesiä: värikylläistä ruokaa, hiihtolenkkejä valoisaan aikaan ja vaatekaappini heleimpiä värejä. Poltin vihreän ja punaisen kynttilän loppuun, vaihdoin tilalle hennon liilan ja utuisen vaaleanpunaisen. Haaveilin pastellisävyisestä tulppaanikimpusta ja maskittomasta elosta pinkillä huulipunalla.

Olokin on freesi; koteloitumisvaiheen jälkeen tämän vuoden siivet ovat muodostuneet valmiiksi. Luotan, että ne kantavat minut, vaikka sen lisäksi en uskalla isoja haaveita vuoden 2022 kannateltavaksi vielä laittaa. Mutta toiveen voin esittää: parit onnelliset loput ja kourallinen hyvää lupailevia aloituksia.