Meille tuli puolison kanssa mahdollisuus livahtaa pikkumökille yöksi. Ihan kahdestaan – vaikka esikoinen tästä jälkikäteen kuultuaan huusikin nenä rytyssä ja Pikku Myyn äänensävyllä ”epäreilua!”  

Olemme pantanneet ensimmäistä yöpymistä – jopa siinä määrin, että siskoni ehti olla mökillämme yötä ennen meitä. Mutta tuntui jotenkin tärkeältä, että ensi kerta olisi seesteinen ja rento. Ettei olisi kiirettä tai hässäkkää, vaan että olisi mahdollisuus olla kaikilla aisteilla läsnä hetkessä, josta olemme haaveilleet viime elokuusta lähtien.

Nyt sellainen mahdollisuus sitten tuli, kun lapset olivat yökylässä ystäväperheen luona, ja työvuorot mahdollistivat leppoisan mökkiyön keskellä viikkoa. Kävin vielä samana päivänä ostamassa mökille pellavaiset lakanat, mutta onneksi kesäaurinko kuivatti ne pesun jälkeen narulla univalmiiksi muutamassa tunnissa.

Pyöräilimme puolison kanssa mökille iltapesujen jälkeen, ilta- ja aamupala-ainekset korissa. Mökin aurinkosähköt oli asennettu paikoilleen juuri samana päivänä, ja pikkukeittiön pikkujääkaappi hurisi hissuksiin. Miten luksukselta tuntui laittaa kaurajukurtit jääkaappiin, kun on melkein vuoden ajan raahannut kylmälaukkuja pikkumökin ja kodin väliä!

Katoimme iltapalan terassille: näkkileipää, kaurajukua ja torikojun tuoreita vihannes- ja hedelmäherkkuja. Teevesi porisi pikkuisen ulkokeittiön kaasuliedellä, kun ilta-aurinko alkoi hiljalleen muuttaa Kivinokan yllä olevaa valoa kultaisen oranssiksi. Poimimme teekuppeihin minttua mökin pihasta, ja vahva mintun tuoksu täytti hellepäivän jälkeisen täyteläisen ilman. Kaikki tämä puuhastelu tuntui onnena selkäydintä myöten.

Iltapalan jälkeen levitimme sohvan sängyksi koko leveydessään, vaikka meitä oli nyt vain kaksi. Nauratti, että tässä sitä nukutaan 12 neliön mökillä isommassa sängyssä kuin meillä kotona. Puoliso nukahti nopeasti, mutta itse en malttanut ummistaa silmiäni.

Hipsuttelin varpaisillani terassin ja mökin väliä ihohuokoset avoinna imemään kaiken ympärillä olevan voimaksi sisälleni. Oli hiljaista, linnutkin olivat jo vaienneet ja meri tyyntynyt violettina väreileväksi sametiksi. Silloin tällöin etäältä kantautuva metron suhina sai hymähtämään. Tässä sitä ollaan, Herttoniemessä, mutta Kivinokan mökillä.

Tuntui, että onni ihan rutisti ja kiristi. Miten onnen voikin aistia voimakkuudeltaan samanlaisena kuin kiukun ja vihan, jotka tuntuvat voimakkaan kuristavina ja polttavan poreilevina. Mutta miten onni kaikessa voimallisuudessaan silti tuntuu kuin isolta halaukselta, sisimpää lämmittävältä auringolta ja energiaa tuottavalta liikkeeltä.

Luin muutaman sivun kirjaa, kunnes kahistelin lakanoissa paremman asennon ja nukahdin alta minuutissa minäkin.

Aamuyön tunteina heräsin siihen, kun aurinko alkoi nousta hämärän maiseman takaa uuteen päivään. En ole koskaan ennen nähnyt Kivinokkaa siinä valossa, maagisessa hetkessä, kun juuri ja juuri hämärälle periksi antanut yötön yö antaa taas tilaa valolle. Horisontti loimusi, mutta raukeus jäsenissäni sai silmät painumaan uudelleen kiinni. Seuraavaksi heräsimme vasta herätyskelloon.

Sitä hetkeä olin odottanut: unihiekkaista ja pehmeän tokkuraista ensimmäistä aamua pikkumökillä, kun saa paljain varpain kävellä auringon lämmittämälle terassille ja olla hämmästyneen iloinen siitä, että tämä todentotta tapahtuu minulle. Että tämän olen saanut elämääni. Pienen pienen kaupunkimökkeröisen ja kesäaamut siellä.

Katoimme aamupalan terassille, ja ainoa keksimämme miinus (ikään kuin sellaisia nyt pitäisi keksiäkään) oli puuttuva paperinen Hesari. Ehkä senkin saisi kääntymään johonkin Kivinokan yhteiseen postilootaan, jos niikseen tahtoisi.

Puoliso lähti töihin, kun minä vielä jäin lojumaan kahvipannun lopun kanssa pöytään. Laitoin vettä lämpiämään tiskejä varten ja lakaisin mökin. Upotin kädet tiskiveteen. Miten paljon voikaan nauttia vihdoin käytössä olevien mökkiastioiden pesemisestä ulkona, oman töllin pihassa. Vastaus olisi lapsia lainaten jotain sellaista kuin satamiljardiatuhattasataa paljon.

Lopulta, myöhään venyneen aamun jälkeen, istuin mökkiterassille, avasin läppärini ja aloin töihin.

Kaikki on vain niin parhain päin. Ja pian päästään yöpymään pikkumökillä ihan koko perhe.

(Tiskipöydän pläkkipeltinen, hanallinen ja käytännöllisyydessään superkaunis vesikanisteri on saatu Domus Classicalta. Sen on tehnyt Läkki ja lelu K. Gråholm lapsuukotipitäjässäni Vähässkyrössä.)

Jaa