Mahdollisuudet lumisiin retkipäiviin Helsingissä ovat olleet tänä talvena onnettomat. Muutama litisevän loskainen retki ollaan saatu kokea, mutta muuten pääkaupungin yllä on vellonut kuukausia kestänyt marraskuu. Kaikki paikat ovat täynnä mutaa: ulkovaatteiden huokoset, pesukoneen tiivisteet, viemärit, huumorini.

Joululomalla Pohjanmaalla päästiin onneksi nauttimaan lumesta – vaikka keli on ollut vaihtelevaista myös kotiseuduillani Vähässäkyrössä, jossa meren läheisyys lämmittää. Lumentaika kesti kuitenkin lomamme aikana muutaman päivän.

Tuntui samalla valtavan iloiselta ja surulliselta, kun yön aikana sataneen lumen innostamina vietimme porukalla aikaa ulkona useamman tunnin, kuin koittaen mahduttaa siihen aikaan monen kuukauden talven. Ihan kuin alitajuntamme olisi jo tiennyt, että kunnon talvea ei ehkä edes tule.

Rakensimme lumiukkoja, väkersimme lumilyhtyjä ja kasasimme lunta isoksi läjäksi, johon sitten kaivoimme lumilinnaa. Kolasimme lunta, teimme lumienkeleitä ja luistelimme kenkäsillämme pihan jäätyneissä lätäköissä. Kävimme kävelyllä lumisessa metsässä, ja kun pimeys alkoi laskeutua ja sauna oli lämmennyt, juoksimme ilkosillamme ulos kieriskelemään pehmeään lumeen.

Seuraavana päivänä teimme lumisen retken Vähänkyrön eli nykyiseltään Vaasan Kärmeskalliolle; meidän perhe, isini, nuorempi pikkusiskoni ja pikkuveljeni. Jätimme autot Kotkannevantien laitaan vanhan hirvikämpän pihaan ja lähdimme kävelemään kumpuilevaa metsätietä, jota reunustivat lumen painosta raskaat oksat.

Lumisina talvina siihen kaikkeen tottuu muutamassa viikossa, mutta nyt kaikki aistit olivat vielä täysin hereillä ja nautinnosta ihmeissään. Miten lumi narskui kengänpohjien alla tai miten puiden oksilta tippuvat hentoiset jääkiteet kimaltelivat pyöriessään ilmassa ja kutittivat sitten kasvoja kunnes sulivat.

Kärsmeskallion laavu on rakennettu sen jälkeen, kun olen itse ollut jo hyvän aikaa poissa maisemista. Siksi en ollutkaan aikaisemmin käynyt siellä tai edes kuullut koko paikasta. Eipä siinä, että olisin ihan hurjasti osannut tuollaista silloin muinoin arvostaakaan. Metsän keskellä syntyneenä ei niin sanotusti näe metsää puilta, etenkään jos on alakuloiseen kaukokaipuuseen taipuvainen teini.

Mutta nyt oli ihana löytää tiensä laavulle, josta ei netistä juurikaan tietoa löydy. Metsätien jälkeen polku alkoi mutkitella kivenlohkareiden keskellä ja nousi lopulta kivipeltona jatkuvalle kalliolle, jonka yllä korkeuksissa voimalinjat humisivat. Jalat hupsahtivat lumen peittämiin kivenkoloihin ja mietin, että kuinka monta kärmestä, eli käärmettä, tarvitaan, että paikka nimetään niiden mukaan.

Kallionlaelle kiivettyämme kuljimme vielä kivenheiton verran metsään, josta Kärmeskallion laavu löytyi. Sytytimme nuotion ja aloimme purkaa eväitä repusta. Meillä oli omat puut varmuudeksi mukana, mutta laavulta löytyi puuvaja täynnä valmiiksi pilkottuja klapeja. Puuceekin oli. Lapset alkoivat rakentaa lumiukkoa, jolle laitettiin jäätikku nenäksi ja tukko risuja hiuksiksi.

Tuli naksui, suussa maistui kuuma kaakao ja lumipeite pehmensi metsän äänimaailman. Laavulta lähti ja sinne johti muutamat retkeilyreitit, ja aloin suunnitella sinne syksyistä retkeä makuupussien kanssa. Ehkäpä päästäisiin taas metsätreffeille kahdestaan puolison kanssa. Mäntypuinen maasto näytti siltä, että metsästä saattaisi saada poimittua lastenhoitopalkkioksi tuokkosen jos toisenkin puolukoita.