Tänään kurkataan lastenhuoneemme kirjahyllyyn ja kirjastokoriin. Poimin sieltä esittelyyn kolme kirjaa, jotka ovat kaikki tehneet sekä minuun että lapsiin vaikutuksen. Ei nimittäin ole mikään itsestäänselvyys, että minä ja lapset olemme samaa mieltä siitä, että joku kirja on erinomainen. Näissä niteissä me kuitenkin olemme yksimielisiä.

Kaksi näistä kirjoista on jo useamman vuoden takaa, mutta eipä sen väliä. Hyvät (lasten)kirjat eivät vanhene koskaan, ja kirjastoista teoksen saa onneksi käsiinsä vielä silloinkin, kun kirja on kaupoista loppuunmyyty.

Kolmikon kirjoja yhdistää se, että niissä on uskallettu ottaa käsittelyyn aiheita, jotka ovat hankalia ja vähän kipeitäkin. Lastenkirjojen ei tarvitse olla höttöä, vaan vaikeistakin aiheista saa tarinoita ja kuvituksia, jotka lumoavat niin aikuiset kuin lapset. Näissä kirjoissa yhdistävä teema on yksinäisyys, mutta muuten kirjat ovatkin ihan erilaiset.

Satu Kettusen Otso Aarnisen salaperäinen seikkailu (Tammi 2014) on yksi parhaista lastenkuvakirjoista, joita olen lukenut. Ehkä jopa parhain. Se on painavasti sanottu, mutta tämä kirja on jokaisen superlatiivinsa ansainnut. Lainasimme tämän muutama vuosi sitten kirjastosta, jonka jälkeen olemme uusineet lainaa ja sitten palauttaneet sen välillä voidaksemme ilahtua löytäessämme sen hyllystä taas uudestaan joku muu kerta. Lapsetkin suorastaan rakastavat tätä kirjaa.

Olemmekin lukeneet kirjan niin monta kertaa, että sekä minä että lapset osaamme virkkeet jo ulkoa, mutta se ei haittaa. Kettunen on piilottanut sanoihin ikään kuin kielelle huomaamatta tarttuvia sointuja, joiden ansiosta kirjan lukeminen tuntuu kuin lempikappaleen laulamiselta. Kettusen kollaasitekniikka tekee kuvituksesta pirskahtelevan ja kerroksellisen. Aukeamilla riittää uutta katsottavaa ja löydettävää, vaikka kirja olisi luettu sata kertaa läpi.

Tämä kirja on siitä harvinainen, että kirjan pääosassa on aikuinen mies, Otso Aarninen. Otso on säntillinen ja järkevä virkamies, joka ei koskaan lähde mukaan hömpötyksiin ja on kotona tasan silloin, kun televisiosta alkaa lempiohjelma.

Kirjassa Otson rutiinien täyttämä arki heilahtaa uudelle polulle, kun hän sattuu kuulemaan rappukäytävässä keskustelun kyllä-ihmisistä, jotka pääsevät seikkailuihin. Otso on aina tuntenut selittämätöntä kaipuuta ja haaveillut salaa seikkailuista, joten hänkin päättää ryhtyä kyllä-ihmiseksi. Otso saa huomata, että kun sanoo elämälle kyllä, se saattaa viedä kutkuttavasta sattumuksesta toiseen  – ja tuoda harmaan keskelle värit ja yksinäisen elämään ystävän.

Tomi Kontion kirjoittama ja Elina Warstan kuvittama Koira nimeltä Kissa (Teos 2015) tarttui mukaan kesän kirjastoreissulla ystävän suosituksesta, ja sen jälkeen lainaa onkin uusittu aina uudelleen ja uudelleen. Kirja löytyy myös Radioteatterin tekemänä 13 minuuttisena kuunnelmana Areenasta.

Tässäkään kirjassa pääosassa ei ole lapsi, vaan sekarotuinen koira nimeltä Kissa. Se on saanut nimensä äidiltään, joka toivoi pennustaan yhtä itsenäistä kuin kissat ovat. Äiti on myös opettanut, että ei kannata luottaa kehenkään, eikä Kissa lopulta luota edes itseensä. Kissasta tulikin ehkä itsenäinen, mutta samalla myös kovin yksinäinen.

Onneton ja apealuontoinen Kissa päätyy kuorma-auton lavalla pohjoisesta Helsinkiin. Siellä on kyllä paljon ihmisiä ja koirineen, mutta ihan yhtä yksinäistä. Sitten Kissa löytää pahvilaatikoiden alla nukkuvan takkupartaisen ja pahanhajuisen miehen, joka kertoo nimekseen Näätä. Kahden hyljeksityn ja yksinäisen tiet kohtaavat ja lähtevät kulkemaan rintarinnan.

Pidän Kontion konstailemattomasta ja kaunistelemattoman rehellisestä kerrontatavasta, jossa kielen kauneus löytyy pultsarin hengityksenhajusta ja elämänviisaus pullonpalautusjonosta. Koira nimeltä Kissa -kirja on tarina yksinäisyydestä ja yhteiskunnan sivuraiteista, mutta myös erilaisuuden hyväksymisestä ja ystävyydestä.  Lumoava on ihan liikaa viljelty sana, sillä siitä on lähtenyt se sydäntä kuristava mahtipontisuus, joka sille tästä kirjasta kerrottaessa kuuluisi.

Warstan kuvitus on taattua ammattilaisjälkeä. Aukeamien piirroksissa näkyy kokemus ja kyky katsoa maailmaa kuvittajakiikareilla, joissa toisesta linssistä näkyy totuus ja toisesta sen päälle tulevat lempeät sävyt. Helsinkiläisenä tutut kulmat – metrot ja Rautatientorit – tuovat kuvitukseen oman kivan kutituksensa.

Maija Hurmeen Yksinäisten saarten kartasto (Etana Editions 2018) on naapurinmuijistamme sen pensseli kädessä viihtyvän uutukainen ja ensimmäinen, johon hän on tehnyt kuvituksen lisäksi myös tekstit. Kuopuksemme sai sen synttärilahjaksi, ja vaikka naapurina taida olla vähän jäävi sanomaan, tämä kirja on ihana!

Kirjan sivujen piirrosjälki on samaan aikaan hempeää ja ronskia, ja vaikka yleensä olemme koko perhe värikkäämmän kuvituksen ystäviä, tämä oranssin, sinisen ja harmaan eri sävyjen ympärille keskittyvä kuvitus toimii. Maijan ja hänen puolisonsa Anssi Hurmeen kirja Varjostajat oli viime vuonna Finlandia-ehdokkaana, mutta tämä Varjostajien varjoon (hehe) jäänyt kirja kannattaa ehdottomasti napata lukuun kirjakaupasta tai kirjastosta.

Kirjassa tiedonhaluinen Pirkko ärsyyntyy uimarantaretkellä äitiin, joka ei yhtään kuuntele, vaan haluaa vain ottaa puhelimellaan Pirkosta kuvia. Pirkko päättää muuttaa pehmoleluoranki-Aimon kanssa ikiomalle saarelle, jonka mökissä on suuren suuri kartastokirja. Kirjasta löytyy myös Pirkon ja Aimon kotisaari. Eräänä yönä Pirkko ja Aimo heräävät kaaokseen, kun kotisaari irtoaa ja lähtee ajelehtimaan merellä.

Pirkko huomaa, että kotisaari on lähtenyt liikkumaan myös kartastokirjan sivuilla – ja on pian tipahtamassa reunan yli! Tässä vaiheessa lukijat voivat auttaa Pirkkoa ja Aimoa kallistamalla kirjaa, jotta saari saadaan hiljalleen liukumaan kartastolla takaisin paikoilleen. Pieni, mutta nerokkaan hauska kuvitusidea, joka sai lapset alkuun ihan henkäisemään hämmästyksestä.

Lopulta saari kiinnittyy huokaisen paikoilleen merenpohjaan ja Pirkko pääsee palaamaan äidin luo. Viimeisen aukeaman kuvitus paljastaa, että oikeastaan itsenäisyyttä mielikuvituksen avulla koittavan Pirkon kotisaari oli koko ajan turvallisesti lähellä äitiä; rantaveteen pikkulapiolla kasatulla hiekkakumpareella.