Viime päivinä somessa on maailmanlaajuisesti näkynyt kaksi sanaa: me too, minä myös. Yhdysvaltalaisen näyttelijä Alyssa Milanon aloittama kamppanja haluaa tuoda esiin sen, miten moni nainen on kokenut seksuaalista häirintää ja seksuaalista väkivaltaa. Alyssan ajatuksena oli, että jos jokainen seksuaalista häirintää koskenut kirjoittaisi somessa statukseensa #metoo, ongelman kokoluokka tulisi paremmin esille.
Ja kyllähän se on tullutkin. Hashtag on yksi Twitterin käytetyimmistä ja myös muut somekanavat ovat täyttyneet naisten kokemuksista. Oma ensireaktioni somefeedini täyttävistä #metoo-hashtageista kertoo asian syvemmästä ongelmasta. Pidin hashtagia alkuun vähän jopa turhana, sillä tiesin kyllä, mitä siitä seuraisi. Tottahan toki some täyttyisi hashtageista. Jokaisellehan meille on käynyt niin!
Sitten kelasin omaa ajatusvyyhtiäni takaisinpäin. Että mitähän vittua. Naisten seksuaalinen häirintä toden totta pitää nostaa esiin tarkasteltavaksi, jos kerran jopa minä, nainen ja tyttölapsen äiti, pidän sitä jotenkin tavanomaisena. Sellaista se nyt vain on. Minähän olen tajuamattani vähätellyt asiaa miettimällä, että asia on jotenkin normaali ja väistämätön. Pojat ovat poikia.
Aloin miettiä omia kokemuksiani aiheesta. Niitä putkahteli mieleen toinen toisensa perään, vaikka ihan vain tuttavapiirin kokemuksiin peilaamalla minä olen kuitenkin päässyt aika helpolla. Minut on kasvatettu vahvaksi ja omanarvonsa tuntevaksi tytöksi ja naiseksi. Minua ei ole käytetty kynnysmattona tai minään muunakaan. Seksuaaliset kanssakäymiseni ovat olleet turvallisia ja hyviä – mitä nyt nuorena tietenkin aikamoista räpellystäkin. Ne kumppanit, jotka olen itse päästänyt iholle asti, ovat olleet minua, meitä, itseään ja tilannetta kunnioittavia.
Siitä huolimatta yksityisyyttäni on loukattu, minuun on kajottu ja seksuaalisuuttani sekä naiseuttani on moukaroitu sanoin.
Ensimmäiset muistot ovat ajoilta, kun olin vasta ala-asteella. Oli se perheen tutun tuttu mies, joka nousumyötäisissä alkoi naamapunaisena sönköttää kauneudestani ja katsoi sillä tavalla, että lapsikin ymmärsi, että tässä on nyt jotain pielessä. Tavallaan otin kehut jopa kohteliaisuutena, vaikka samalla oli epämiellyttävä tunne siitä, että miehen ei kuuluisi käyttäytyä noin.
Ja sitten se itseäni vain muutaman vuoden vanhempi kaveri. Leikimme isolla porukalla piilosilla oloa. Poika oli etsijä, ja löytäessään minut piilopaikaksi valitsemastani komerosta, hän koitti painaa minua komeron seinää vasten ja pussata. Rimpuilin itseni irti ja koitin olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Mutta kaveruus välillämme ei koskaan enää ollut entisensä, väliin hiipi epäluuloa ja pelkoa.
Ehkä näistä tilanteista kumpikaan ei ollut edes tarkoitettu pahaksi. Tuskin toinen osapuoli edes muistaa tilanteita. Mutta se tässä juuri pysäyttää. Minä en usko toisen ajatelleen mitään pahaa, mutta silti ne hetket ovat jääneet sekunti sekunnilta mieleen vuosikymmenien ajaksi. Voiko tosiaan olla niin, että toinen osapuoli on pitänyt omaa käytöstään sopivana? Missä menee raja?
Kasvettuani tilanteita tuli lisää. Olin kotibileissä, jossa olin juonut pari kulausta liikaa pullosta, johon oli sekoitettu kaveripiirin vanhempien viinakaappien kätköistä hirveän makuinen blandis. Makoilin sohvalla ja maailma pyöri. Viereen tuli poika, joka alkoi hivellä vartaloani, tunki käsiä paidan alle. Poika lopetti, kun avasin silmäni. Mutta siitä ehti tulla likainen olo. Mietin, että itsepä siinä makoilin, paitakin oli mallia, joka paljasti navan. Ja sitä paitsi, olin vähän ihastunut siihen poikaan, ehkä halusinkin sitä itse?
Pohjalainen maaseutu 90-luvulla ei ollut mikään helpoin paikka kasvaa. Tiedä sitten, onko mikään paikka sellainen. Mutta 90-luvulla jengi tuntui olevan ihan sekaisin ainakin tuolla maalla, mitä lie lama-ajan jälkimaininkeja. Oli ihan normaalia, että nuorison kokoontumispaikoissa tanssilattialla tungettiin ihan liian lähelle. Saan yhä mieleeni helposti sen fiiliksen, kun naamalle höngitään tupakalta ja viinalta haisevia riettauksia. Tyttöjä kourittiin. Se oli kai sen ajan tapa sanoa, että oot muuten saatanan ihana. Välillä tanssilattialla ei ehtinyt jokaista kättä paikallistaa sanoakseen, että lopeta.
Minua on kutsuttu satoja, ehkä tuhansia, kertoja huoraksi ennen kuin täytin edes kahdeksantoista. Sitä tekivät niin tytöt kuin pojat. Olin niin outo, pikkupaikkakunnan vielä pienemmältä pikkukylältä kotoisin. Selvästi huora siis. En minäkään mikään kiltti ja hyväkäytöksinen lopulta ollut, se ei ollut hyväksyttävää tai tavoiteltavaa niihin aikoihin. Kyllä minäkin olen huoritteluni huutanut, myönnän. Siitäkin huolimatta, miten kamalta se tuntui kuulla itse.
Olin 17-vuotias ja töissä kauppakeskuksessa olevassa hampurilaisravintolassa. Huomasin työpaikkani liukuportaiden alla miehen, joka runkkasi katsellen minua. Ravintola oli täynnä lapsiperheitä. Soitin vartijan, joka vei miehen ulos. Vartijalle mies oli entuudestaan tuttu asiakas, kuulemma vähän tuollainen. Vähä-älyinen ja hupsu runkkari. Se sama hupsu runkkari pyöri sen jälkeen usein työpaikkani kulmilla etenkin sulkemisaikaan. Olin jotenkin tulta ja tappuraa silloin, valmiina hyökkäämään nyrkit pystyssä, että oikeastaan tajuan pelätä itseni puolesta vasta nyt, lähes 20 vuotta myöhemmin.
Baarityöntekijänä minun oletettiin ikään kuin kuuluvan drinkin tai kaljatuopin hintaan. Rintojani kuorittiin, takapuolta puristeltiin ja vihjailtiin villistä panosta työvuoron päätteeksi. Sekin kuului vähän niin kuin siihen settiin, samalla tavalla kuin tuhkakuppien tyhjennys tai oksennuksien siivoaminen vessasta. Jos ehdin, kävin vinkkaamassa portsareille, jotka heittivät lähentelijät ulos. Monesti en edes ehtinyt täpötäydessä ravintolassa pöytiä siivotessani tajuta, kuka lääppijä sillä kertaa oli.
Se lomamatka, kun hameeni alle käytännöllisesti katsoen yritettiin tunkea pää edellä. Se myöhäinen sunnuntai, kun vieras mies lähti perääni autiolla kadulla ja kiihdytti askeleita samaan tahtiin kuin minä. Ja yhä edelleen. Jos en lämpene tuntemattoman miehen ehdotuksille, aivan liian usein silmiin syttyy halveksuva katse ja saan räkä suusta roiskuen kuulla olevani huora, lehmä ja ruma.
Kuvottaa, kun tajuan, että näitä tilanteita putkahtelee mieleen tällaisella vauhdilla. Ja minä kun kuitenkin olen päässyt helpolla. Kaikista kuvottavinta on, että moni näistä keisseistä on mielestäni ollut normaali, sellaista se nyt vain on -juttu. Nyt vasta kirjoitettuna oikein tajuaa, että aika helvetisti saa tästä asiasta näemmä vielä meteliä pitää, että se normaalius tipahtaa pois. Että kukaan ja minkään sukupuolen edustaja ei kestä seksuaalista häirintää vain siksi, että se olisi jotenkin asiaan kuuluvaa.
Kouraisee sydämestä, kun mietin, että omille lapsilleni kävisi jotain vastaavaa kuin itselle on sattunut. Se on niin hirvittävä ajatus, että äitileijona minussa tuntuu olevan valmiina vaikka tappamaan. Miten opettaa omille lapsilleen, tytölle ja pojalle, kunnioitusta sekä omiin että toisen rajoihin? Omalla esimerkillä ja keskustelemalla sekä kertomalla asioista uudelleen ja uudelleen, luulisin. Haluan heidän ymmärtävän, että ahdistelu ei koskaan ole uhrin omaa syytä ja että siitä voi ja pitää kertoa aikuiselle. Ei tarvitse hävetä itseään tai pelätä kertomista.
Haluan olla kasvattamassa sukupolvea, joka ei naura seksistisille läpille, jolla ei ole tarvetta pönkittää mitätöntä egoaan lähentelemällä ja joka ei pidä pepulle läimäytystä flirttinä ja kohteliaisuutena tuntemattomalle naiselle. Koska on ihan sairasta, että maailma tuolla kodin ulkopuolella saa minut yhä jollain tasolla uskomaan sen olevan normaalia. Ja siksi siitä pitää puhua, että ymmärrettäisiin, että normaalin sijaan se on turtumista paskaan. Ja paskan voi onneksi aina siivota. Tahroja voi jäädä, mutta ajanmittaan, sukupolvien vaihtuessa, nekin tahrat haalistuvat.
Edit: Sain lukijalta huomion siitä, että kampanja ei suinkaan alkanut Alyssa Milanosta, vaikka hänen ansiostaan aihe lähti leviämään. Me too -kampanjan aloittanut Tarana Burke on toiminut naisten seksuaalista häirintää vastaan jo kymmenen vuoden ajan.
Moikka. Kiitos että olet mukana kampanjassa. Korjaatko kuitenkin asiavirheen joka leviää kuin kulovalkea. Alyssa Milano ei aloittanut #metoo kampanjaa, vaikka kiitos hänen, homma meni ns viraaliksi. Tässä kuitenkin tietoa kampanjan todellisesta äidistä Tarana Burkesta http://metro.co.uk/2017/10/17/woman-who-started-metoo-movement-has-been-helping-sex-assault-survivors-for-10-years-7005580
Erinomainen pointti, kiitos huomiosta. Lisäsin tämän alkuperäisen tekstin perään.
Hieno kirjoitus!
Älä säti itseäsi siitä, että olet ehkä suhtautunut vakavaan asiaan vähätellen- kehu siitä, miten mahtavasti nyt kiinnität huomiota ajatteluusi ja teet töitä asian eteen. Kirjoitus sai minutkin pohtimaan, olen vasta 20, ja noita outoja, sanelemattomia muttta epämiellyttäviä tilanteita on tapahtunut jo niin monta, etten saa laskettua niitä. Ja tosiaan, se ei ole ok!
Kiitos, että luit <3 Kyllä, kiitos tämän kampanjan, nyt minä kiinnitän huomiota omaan ajattelutapaani. En tahdo välittää lapsilleni vääristynyttä totuutta siitä, että toisen rajojen rikkominen olisi ok ja normaalia.
Minä myös. Ja olen ollut facebookissa hiljaa, vaikka joka päivä mietin pitäisikö sanoa jotain. En kuitenkaan ole normaalisti aktiviinen siellä, joten kynnys on liian korkea. Ja samat tyhmät mietteet pyörivät päässäni, että sitä ihan tavallistahan vain minulle on käynyt. Ihan normaalia. Ei edes mitään ”oikeasti vaarallista”.
Olen äiti yhdelle tyttärelle ja ilmeisesti toinen potkii kylkiluitani juuri nyt. Omien lasten tulevaisuus pelottaa, en halua heille samaa kuin itselleni. Omalla kohdallani ikävät kokemukset alkoivat jo noin kymmenen, yhdentoista vuoden iässä, kun minulle, vielä lapselle, kasvoi rinnat. Ne kasvoivat nopeasti ja isoiksi ja kuin taikaiskusta aikuiset miehet alkoivat tuijottamaan ja kommentoimaan. Onneksi eivät silloin vielä koskemaan. Pelkkä tuijotus ja kommentit tuntuivat tarpeeksi kamalilta. Tunsin oloni likaiseksi ja opin inhoamaan rintojani.
Teini-iästä eteenpäin olen tullut kourituksi, seuratuksi, asiakaspalvelutöissä ahdistelluksi ja tuntenut oloni säännöllisesti lähinnä lihakimpaleeksi. Hetken luulin, että äitiys suojaisi minua ja tekisi minusta näkymättömän. Silti ruuhkabussissa pitäessäni kiinni nukkuvan esikoisen vaunujen aisasta yhtäkkiä huomaan jonkun nylkyttävän takamustani. Ja taas olin hiljaa. Yritin vain hivuttautua täydessä bussissa kauemmas järkyttyneenä.
Kuvittelen olevani sanavalmis ja olen aina tiennyt ettei minua saisi koskea ilman lupaa. Silti oikea tilanne pääsee yllättämään ja lähinnä mykistyn ja pakenen. Mietin kovasti kuinka saisin tuettua tyttöjäni jotta he kasvaisivat vahvoiksi ja rohkeiksi ja tietäisivät että heillä on oikeus sanoa ei ja tulla kuulluiksi.
Minua myös inhottaa se, miten (lähinnä) miehet ovat tulleet kommentoimaan kuinka tämä kouriminen ja ahdistelu on maahanmuuttajien puuhaa ja ”vieraiden kulttuurien aikaansaannosta”. Kaikki minua häpäisseet, ahdistelleet ja pelottaneet miehet ja pojat ovat olleet suomalaisia, tai ainakin vaaleita ja sujuvaa suomea puhuvia. Lukuunottamatta sitä viimeisintä, joka todennäköisesti oli norjalainen mies norjalaisessa ruuhkabussissa. Tässä ei ole kysymys vieraista kulttuureista vaan myös ihan meidän omastamme.
Kiitos, kun luit ja kiitos kun jaoit kokemuksesi <3 Tuolla on varmasti paljon naisia ja muita ahdistelun kohteeksi joutuneita, jotka eivät syystä tai toisesta halua tai edes pysty kirjoittamaan näkyville me too. Mä itse mietin pari päivää, voinko sanoa asiasta jotain, kun eihän minulle nyt mitään kamalan pahaa ole tapahtunut. Oikeasti vasta kirjoittaessani muutamia mieleen nousseita esimerkkejä tekstiksi, tajusin, että hyi hitto.
Vaikka minut on kasvatettu (ja olen voinut kasvaa) vahvaksi ja oman arvoni tuntevaksi, aika monen ahdistelutilanteen olen antanut vain olla. Esimerkiksi baarissa työskennellessä se oli jatkuvaa. Ja samalla kun piti ojentaa lääppiviä miehiä, piti silti olla asiakaspalvelija. Kysyin eilen mieheltä, kerroinko edes hänelle koskaan noista lääppijöistä, joita töissäni kohtasin. En tainnut kertoa. Se ei tuntunut kertomisen arvoiselta, sillä sellaistahan se nyt on, minkäs sille mahtaa.
Ja ettei tule väärinkäsityksiä, onneksi suurin osa baarityössä kohtaamistani miehistä oli tietenkin fiksuja. Ja tykkäsin työstäni kovasti. On silti näin jälkikäteen mietittynä hurjaa, miten paljon niitä mätäpaiseita niihin ravintolailtoihin mahtui. Ja minä vielä usein työskentelin arki-iltaisin yksin kahteen asti yöllä, ja ilman portsaria.
Samaa mietin ja työstän siis minäkin; miten saisin omat lapseni kasvamaan ihmisiksi ja maailmaan, jossa toisen rajojen kunnioittaminen on sitä normaalia.
Hei kiitos, että kirjoitit.
Mä niin toivon, että esim. koulut ottaisivat tästä jutusta nyt kopin ja siellä alettaisiin systemaattisesti puhumaan siitä, mitä toisille voi sanoa tai tehdä.
Toki myös aikuisille voisi työpaikoilla pitää valistusta. Voi kunpa tämä ”kohu” saisi nyt joitain konkreettisia toimenpiteitä aikaan! Eikä jäisi vain kotien vastuulle…
Hanna (me too)
Kiitos, että luit! Ihan totta muuten tuo, olisipa hienoa, jos tästä otettaisiin koppi myös kouluissa.
Mulle omien kokemusten miettimisessä rankinta oli huomata, miten aikaisin häirintä on alkanut. Oon ollut ehkä just 11. Ja se, että iso osa varsinkin tuosta lapsena koetusta seksuaalisesta häirinnästä on tapahtunut julkisilla paikoilla keskellä päivää, mutta kukaan ei ole puuttunut siihen. Aikuiset miehet huuteli kommentteja minun, lapsen, vartalosta. Muut ihmiset varmasti kuuli ne kommentit, mutta kukaan ei puuttunut, ei miehet eikä naiset. Mulla ei oo omia lapsia, mutta päätin, että minä aion nyt olla muiden lapsille se aikuinen, joka puuttuu AINA huuteluun ja seksuaaliseen häirintään julkisilla paikoilla.
Hyvä muistutus. Kyllä, minäkin aion olla se aikuinen, joka puuttuu huuteluun ja seksuaaliseen häirintään. En oikeasti tiedä, olenko aikaisemmin ollut. Luultavasti en, sillä se kaikki huutelu ja alentava käytös on tosiaan tuntunut normaalilta.
Kiitos hyvästä tekstistä.
Minua pelottaa ja surettaa nuorten tyttöjen ja sellaiseksi kasvavien kokemukset. Kuulee kuinka yhä nuorempia tyttöjä ahdistellaan ja häiritään (jos itse näen, niin toki puutun). Ulkonäkökeskeisyys on aivan eri luokkaa kuin meidän ollessamme nuoria, vaikka tuntuukin kliseiseltä vanhalta kurpalta sanoa näin. Some, mainokset ja sitä kautta nuoret itse edellyttävät näyttävämpää ja paljastavampaa pukeutumista, ei kai enää puhettakaan että flanellipaidassa mentäisiin yläasteelle, kuten 90-luvulla?
Miten se nuoren naisen kropassa asuva epävarma tyttö pärjää karussa maailmassa huutelijoiden ja lääppijöiden keskellä.
Onneksi tällaiset somekampanjat ja muu lisääntynyt tietoisuus tasapainottaa tilannetta, ehkä jopa parantaakin. Ehkä meidän tyttäremme eivät aikanaan joudu pitämään itsestäänselvänä, että no tottakai kaikkia on joskus ahdisteltu.
Mun eka ajatus oli ulkopuolisuus: äh, en voi osallistua tähän, koska ahdistelukokemusta ei ole. Kerronpa, miltä se tuntuu.
Oon edelleen sillä kannalla, että näin on tosiaan käynyt: ei mitään ahdisteluja tähän ikään mennessä. Ja oon nurinkurisesti sillä mielellä, että mua harmittaa vietävästi olla ulkopuolinen tässä. Suurin osa naisista on kokenut jotain. Hassusti tuntuu siltä, että olenko mä ollut tosiaan niin hikipinko kuiva rillipää aina, ettei kukaan ole halunnut edes häiriköidä? Ainakaan koskaan ei ole kommentoitu ulkonäköä kadulla tai sukujuhlissa, puristettu yhtään mistään.
Olen asunut kaikista maanosista tulleiden vaihtareiden kanssa, kukaan nuori mies ei koskaan ehdottanut mitään sopimatonta (eikä ehdottanut mitään sopivaakaan). Ei mitään sattumuksia uimahalleissa, baareissa, ei missään. Torimyyjänäkin oon saanut olla ihan rauhassa, silloin kun tein hommaa isossa kaupungissa, ja asiakkaita oli kaikista kansallisuuksista.
Mä en ole koskaan kuullut ketään nimitettävän sillä prostituoituun viittaavalla sanalla livenä. *itun hokemista kyllä, mutta se ei liity tähän. Jotkut harvat meistä siis joutuvat elämään pumpulissa ja tekemään melkoista ajatustyötä sen kanssa, että tunnistavat ilmiön. Uskon kyllä, että meitä on aika vähän. Nytkin asun niin syrjässä, että ihmiset kaikki nyhjöttää omissa kodeissaan, ei ole ratikoita eikä mitään, missä näitä juttuja voisi tulla esiin. Ens kuussa menen Helsinkiin. Tekisi mieli oikeesti nähdä tätä arjessa: istua ratikkaan koko päiväksi ja nähdä, mitä alakouluikäiset tytöt joutuu kohtaamaan. Jotta oikeasti ymmärtäisin.
Mulle seksuaalinen häirintä ei siis ole normi. Mutta tänään vannotin itselleni, että jos ja kun sitä näen joku päivä, aion puuttua siihen heti paikan päällä. Lohdullista, että vaikkei omakohtaista kokemusta ole, omat reaktiot päänsisällä on varsin raivokkaita. Ehkä samalla logiikalla myös moni mies uskaltaa puuttua.
Hurjinta musta tässä hienosti kirjoittamassasi tekstissä on se, että koet tuon minusta kurjan pitkän listan jälkeen päässeesi vähällä.
Minulla on kokemuslistalla 33 vuoden ajalta yksi itsensäpaljastaja ja yksi bussissa lääppijä. Tiedän eläneeni tietyllä tavalla hyvin suojattua elämää, mutta toivoisin silti, että edes meidän lapsillemme tilanne olisi se, että liikkui sitä missä ympäristöissä tahansa, niin oman reviirin rikkominen olisi järkyttävä poikkeus, eikä jollain lailla arkipäiväinen asia.
Olen oikeasti aika luottavainen, että parempaan suuntaan ollaan menossa. Yleisissä asenteissa ja lainsäädännössä ollaan aika eri maailmassa kuin meidän lapsuudessamme.
Minullekaan se ei ole normi, peräkylien syrjitty nuori kun olin, mutta silti en välttynyt ahdistelulta. Heti kun pääsin lähemmäksi hyväksyttyä normaaliutta, tuli ikävät lieveilmiöt mukaan: hörhö yritti seurata minua bussipysäkiltä kotiin koska keskustelin hetken hänen kanssaan. Pääsin osaksi työyhteisöä niin lähin esimieheni puristi minua salaa takapuolesta. Menin bileisiin ja sain liian lähellä tanssivaa seuraa. Ulkopuolisuus oli kamalaa, mutta tältä osin turvallisempaa.
Vielä yhtenä esimerkkinä, josta onneksi ei ole kokemusta mutta jälkikäteen on osannut vasta pelätä: kun kukaan ei tarjoa sinulle koskaan drinkkiä, et edes muista pelätä huumaamista, kun kerrankin joku tarjoaa. Jo tarjoaminen tuntuu niin epätodennäköiseltä ihmeeltä. Sitten siinä ihmetyksessä ja ehkä innossa pitäisi silti aina epäillä kaikkia 🙁
Me too! Hieno kirjoitus, kiitos! Enpä ole itsekkään ennen ajatellut asioita niin pitkälle mutta totta vie, ei ne ole ollut normaaleja aikuisen miehen kommentteja/kosketuksia nuorta tyttöä kohtaan.
Metoo, ja Pohjanmaan nuorisoseurojen tanssipaikat, jossa pojat kiersi tanssivaa tyttöjoukkoa ympäri ja puristeli perseestä. Ihan oikeasti nyt miettii että mitähän **ttua se annettiin vaan hyväksyä.
Silti se oli useille nimenomaan toivottua, että joku puristaisi pepusta. Toivottavasti nykyään on jo muitakin tapoja löytää poikaystävä kuin tanssia perse ulkorinkiin päin odottaen, että joku tarttuu kiinni. Ruma ja lihava koin olevani (ja varmaan olinkin) ja aika kieroutunut ajatusmaailma jäi siitä, että onko moinen sopivaa vai ei.
Aiheeseen liittyen, mua on pitkään häirinnyt naisen sukupuolielintä tarkoittavan sanan käyttäminen kirosanana. Minusta se on seksististä ja loukkaavaa, ja kun naiset itse käyttävät sitä, ensireaktioni on, että eikö hän kuule itse, mitä sanoo?
Kuvitellaan, että tissit olisi kirosana. Kauheeta, eikö vain? Miksi vittu on kirosana? Sehän on uskomattoman ainutlaatuinen ja hieno osa naisen kehosta… Että sellaisia mietteitä. Miltä tämä teistä muista tuntuu?