Onkohan jonkinlaista tilastoa saatavissa siitä, mihin aikaan kasvatuksen tulokset alkavat näkyä lapsissa? Että jos esimerkiksi on usean vuoden ajan käynyt lasten kanssa ravintoloissa ja kahviloissa apauttiarallaa muutaman kerran viikossa, milloinkohan lasten ravintolaetiketin sisäistämiseen käytettyjen kasvatusponnistelujen tuloksia voisi olettaa näkyväksi? Ihan vaan tässä tuskastuneen kaveripariskunnan puolesta kyselen.
Heitä kuulemma lohduttaisi ihan tieto siitäkin, että jossain iässä kulkee rajapyykki, jonka ylitettyään heidän suloisista lapsistaan ei yllättäen kuoriudu kahvilassa tai ravintolassa barbaareja. Joskus olisi mukavaa mennä kahvilaan tai ravintolaan ihan vain koska se on kivaa, herkullista ja ihanaa. Ja sitten joskus taas on niin väsy, että tahtoisi voida ilman huolenhäivää viedä pesueensa ravitsemusliikkeeseen nauttimaan jonkun muun laittamasta hyvästä ja ajatuksella tehdystä ruuasta sekä palvelusta ja tiskivuorottomuudesta.
Mutta nyt vielä tulee sellaisia kertoja, kun ravintolakeikan jälkeen on käyttänyt ne loputkin energiavarastot opettamiseen, sietämiseen ja häpeämiseen:
Käydään tuhannetta kertaa läpi ravintolakäyttäytymistä ihan perusteista lähtien. Tarvittaessa haetaan ulkopuolisen auktoriteettia tarjoilijalta asiaa kysymällä (tai vain asian mahdollisuutta lapsille vilauttamalla eli huomaamattomasti uhkailemalla).
Neuvotaan, kielletään ja kehutaan. Mietitään hiljaa mielissään syitä, miksi onkaan päätetty pitää padit ja puhelimet poissa ravintolapöydistä. Rupatellaan mukavia, harhautetaan lasten ajatuksia odottelusta muualle ja koitetaan maistaa kaikkea. Nieleskellään turhautuneita huokaisuja, kun ruokaa putoaa ensin lapsen syliin ja sitten jälkiä siivotessa vielä omalle koltulle. Miten voi olla, että joka kerta sama juttu! Ei saa juosta. Vähemmälläkin metelillä kuulee kyllä! Ei veistä suuhun. Älä kiusaa siskoa / veljeä. Nyt loppuu se pöydän potkiminen!
Saisinko rätin, kun lasi kaatui. Anteeksi. Pahoitteleva silmäys muihin pöytiin. (Voi vittu, mitä me oikein ajateltiin taas!)
Ja siitä riemusta pitää vielä maksaa. Kyllähän siinä miettii, onko tässä mitään järkeä. Pöytään kannetaan lasku, jonka hinnalla söisi vaikka hemmetti pussiranskalaisia kotona monta viikkoa. Lasten mielestä se olisi varmasti mahtava idea. Paljon ketsuppia vaan!
Joskus maksettu ateria on pitänyt jättää pöytään, kun seurueen käytös on mennyt niin älyttömäksi, että ei siinä ole enää voinut koetella ravintolan muiden asiakkaiden sietokykyä. Vanhempien häpeämittarikin on vetänyt niin rankasti punaiselle, että nälkäkiukku on tuntunut sitä leppoisammalta vaihtoehdolta. Siinä on sitten pitänyt miettiä, että oppivatpahan lapset ravintolasekoilun seuraukset, vaikka sen koskemattomaksi jääneen annoksen kuva kieppuu mielessä laittaen vatsan murisemaan.
Tietenkin voi miettiä, että miksi sitten vaivautua. Ja tarkasti sitä on mietittykin. Vaikka välillä on kuultu hammasta purren sanottuja ”mä en enää ikinä lähde teidän kanssa mihinkään” -murahduksia, riskillä kohti uusia kaatuneita juomalaseja vaan! Ei ihmisiksi olemista ja ravintolakäyttäytymistä opi komerossa perunoita syömällä. Luulisin, vaikka ymmärrän, jos tekee mieli kokeilla.
Ja sitä paitsi: on kausia, kun melkein jo voi röyhistää rintaansa ajatellen, että nämä pienet hyvin käyttäytyvät ja mielenkiinnolla kaikkea maistelevat pikkukulinaristit ovat ihan täysin vanhempien oman erinomaisuuden tulosta (hah).
Ja sitten varoittamatta lautanen on taas nurinpäin lattialla, kiukkuräkää pitkin naamaa ja entiset lempiruuatkin ovat epäilyttäviä ja aivan erityisen paljon ei minun makuuni. Että koskakohan nämä ravintolakasvatuksen pohja-aallot tasaantuvat ja lopulta jäävät pois?
Ihan tosiaan kaverien puolesta tässä mietiskelen.
Tämä ravintolakäyttäytyminen tarkoittaanin monelle ihmiselle ihan eri asioita! Käymme paljon ravintoloissa perheen kesken, ystävien kesken ja sitten menen myös yksin lasten kanssa.
En näe niissä mitään ongelmaa käydä lasten kanssa, tietysti sotkua voi tulla enemmän ja ääntäkin löytyy. Laseja on tullut kaasettu, mutta voihan se lasi kaatua myös aikuiselta. Se on elämää se. Monesti suosimme sellaisia ravintoloita missä on leikkipaikka ja sijoitumme sen lähelle. Tietysti muita asiakkaita tulee kunnioittaa ja eikä lapsia sinne päästetä juoksentelemaan. Mutta mikäli ei kestä istua lapsiperheiden lähellä voi suosiolla sijoittua kauemmas leikkipaikasta.
Eräs ystäväni oli lapsen kanssa ravintolassa ja aina kun lapsi avasi suunsa käski äiti tämän olla hiljaa, koska nyt ollaan ravitolassa. Leikkipaikalle ei myöskään antanut mennä. Ruoka täytyis syödä siihen keskittyen ja hiljaa. Niinkuin suomalaiset sen tekevät.
Tietysti voi toimia näin, jos haluaa opettaa suomalaista ravintolakulttuuria, jossa täytyy istua hiljaa ja keskittyä ruokaansa. Hiljaisella äänellä voi vähän jutella. Suomessa ravintolaan mennään harvemmin, koska täällä on kallista. Siksi siitä seuraa monelle sellainen ajatus, että täytyy syödä hienot vaatteet päällä hiljaa ja hienosti. Esim. Etelä-Euroopassa ravintolassa käyminen on paljon yleisempää ja siellä syöminen on ihan tavallista ja näin myös nimenomaan rentoa! Syöminen kestää kauan, koska jutellaan toisille. Kädet heiluvat ja kaikki ovat niin paljon eläväisempiä! Tätä tarvii myös suomalaiset! Toivottavasti monikulttuurisuuden lisääntyessä suomalainen ravintolakulttuurikin alkaisi vähän muuttumaan!
Ja mitä tulee kaveriisi, sano heille että ottaa rennosti ensi kerralla! Lasten kanssa ravintolassa käyminen on eri asia, kun aikuisten kanssa keskenään. Ei kannta odottaa hiljaisuutta pöydässä, eikä sitä hiljaisuutta tarvitsekkaan! Joku kukkahattutäti voi siellä nyrpistellä nenäänsä, mutta antaa nyrpistellä!
Kyllä silti ravintolaetiketti on osa yleissivistystä ja siksi sen opettaminen lapsillekin on suotavaa. Onhan se selvä, että ravintolassa, kirkossa ja HopLopissa on kaikissa eri meininki ja käyttäydytään sen mukaan. Ja joo, ne asiakkaat voivat siirtyä ravintolassa muualle, joita häiritsee lasten hälinä, mutta ihan yhtä tärkeää on opettaa myös lapsille, että muut ruokailijat on otettava huomioon.
Juu, ei ravintoloissa missään nimessä tarvitse olla hiljaa ja harjoitellessa roiskuu. Mutta meillä … tarkoitan ystäväperheelläni meinaa välillä mennä toivo, kun kausittain meno ihan mahdotonta. Vaikka tosiaan harjoitusta on takana aika monet kerrat ja hyvin erilaisissa ravintoloissa ja kahviloissa. Uskoisin, että lapset kyllä tietävät, miten kuuluisi olla, ja osaavat hahmottaa erilaisten paikkojen mukaan käytöksensä. Että HopLop-synttärit ja illallinen ravintolassa ovat erilaisia tilanteita. Mutta koska ne havainnot ja opit pätevät käytännössä ja luotettavasti melkein joka kerta vaikka siellä ravintolassa käydessä, sitä en tiedä 😀
Mä veikkaan että jossain vaiheessa helpottaa (tai sit voi tehdä niinkuin mun vanhemmat että jossain vaiheessa kolmen lapsen sekoilua katsoessa päättää ettei muutamaan vuoteen käydä ravintoloissa :D). Kyllä mä ja mun sisarukset osataan hyvin jo 30+ iässä asioida ravintoloissa 😀
Omakohtaista kokemusta (tai siis muusta kuin omastani silloin 80-luvulla) ravintolasekoilusta ei ole. Oma nakero (5,5v.) oli valmis ravintola-asiakas heti kun 1,5v. iässä pääsi eroon jäätävästä vierastuksesta (sitä ennen ei todellakaan käyty ravintoloissa). Pieni istua nakotti pöydässä kuin tatti ja iloitsi, söikin (jossei muuta niin ainakin leipää tai ranskalaisia, buahhah). Me ei siis olla ikinä kaivattu ravintolaan leikkipaikkaa, eikä ole sotkuja tarvinnut pahemmin katsella (tokihan meillä kulki mukana piirusteluvihko ja kynät tai nykyään kännykkä peleineen). Mut, siis en ota yhtään kunniaa tästä, lapsi on sen luonteinen että kykenee istumaan rauhallisesti pöydässä ja tykkää syömisestä ja hyvästä ruuasta. Ainut mitä me on tehty, on varsin
jyrkästi kielletty isovanhempia opettamasta ”ravintolakuljeskelua” lapselle (siis sitä että kuljeskellaan ympäriinsä ravintolassa, se ei oo kohteliasta eikä kauhean turvallista kun kyseestä on pieni lapsi). Isovanhemmat kun oli tottuneet edellisen vilkkaan lapsenlapsen kanssa siihen, että lapsi ei pöydässä viihdy yli viittä minsaa paikallaan (ja heille ei mennyt helpolla tajuntaan että tämän lapsen kanssa ei tartte mitään sirkustemppuilua että viihtyisi pöydässä). Että joo, lapset on erilaisia ja samat keinot ei tepsi kaikkiin.
Sen oon huomannut, että lapsi imee ympäristön käytöstä itseensä, eli mitä rauhallisempi (fiinimpi) ravintola niin sitä kivemmin lapsi jaksaa olla, semmoinen lapsia vilisevä ravintola on haastavampi. Pääosin me käydään ravintoloissa lounasaikoihin/brunsseilla ja kyllä mä aikalailla oman lapsen kanssa luotan että sen voi viedä raflaan kuin raflaan (siis siinä mielessä että ravintola jossa on valkoiset pöytäliinat ja pääosin aikuisia asiakkaina on ihan ok tän lapsen kanssa). Ah ja yksi mikä saattaa muuten vaikuttaa sekoilun määrään on lapsien lukumäärä, siis yksi lapsi toimii ehkä paremmin kuin useampi (serkkujen kanssa syötäessä lievää sekoilua / ihaillun isomman serkun nirsoilun matkimista on havaittavissa).
Lapsia on tosiaan kovin erilaisia. Ja sitten niillä lapsillakin on niin erilaisia päiviä. Nyt mennään sellaista sekoiluvaihetta, että olisi ihanaa saada taas palanen sellaisia upeita ravintolakokemuksia lasten kanssa, joita niitäkin onneksi on kertynyt. Toisi taas vähän toivoa tähän meininkiin 😀
Oma kokemukseni vahvistaa kyllä tuota ajatustasi, että sekoilun määrä korreloi lasten määrän kanssa. Jotenkin se pyörremyrsky oikein yltyy, mitä useampi sitä on pyörittämässä. Yhden muksun kanssa ravintolakeikat ovat leppoisia, ja lapsi käyttäytyy ja osaa olla paremmin kuin voisi ikätasoon nähden olettaa. Mutta siihen vaikuttaa paljon se, että ne tilanteet ovat niin harvinaisia, että lapsi skarppaa silloin erityispaljon. Jos meillä olisi yksi lapsi, samaa efektiä ei ehkä tulisi 🙂
Meille on kanssa suotu lapsi joka jo alle vuoden ikäisenä asioi ravintolassa ensimmäistä kertaa sormiruokaillen tapaspöydän antimia ja joka osaa olla hissukseen ja malttaa olla paikoillaankin kunhan tarjotaan jotain virikkeitä. Saa vaikka juoman jossa on pilli tai saa katsella servettiä tai vaikka sitten lähes äänettömällä katsella RyhmäHauta isänsä puhelimesta. Kuitenkin meillä valitaan leikkipaikan läheisyys jos mahdollista. Se antaa aikuisille enemmän aikaa keskittyä omaan ruokailuunsa.
Ainut mikä nolottaa usein on kun lapsi ei syökään annoksestaan kuin puolet. Vielä vuoden vanhana veteli Kuopiossa lautasellisen muikkuja ja tomaatit päälle. Ainoastaan muusi ja kurkut jäivät, mutta nyt 3v on alkanut nirsoilla enemmän ja viikon Irlannin reissulla taisi ainoastaan yhtenä iltana syödä annoksestaan melkein puolet. Olen silti sitä mieltä että meillä on aika ravintolakelpoinen kakara.
Asiasta ihan toiseen. Tuli tuosta Irlannin reissusta mieleen että siellä oltiin ihan ihmeissään ja ihastuksissaan kahdesta asiasta meidän lapsessa. Ensinnäkin ulkohaavarista. En nähnyt siellä omani lisäksi yhtään lasta haalari päällä, mutta meidän lapsi sai ihastuneita kommentteja sateen kestävästä haalaristaan jossa paineli menemään. Toinen oli kantoreppu. Moni oli aidon hämmästynyt ja ihastunutkin kun tajusi että minulla oli lapsi selässä. Se tuntui herättävän jotenkin erityistä huomiota ja saavan ihmisissä aikaan söpöstysreaktioita.
Nirsoilu voi tosiaan mennä kausissa, ainakin oman kokemukseni mukaan. Välillä vedetään ihan mitä vain, sitten kaikki on syömäkelvotonta.
Voisi muuten kuvitella, että Irlannissa vanhemmat ja lapset osaisivat arvostaa vedenpitäviä haalareita. Se yllättää melkein maassa kuin maassa, miten käytännöllisesti ja ulkoiluun innostavasti me suomalaisvanhemmat taidetaankaan lapsemme pukea.
Huh kuulostaa tutulta Olen huomannut että ei siinä mikään auta. Ravintolat leikkipaikoilla toimii välillä, tai sitten vaan jotain ohjelmaa kännykästä… Onneksi tämä ei ole ikuista, ehkä sitten tietyn iän jälkeen voi käydä useammin ja sellaisissa paikoissa missä haluaa
Sitä tietty ikää odotellessa 😀
Sanoisin, että viimeistään siinä kahdenkympin kohdalla alkaa helpottaan
Lohdullista 😀 Mä itse asiassa kysyin tätä samaa huokaisten tässä hiljan meidän viisivuotiaalta. Hänellä oli heti vastaus valmiina: kuulemma 23-vuotiaana osataan jo käyttäytyä.
Tiesithän, että ranskalaislapset osaavat heti kävelemään opittuaan istua nätisti hiljaa ravintolassa, syödä etanoita ja suklaacroissantteja suuremmin sotkematta, rupatella rauhallisella äänellä aikuisten kanssa, toki vain kysyttäessä, muuten ovat hiljaa.
Näin olen lukenut kirjoista ja Hesarin kolumneista. Kysynpä vaan, että MITEN se on mahdollista? Onko ne rauhoitettuja? Eikö ranskalaisille synny vilkkaita ja temperamenttisia lapsia, joiden menojalka vipattaa ja elämyksenhalu pursuaa jokaisella valveillaolosekuntilla?
Viime kesän all-inclusive-reissulla oli vajaa 2-vuotiaan kanssa tosi mukavaa, kun parhaillakin aterioilla hän istui aloillaan alle 10 minuuttia ja söi 3 ranea ja puolikkaan lihapullan, sitten oli pakko päästä katsomaan autoa, kissaa, kukkaa, kipikipi ja viuhviuh. Kysyn vaan, että mistä se energia kumpuaa kun ei malta edes syödä.
Niin että voisko joku ranskalaismutsi tulla meillä käymään?
Viuhviuhviuh kuulostaa erittäin tutulta 😀 Tempperamenttia, vipatusta ja elämyksenahlua pursuaa yltympäriinsä.
Suklaacroisanttejen syöminen ilman sotkemista on muuten ihan täysi mahdottomuus itsellenikin, joten ei kai ihme, että jälkikasvulla on ruokalista rinnuksilla heti aamupalasta lähtien 😀
Meillä on kaksi hyvin erilaisella luonteella varustettua ipanaa. Esikoinen on todella vilkas ja touhukas ja ei pysty/malta/osaa/kykene olemaan paikoillaan, ellei tekeminen ole jotain todella mielenkiintoista. Hänen kanssaan ei olla juuri ravintoloissa käyty, koska en ihan oikeasti halua maksaa kallista laskua siitä, että ehdin hätäisesti syödä oman ruokani jäähtyneenä, kun samalla yritän pitää tämän jo 4-vuotiaan sähikäisen paikoillaan ja siinä määrin hallinnassa, että hän ei aiheuttaisia vaaratilanteita itselleen ja/tai muille.
Joku voisi ajatella, että olemme vain huonoja vanhempia, jotka eivät osaa asettaa rajoja lapsilleen tms. Mutta kun meillä sattuu olemaan myös tuo rauhallinen kuopus, jota on kasvatettu aivan samalla tavalla (no okei, ei ole tarvinnut kieltää ja komentaaja ohjata niin paljon), mutta joka osaa jo nyt 2-vuotiaana istua rauhassa paikallaan ja keskittyä syömiseen. Kuopuksen kanssa voisin mennä mihin tahansa ravintolaan, mutta harvemmin tulee lähdettyä, koska esikoinen.
Mitähän tällä nyt haluaisin sanoa..? Noh, ehkä sen, että kaikki lapset ovat erilaisia ja joidenkin lasten kanssa rauhalliset ravintolakäynnit vaativat vanhemmilta aivan erityisen paljon vaivaa. Siitä ei kuitenkaan kannata vetää johtopäätöstä ettei osaisia kasvattaa lastaan tarpeeksi hyvin. 🙂 meidän valintamme on odottaa muutama vuosi (haemme kyllä take away -ruokia kotiin) ja käydä ravintoloissa vasta sitten, kun se alkaa tuntua itsestä miellyttävältä ja antaa enemmän kuin vie voimia. Ja luotan kyllä siihen, että iän myötä nämä taidot alkavat tulla luonnostaan. En nimittäin muista, että minun lapsuudessani olisi meidän perhe tai kenenkään kaverin perhe juurikaan käynyt ravintoloissa, mutta kyllä vaan me nyt kolmenkympin tienoilla osaamme kaikki käyttäytyä ravintoloissa, vaikka meitä ei ole lapsena ravintoloissakäymiseen kasvatettu. 🙂 ei huolta siis! Ja tsemppiä, tiedän tunteen! 🙂
Ihana kommentti, kiitos siitä <3 Itselläni kahden lapsen mutsius on kyllä pyyhkinyt kaikki hiljaisetkin "tämä toimii meillä, kyllä myös teillä" -mutinat mielestäni. Olen siitä hiton onnellinen, sillä se on laajentanut ymmärrystäni. Samoista vanhemmistakin voi syntyä niin erilaisia lapsia, ja se mikä toimii toisella, ei tule kuuloonkaan toisella.
Tuo on muuten totta omallakin kohdalla; ei meiltä maalta käyty missään ravintoloissa syömässä kuin aniharvoin ja ulkomaanmatkoilla. Olenkin joskus vanhemman pikkusiskon kanssa miettinyt, että miten meistä silti tuli näinkin ihmismäisesti ravintolassa kulkevia ihmisiä 😀
Toivo ei siis ole menetetty, ja jatkamme harjoituksia. Tänään tähän mennessä kaatunut vasta yksi lasi ja yksi lasi mennyt rikki – tämäkin turvallisesti kotiolosuhteissa 😀
Onneksi meidän muutoin vilkas ja menevä kolmikko tykkää käydä syömässä ulkona ja käyttäytyy silloin paremmin kuin kotona. Meillä on mukana pienimmälle (5 v) kynät ja piirustuspaperia ja siinä vaiheessa, kun on pääruoka syöty ja etenkin aikuiset haluavat vielä jutella pidempään, niin ottaa ne esiin. Isommat alakoululaiset lukevat usein kirjaa. Pöydästä pomppimista tapahtuu usein kotona, mutta ravintolassa jostain syystä ei. Siinä yritän olla ehdoton, että jos kylässä on vieraita, niin odotetaan, että kaikki lapset ovat syöneet ennen kuin noustaan pöydästä jatkamaan leikkejä. Käydään nykyisin ainakin kerran viikossa syömässä ulkona ja lapsilla on omat lempiravintolansa. Matkustetaan myös paljon, jolloin väkisinkin tulee välillä myös huteja ravintolan valinnassa, mutta se on elämää.
Meilläkin koko sakki kyllä rakastaa käydä ravintoloissa, vaikka se kaiken säätämisen keskellä välillä unohtuukin 🙂 Etenkin kahvilakulttuuri iskee lapsiin, liekö vitriinissä olevien herkkujen ansiota haha!
Meidän pitäisi ehkä alkaa itse kuljettaa mukana pientä ravintolaselvitymispakkausta, jossa olisi just värityskirjoja ja muuta. Ulkomaanreissuille ne yleensä muistetaan pakata, mutta Helsingissä monesti piipahdetaan syömään ravintoloihin sen kummemmin suunnittelematta, jolloin mukana ei ole mitään tekemistä. Mä tein lapsille Kanarian-reissua varten pienet legoleikkirasiat, jotka osoittautuivat ihan hittikamaksi. Ne toimisivat varmasti ravintoloissakin ja mahtuisivat näppärästi käsilaukkuun.
Kun tiedät vastauksen kysymykseen niin kerro täälläkin.
Nimimerkillä Ihan samaa mietin
Ihan varmasti. Vielä ei ole kerrottavaa 😀
Tämä uusin kirjoitus ei osu yksiin mun iPhonen näytön kanssa. Kaikki muut osuvat. Mistäköhän johtuu?
Sama juttu androidilla.
Hei iso kiitos, kun kerroitte. Eihän se skaalautunut mullakaan, mutta en ollut lukenut postausta kuin läppärillä. Siellä oli WordPress mennyt sekaisin otsikon pitkästä sanasta, mutta nyt toimii taas 🙂
Windows phonella ei skaalaudu edelleenkään muuta ku etusivu 🙁
Noo, Ranskassa on aika paljon käytössä ruumiillinen kuritus, kyllä sitä oppii istumaan hiljaa, ettei saa tukkapöllyä.
Mutta kyllähän sitä välillä kadehtii lapsia jotka ”osaa käyttäytyä” vaikka syy olisikin kasvatuksessa, jossa temppuilulle ei ole sijaa.
Välillä itsekin kadehdin lapsia, tai heidän vanhempiaan, jotka osaavat käyttäytyä mutta usein vaan on kuitenkin kyse siitä, että lapsilla ei ole mahdollisuutta harjoitella, vaan toimivat vain pelosta. Toki on myös luonteeltaan rauhallisempia lapsia, joilla vaan ei kokoajan ole tarvetta säpistä.
Niin siellä Ranskassa tosiaan taitaa olla. Onko tästä puolesta ranskalaista kasvatusta muuten olemassa jotain kirjallisuutta, tiedätkö Kaisa tai tietääkö joku muu? Olisi mielenkiintoista lukea.
Mäkin välillä kaipuulla katselen pöytiin, joissa lapset istuvat rauhallisesti, kun oman pöydän ympärillä suorastaan sätii, kun täpinä vaatii päästä purkautumaan. Koitan silloin lohduttautua sillä, että mekin ainakin silloin tällöin ollaan niitä seurueita, joiden meininki kulkee ravintoloissa kuin unelma. Jännää onkin se, että koskaan ei oikein osaa laskea, mitä on tulossa. Mistä lie kuunliikkeistä se sitten onkaan kiinni.
Kuinka kasvattaa bebe? on ainakin yksi kirja ranskalaisten kasvatuksesta. Siellä ei kyllä mainittu tukkapöllyjä… ihan hyviä juttuja muistaakseni, nukkumisesta ja nukuttamisesta mm.
Ranskassa lasten ruumiillista kuritusta ei ole kielletty lailla. Ihan uusimmista tuulista en tosin ole jyvällä mutta vielä vuosi sitten tilanne oli tämä. Kertonee aika paljon kasvatuskulttuurista.
Ooh, I feel you! Ihan mielenkiinnosta: miksi ei kännyköitä/padeja lapsille? Selviytymispakkaukset tosiaan auttaa, ja mun mielestä nykylapsella se voi olla myös diginä. Ravintolassa on monellakin tavalla eri meno kuin kotona (missä ei missään nimessä mitään viihdykettä pöytään), siellä muun muuassa pitää olla kauemmin pöydän ääressä. Tämä on lasten kanssa minusta isoin haaste.
Yksi varma niksi ainakin: älä missään nimessä ota kolmea (tai enempää!) ruokalajia!
Joo totta, ravintoloissa voi olla ja meillä onkin eri säännöt, mutta en silti koe padeja tai puhelimia mielekkäänä meille. Ne vangitsevat huomion niin täysin, kun vaikka piirrellessä lapsi on kuitenkin enemmän läsnä ja hänen kanssaan voi keskustella. Mutta kuten sanottu, kyllä me itsekin tätä meidän päätöstä joskus ihmetellään 😀
Joo. Sama käy joskus kun kulkee lasten kanssa julkisilla. Tänään meno ratikalla keskustaan ja parin tunnin kierrokset kaupoilla meni nappiin, oli niin ihanaa ja auvoista. Kaikki sujui, oli mukavaa! Kun odotettiin ratikkaa kotiin oikein kuulin itseni kehumasta lasta, kiitos kun olit niin hyvää seuraa! Olisihan se pitänyt hiffata että kyseessä olikin vain tikittävä aikapommi! (Ja huom! Olin huolehtinut hänen verensokerin tasapainosta). Seuraavat 25 minuuttia menikin ihmetellessä ja torutessa miten se hiton takamus ei pysy siinä penkissä kiinni, todistettua kun ulkovaatteita heiteltiin pois jokseenkin striptease-tyyliin, kuunneltua tiptap-joululaulua hevimusiikin tahdissa, särjettyä korvat kun lapsi näki ikkunasta päiväkotinsa ja huusi sen seurauksena niin kimeän kovasti samaan aikaan karjaistaen että myös lähellä istuva mummo hypähti säikähdyksen takia. Ihan oikeesti hypähti siitä penkistään! Lapsi käyttäytyi niin kreisisti, että kun yhdessä hetkessä oikein seurasin sen touhuja hetken ja mietin et toi todella on mun jälkeläinen, toi joka heiluu helvetisti tossa penkissä, jonka hiukset on pystyssä, jonka päällä luojan kiitos on vielä edes ne sisävaatteet, tuo joka pitää ihan sairasta älämölyä, mä en voinut kuin revetä nauramaan ja siinä sit hetki räkätettiin molemmat ja siitä tietysti lapsi sai lisävirtaa ja sit piti taas koota itseni ja edes jotenkin järkevästi ja aikuismaisesti yrittää pitää lapsi kurissa. Ai juma kun päästiin pysäkille niin tuli sitten saarnattua kaikki se mitä ei kehdannut ratikassa tehdä. Sovittiin sit myös et ens kerralla kävellään kotiin jos on liikaa hulluutta kropassa ratikalla matkustamiseen.
Liikaa hulluutta kropassa, hahahha, niin mahtava kuvaus 😀 Kiitos tästä tarinasta muutenkin, nauratti vertaistuellisesti! Välillä tosiaan olen niin polleaa mutsia julkisissa, kun lapseni osaavat olla niin ihmisiksi ja hienosti. Ja sitten on ne päivät, kun mulla tuntuu olevan mukana kaksi villiintynyttä ja kiipeilyä rakastavaa apinaa.
Ollaan lähes neljävuotiaan tytön kanssa käyty ravintoloissa aivan pienestä vauvasta lähtien, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Tällä hetkellä ehkä 1-2 kertaa viikossa. On ollut onnea matkassa eli tyttö on kuin synnynnäinen ravintoloissa kävijä 😀 jaksaa istua ja syödä kiltisti lähes aina.
Tärkeintä on kuitenkin ollut, että väsyneenä ei lähdetä eikä liian nälkäisenä. Ja mukana on aina vähintään värikynät ja värityskirja. Ja joitain pikkuleluja.
Mun tarvii kyllä jemmata käsilaukkuun joku hätävaratekemispakkaus. Piipahdetaan niin usein ravintolaan sitä etukäteen suunnittelematta, jolloin ei ikinä ole mitään tekemistä mukana. Välillä onneksi ihan kuitti tai servetti ja kuulakärkikynä ovat toimineet viihdykkeenä 😀