Tuossa aikaisemmin kesällä – kun vielä oli niin lämmintä, että retkivarpaat eivät palelleet sandaaleissa – lähdimme ystäväperheen kanssa hetken mielijohteesta telttojen kanssa saareen. Välillä on ihanaa lähteä noin; ilman viikkojen suunnittelua, reittien tutkimista ja varusteiden armotonta tsekkaamista. Huomasimme edellisiltana kalenterissa sopivan rakosen telttaretkelle, ja seuraavana aamuna olimme koko konkkaronkka rinkat selässä valmiina seikkailuihin.

Olimme saaneet naapurilta vinkin Espoon edustalla sijaitsevasta Rövaren-saaresta. Vakuutuimme puheiden perusteella etenkin saaren kauneudesta, ja tällä kertaa myös kohteen helppous vetosi. Rövaren on Espoon kaupungin ylläpitämä ulkoilusaari, jossa saa telttailla. Fasiliteetit ovat siis kunnossa.

Rövaren-saarelta löytyy keittokatoksia ja tulentekopaikkoja. Eikä itse tarvitse huhkia edes polttopuiden kanssa, sillä nekin ovat valmiiksi pilkottuina. Kirveskin löytyy saaren puolesta, jos tahtoo tehdä ihan pieniä klapeja. Saarelle on pystytetty myös muutamia huusseja, joten riukukakkakammoistenkaan ei tarvitse olla huolissaan. Jopa roskikset löytyvät kaupungin puolesta. Tätä helpommaksi retkeily ei oikein voisikaan mennä kuin leirintäalueelle menemällä. Vain vesi pitää raahata paikalle itse, sillä sitä ei voi ottaa luonnosta.

Myös kulkeminen retkikohteeseen oli tällä kertaa lipuvan vaivatonta. Otimme Kampista alle Espooseen vievän bussin ja jäimme pois pysäkillä, jonka vierestä saaristovene lähti. Puolta tuntia myöhemmin nousimme veneestä pois Rövaren-saaren laiturissa. Aallot löivät verkkaiseen rantaan, eikä suosituksi mainittuun saareen ollut juuri muita tulijoita kuin me. Niiden muutamien muiden ihmistenkin kanssa otimme hiljaisessa yhteisymmärryksessä eri suunnan. Reilun yhdeksän hehtaarin saarelle kyllä mahtuu.

Vaikka rakastan metsän turvallista syleilyä ympärilläni, saaristossa on oma maaginen tunnelmansa. Luonto on läsnä, mutta eri tavalla kuin metsässä. Se tuntuu raikkaana merituulena poskilla ja suolaiselta maistuvina pärskeinä huulilla. Aikojen ja tyrkskyjen saatossa sileäksi kuluneet kalliot tuntuvat kämmenen alla silkkiseltä ja jotenkin siltä, että juuri tässä ihmisen kuuluukin olla. Havupuinen metsä humisee eri nuotissa kuin sisämaan metsät, ja matalana törröttävä kasvisto on tottunut saariston vaihtuviin sääolosuhteisiin.

Me pystytimme telttamme havumatolle metsän suojaan. Riippumatto löysi paikkansa kahden männyn välistä. Retkikeittiö perustettiin tulentekopaikan viereen; elävä tuli, nokipannu, puukko ja leikkuualustan virkaa toimittaja puuklapi. Luonnossa kokkailu on etenkin perunoille paras mauste. En yleensä juurikaan välitä perunasta tai sen mausta, mutta saman kesän perunat ulkotulella keitettynä ja voinokareen kera nautittuna saavat kielen kiemuralle onnesta.

Lapset heittäytyivät muutamassa minuutissa saariston lapsiksi. Vaatteet lensivät nopeasti pois päältä, minkä jälkeen sakki vietti aikaansa pääasiallisesti nakuina. He juoksivat kivenlohkareet ja kepit käsissään näyttäen ihan minikoisilta luolamiehiltä. Siinä oli sitten mukava ilkosillaan, hiukset sammaleessa ja naamat noessa vilkutella ohi ajaville kanoottiseurueille ja purjeveneporukoille, joita jostain syystä sakkimme tarjoama performanssi tuntui kovasti hymyilyttävän.

Rantakallioilla riitti etenkin muksuille ihmeteltävää. Sadevedet ja meren pärskeet olivat kerääntyneet pieniksi lammikoiksi kallioiden onkaloihin, joihin oli kehittynyt omia mikromaailmojaan. Pienien öttiäisten lisäksi kallionkoloissa eleli ainakin vikkeliä mustahäntäisiä rantakäärmeitä. Lohkareet tarjosivat mitä mainioimman maaston kiipeilyyn, ja yhdelle rannalle oli muodostunut luonnon oma vesiliukumäki, jota muksut vetivät alas kikattaen ja takalistot naarmuilla.

Muuten emme kahden päivänä aikana tehneet mitään erityistä. Ja se juuri on erityistä ajassa, jolloin tuntuu, että joka hetki on tekemässä jotakin. Itse otin nokosia ja join kuksakaupalla kahvia vain kahvin juomisen ilosta ja nautinnosta, en siksi, että pysyisin heräillä. Kun rantakallioille laittoi maate, tuntui kuin olisi kellunut toisessa todellisuudessa, ikiaikaisen kallion ja universumin viimeisen tähden välissä.

Iltayöstä, kun muu retkiseurue oli jo unten mailla, istuin yksin kalliolla. Tuijottelin nuotiota, jossa oransseina hehkuvat kekäletimantit hiljalleen himmenivät ja sitten sammuivat. Taivaalla oli koko päivän mylvinyt mustia ukkospilviä, jotka kuitenkin olivat kiertäneet Rövaren kuin saaren ympärillä olisi näkymätön panssari kaikkea ulkomaailmaa vastaan. Nyt taivaan tummat sävyt alkoivat vaihtua loppukesän hämärässä auringonlaskun punaisiksi. Sitten pinkiksi ja lopulta violetiksi.Pian koko tienoon päällä oli pehmeä pimeys. Jossain kaukana aaltojen toisella puolella olevalla vastarannalla välkehti pienen pieni valomeri. Tajusin, että sehän on Helsinki. Kaikki näyttäytyy niin erilaisessa valossa, kun asioita käy tarkastelemassa vähän kauempana. Vaikka vain naapuripitäjässä Espoossa.