Olimme juuri vieneet matkalaukkumme villalle, kun lähdimme vatsat kurnien etsimään jotain syötävää. Takana oli yli vuorokauden matkustaminen Balille ja vartin pätkissä nukuttu tunti yöunia. Ei paljoa kiinnostanut alkaa tsekata lähimpiä hyviä ruokapaikkoja, vaan päätimme mennä ensimmäiseen vastaantulevaan. Siitäkin huolimatta, että tämä taktiikka harvoin johtaa mihinkään hyvään.

Käännyimme koti-villallemme johtavalta hivenen viemäriltä haisevalta sivupolulta Penestanan kylän pääraitille. Iso tie sekään ei ole. Jos kaksi autoa tulee vastakkain, liikenne pysähtyy ohituksen ajaksi. Kadun vierustalla paineli menemään pari ruskeaa kanaa ja heinäsirkkojen siritys sekoittui skoottereiden pärinään. Ehdimme kulkea muutaman kymmenen metriä, kun huomasimme vasemmalla kohoavan kaksikerroksisen kahvilan heinäkattoineen. Alchemy luki harkitun ruosteisessa kyltissä. Tuolta saa edes jotain ruokaa, sinne!

Meidät ohjattiin istumaan jättimäiselle puusohvalle, jonka pehmeiden tyynyjen sekaan oli nostettu pari pientä pöytää. Otimme kengät pois jaloista ja kiipesimme lököilemään sohvalle. Ruokalistaa selatessa alkoi naurattaa. Olimme päätyneet summanmutikassa vegaaniseen raakaruokaravintolaan. Vaikka raakaruoka ei itselleni ole mikään must-juttu, kasvissyöjänä olin kupsahtaa onnesta niille sijoilleni. Jos sattumalta osumme tällaiseen paikkaan keskellä pienen pientä kylää, mikä ruokataivas meitä saarella odottaisikaan!

Tajusin jo ensimmäisenä iltanamme täällä, mitä yksi teistä lukijoista tarkoitti sanomalla, että turismi kuuluu balilaiseen kulttuuriin. Moni kertoo pitävänsä Balia turistirysänä, mitä se osittain varmasti onkin. Mutta kun asustelee täällä keskellä riisipeltoja, toisena naapurina riisinviljelijä kanoineen ja toisena riisinviljelijä lehmineen, ei ihan tunnu siltä. Turismi sekoittuu tännekin, mutta se jotenkin kuuluu tähän kaikkeen. Se ei ahdista henkistä reppureissaajaani. Se elättää ainakin yli puolet kyläläisistä. Jos ei muuta, lähes jokainen tekee ainakin sivuduunina jotain turismiin liittyvää.

Alchemyä ei olisi täällä ilman turismia. En tosiaankaan osaa arvella, mitä siinä kohdilla kylänraittia olisi, jos ei isohkoa hyvintointikeskusta ravintoloineen. Tuskin Alchemyssä kukaan paikallinen käy muuta kuin töissä, ainakaan usein. Hintatasokin siellä on hivenen muuta ravintotarjontaa korkeampi, mutta silti länsimaalaiselle hävettävän edullinen. Balilaiset todella tietävät, mitä tänne päätyvät matkaajat tahtovat ruualtaan ja hyvinvointiretriiteiltään. Yleensä kiertäisin vain turisteja varten pystytetyt ravintolat kaukaa, mutta täällä asia on jotenkin toisin.

Sitä on vaikea selittää. Nautin siitä, että voin käydä hakemassa tuorepuristetun mehuni ja kookosmaitoon tehdyn cappuccinoni Alchemystä ambient-musiikin tahdittamana ja poiketa sitten muutama kymmenen metriä tietä eteenpäin hymyryppyisen paikallisen naisen hivenen rähjäiseen lounaspaikkaan ja saada eteeni jumalaisen hyvän kasvisaterian alle kahdella eurolla. Molemmat kokemukset tuntuvat yhtä aidoilta, yhtä balilaisilta.

Jos koko kylänraitti olisi täynnä joogihipsteripaikkoja, saattaisi fiilis olla toinen. Mutta nyt jotenkin kaikki on, noh, balanssissa. Käytän tuota sanaa paljon kuvailemaan eloamme Balilla. On hyvää ja on huonoa, mutta niiden suhteessa vallitsee kummallisen harmoninen balanssi. On ääripäitä, mutta vaaka pysyy silti keskellä.

On korvia huumaavaa rumpujen pauketta ja on hiljaisuutta. On kasvoja valkaisevia voiteita ja itseruskettavia samassa hyllyssä. On lämpöä ja sadekauden piiskaavaa sadetta. On maanviljelijän ahavoituneita kasvoja ja paikallisia nuoria ottamassa itsestään selfieitä perinteisissä juhlavaatteissa temppelillä. On tuorepuristettuja vihermehuja ja suoraan puusta syötyjä banaaneja. On muoviroskalla kuorrutettuja puroja ja henkeäsalpaavan kauniita vuoristomaisemia. On chilin potkua ja kookoksen makeutta.

Jokaisen kokemus on tietenkin erilainen ja ihan yhtä tosi, mutta epäaidoksi minä en Balia sanoisi. Mikä edes on turistirysä ja epäaito? Onko New York sellainen? Entä Hanko tai Pariisi? Mitenkäs Ahvenanmaa, Tallinna tai Berliini? Kaikki kohteita, joissa olen käynyt ja nauttinut sekä oppinut jokaisesta niiden omalla tavallaan. Bali on juuri sellainen kuin on, turismeineen kaikkineen. Se ei häpeile sitä mitä on, vaikkakin pyrkii eroon kovin keinoin lieveilmiöistä: itsensä hengiltä bailaavista ausseista, myrkkyviinoista ja huumeista. Noita me emme ole täällä Ubudissa nähneet, sillä koko pikkukylien yhteenliittymä tuntuu nukahtavan samoihin aikoihin kuin me, iltakymmeneltä.

Täällä turisteille iltakemuja tärkeämpää tuntuu olevan aikaiset aamut, aurinkotervehdykset ja aamupalaksi nautitut smoothiekulhot. Kyllä, kiitos Alchemyn, minäkin vihdoin ymmärrän, mistä kaikki niin innoissaan vauhkoavat kauniisti aseteltujen smoothiekulhojensa äärellä. Ehkä neljän kuukauden jälkeen olen minäkin valmiina käyttämään niistä sanaa smoothiebowl myös suomeksi puhuttaessa. Nyt vielä muistan, että on olemassa myös sana kulho.

Alchemyssä on aamuisin smoothiebowl-bar, josta jokainen voi rakentaa itselleen omanlaisensa smoothiekulhon kuin Subwayssa patongin. Konsepti, josta nappaisin äkkiä kiinni jonakin suomalaisena kahvilana. Ensin valitaan tiskistä smoothie erilaisista vaihtoehdoista (heinäisistä vihersmoothieista makeaan mangoon), sen jälkeen kolmea erilaista hedelmää ja lopulta vielä kaksi lisuketta siemenistä pähkinämysliin ja tuoreista kookoslastuista chiasiemenvanukkaaseen. Lisätäytteitä saa tietenkin maksusta. Täytteet asetellaan kulhoon ja smoothien saa asiakas itse kaataa setin päälle. Aivan törkeän hyvä, kaunis ja toimiva aamupala niin aikuisille kuin lapsille. Luonasaikaan tiskiin vaihdetaa salaattibaarin ainekset.

Myytti on purettu: ilman suunnitelmiakin voi vieraasta paikasta löytyä ravintola, johon palaa aina uudestaan ja uudestaan. Ja minä taidan turistina rakastua paikkaan kuin paikkaan, oli se sitten Kuopio tai Reykjavik, Tammisaari tai Ubud.