Vauvakirjani välissä on äitini ruutupaperille kirjoittama teksti. Se poikkeaa kovasti muista vauvantuoksuisista ja vanhemmuusonnea pursuilevista teksteistä, joita vauvakirjani muuten on tekstattu täyteen reunojaan myöten. Ruutupaperilla näkyy vilahdus vauva-arjen toisesta puolesta.
Sain äidiltäni luvan julkaista tuon tekstin täällä.
”Tämä on taas niitä aamuja, jolloin en mitenkään voi sanoa nauttivani äitiydestäni täydellisesti. En, vaikka miten yrittäisin vakuuttaa itselleni, että lapsen itkut kuuluvat asiaan ja että huonojen päivien jälkeen tulee joskus parempia.
Jos soittais neuvolaan ja kysyis? Mutta kun ne siellä sanoo vaan että se normaalia. Epänormaalikin on normaalia ja kuuluu asiaan. Äiti kai tässä hoitoa tarttis tai edes vähän lepoa, että jaksais käsittää ja olla onnellinen.”
Äitini on kirjoittanut tuon tekstin vajaat 33 vuotta sitten, 15. joulukuuta vuonna 1983. Minä olen ollut silloin kahdeksankuinen vauva, äitini 24-vuotias yhden lapsen äiti. Tuo vähän jo kellastuneelle ja reunoistaan rispaantuneelle ruutupaperille kirjoitettu teksti on ollut minulle valtavan tärkeä. Paljon tärkeämpi kuin äiti sen paperin vahingossa vauvakirjan väliin unohtaessaan olisi voinut tietää.
Minullakin on yritys, mutta työllistän vain itseni ja voin melko vapaasti päättää työaikani ja –paikkani. Minulla on kaksi lasta, eikä minusta riittäisi äitiä useammalle lapselle. Rakastan työtäni ja perhettäni, mutta silti olen ollut välillä pelottavan lähellä reunaa oman jaksamiseni kanssa. Miten ihmeessä omat vanhempani ovat siitä selvinneet? Ei se näyttänyt niin vaikealta kuin tämä oma rämpimiseni on välillä ollut.
Siksi se pieni välähdys sieltä väsyneen vauvavuosiaamun keskeltä vuosikymmenten takaa on lohduttava. Oma äitinikin on ollut epävarma ja väsynyt. Hänkin on tajunnut onnellisuutensa, mutta on joinakin päivinä joutunut sitä etsimään. Jos äitikin, kyllä minäkin tästä selviän. Ja tosissani selviänkin, nyt sen jo tiedän, mutta kuluneiden vuosien aikana on ollut mustina myttyinä kyyhöttäviä päiviä, kun en ole ollut siitä varma.
Tiesinkin heti, kenet pyytäisin kanssani katsomaan Kraanat auki! -pienoismusikaalia. Espoon kaupunginteatterissa tällä hetkellä menevä musikaali tuo yleisön eteen kohtauksia kahden naisen, äidin ja ystävän arjesta kaikkine iloineen ja suruineen. Musikaalia on esitetty Eija Ahvon ja Susanna Haaviston tähdittämänä jo parikymmentä vuotta sitten, jolloin se oli suurmenestys.
Eli 90-luvulla, kun minä olen ollut rajoja raivokkaasti ryskyttävä teini ja äitini yhden teini-ikäisen, yhden esiteini-ikäisen ja yhden vauvan äiti. Voiko perhe-elämästä laulaa nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin niin että siinä on tarttumapintaa kahden sukupolven äideille?
Kyllä voi. Päivitetyssä versiossa lauluja on vaihdettu, mutta yhtäkaikki, se koskettaa äitejä. Ei ole väliä, onko tullut äidiksi 1950-, 1980- vai 2010-luvulla. Uudistetun musikaalin collegehousuiset ja villasukkajalkaiset näyttelijä-laulajat Maija Rissanen ja Elsa Saisio täyttävät äänellään koko vähäeleisen näyttämön ja Espoon Kaupunginteatterin intiimin Revontulihallin.
Rissanen ja Saisio tuovat naiseuden ja äitiyden lavalle konstailemattoman rohkeasti, sillä tavalla kuin oikeastaan Suomessa vain voi. Ei hekumoida onnea hattaraisen makeasti, mutta ei myöskään alleviivata kurjuutta. Elämä on tässä näin, ihanana ja kamalana. Lavalla ei nähdä muita perheenjäseniä, vaan ainoastaan naiset. Tärkeintä onkin ystävyys, joka pitää naiset järjissään.
Kraanat auki! -musikaali ei tarjonnut itselleni varsinaisia ahaa-elämyksiä tai laittanut ajatusmyllyä jauhamaan, mutta se sanoitti laulun keinoin niitä monille lapsiperheelliselle tuttuja hetkiä, kun parisuhde kangertelee perhe-elon keskellä, ystävyys meinaa unohtua kurahousuläjän alle ja itse ei ole enää kuin toppapukuinen hiekkalaatikkonainen. Toisaalta se antaa äänen vastarakastumisen huumalle, ystävien keskeisten yörientojen kuplivuudelle ja sille haikean vapauttavalle tunteelle, kun tajuaa mieluummin olevansa keski-ikäinen kuin parikymppinen.
Esityksen jälkeen juttelemme äidin kanssa. Kysyn taas saman kysymyksen kuin niin monta kertaa aikaisemminkin: minkälaista äitiys silloin oli, kun minä olin pieni? Sellaista ihan tavallista vain, mukavaa, sanoo äiti, kuten niin monta kertaa aikaisemminkin. Lisähuomautuksen osaamme lausua yhtä aikaa, niin monta kertaa sekin on kuultu: no, te kyllä tappelitte siskon kanssa ihan koko ajan. Molempia naurattaa.
Ihan tavallista arkea, kuten minullakin nyt oman perheeni kanssa. Täydellistä ja epätäydellistä samaan aikaan. Aika vain taitaa kultaa muistot, sillä sellaisia nuo meidän mielemme ovat. Armeliaina säästävät vain parhaat palat. Enhän minäkään ilman blogimerkintöjä kykenisi hahmottamaan, miten rikki olen välillä ollut oman äitiyteni kanssa. Siltikin, vaikka aikaa ei ole vielä kovin paljoa kulunutkaan niistä raskaimmista ajoista. Onnellisuus tekee kovasti töitä pyyhkiäkseen ikävät muistot tai ainakin häivyttääkseen niistä terävimmän musteen.
Siksi olen kiitollinen, että äiti otti esiin ruutupaperiarkin sekä kynän ja kirjoitti ylös tuntojaan sinä aamuna 33 vuotta sitten. On tärkeää saada tietää, että ihmisiä me kaikki ollaan, myös mun super-äiti.
Kraanat auki! -pienoismusikaalin esityskausi on lyhyt, ja viimeiset esitykset ovat jo kuukauden päästä joulukuun alussa. Varaa siis lippusi heti, ja jos voit, ota äitisi mukaan. Lähiömutsin Instagrammissa on arvonta, jossa voi voittaa 2 henkilön lippupaketin Kraanat auki! -esitykseen.
Ihana! <3 tuo äitisi kommentti on jotain sellainen, että jokaisen äidiksi tulleen tulisi kuulla. Varsinkin jos tukiverkostoja ei ole lähellä. Nykyaikana varsinkin saattaa tulla kuva siitä, että kaikki on vain pilvihattaroita. Sille, joka on epävarma, tuollainen lause voi olla tärkeä.
Iso halaus sinulle ja äidillesi! Kiitos blogistasi! Se on itseäni auttanut ymmärtämään, että jokaisena päivänä ei tarvitse tuntua siltä pilvenhattaralta. Että voin olla hyvä äiti ja tyttäreni rakastetuin myös huonona päivänä.
Ihana kirjoitus, Hanne. Ja äitisi on kaunis, nyt on pakko sanoa, että luulin ensin että kuvissa olette sinä ja siskosi.
Juuri tänään mietin, että pitäisikö kirjoittaa omille lapsilleni kirjeet, jotka saisivat lukea vasta aikuisina. Selittää ja kertoa niissä siitä, miten heidän varhaislapsuuttaan leimasi liian monen läheisen kuolemat. Että vuosia varjosti suru, joka oli läsnä myös ilonhetkissä. Kaipa minä siis haluaisin pyytää jo etukäteen anteeksi lapsilta sitä, että olin läsnä usein vain osaksi, väsynyt ja sinnittelyn äärirajoilla. Että ymmärtäisivät ehkä aikuisina äitinsä valintoja ja äitiään paremmin.
Oli kyllä kaunis ja koskettava kirjoitus. Samalla ihanaa katsoa teitä. Olen itse joutunut katkaisemaan välit äitiini ja oikeastaan pidän häntä vain ihmisenä, joka on synnyttänyt minut. Minulla on lasten kanssa vaikeita hetkiä riittänyt ja niinä hetkinä olen enemmän itkenyt äidin kaipuuta. Mutta nyt perheemme on kaikesta selvinnyt ja saan antaa lapsilleni kaiken sen rakkauden mitä vailla itse kasvoin.
Mahtavuutta on tuollainen äiti ja suhde omaan äitiin. Itse olen joutunut kipuilemaan paljon sen kanssa, että suhde omaan äitiini ei ole juuri kummoisempi kuin suhde kenen tahansa puolitutun kanssa. Varsinkin oma äidiksi tuleminen on laittanut nämä pohdinnat ihan uudelle tasolle. Mutta onneksi on ihana anoppi, joka toimittaa äidin virkaa minullekin.
Joo 🙂 Vaikka mä pyrin menemään positiivisuus edellä, on sellainen tietynlainen inhimillisyys ollut tarpeen. Ymmärrys siitä, että onnellinen voi olla, vaikka välillä tekisi mieli repiä hiuksensa päästä ja ottaa yhdensuuntainen äkkilähtö yhdelle saadakseen olla hetken ihan rauhassa.
Ja kiitos kiitoksistasi, niin mukava kuulla <3
Äiti on tosi kaunis, niin sisältä kuin ulkoa ! Ja hihi, jokunen muukin on luullut meitä sisaruksiksi 🙂
Niin kurja kuulla, että oma äiti-tytär -suhteesi ei ole se parhain. Itse saan kyllä olla niin onnellinen, että minulla on äitini <3 Ja voi kiitos kauniista sanoistasi, ne lämmittävät ihan valtavasti!
Voi että, olen niin pahoillani sun ja äitisi väleistä. Vaikka kuulostaa siltä, että asioiden nykyinen laita taitaa olla parempi. Saan kyllä olla tosi onnellinen mun äitistä, ja isistä myös. Vaikka voidaan nähdä harmittavan harvoin, mulla ja mun perheellä silti on heidät <3
Kyllä, saan olla valtavan onnellinen, että minulla on just mun äiti äitinä <3 Olen huomannut ihan sama akuin sinä, että kun itse tulin äidiksi, oon kaivannut paljon sellaista peilikuvaa omaan äitiyteeni ja samalla olen ymmärtänyt omaa äitiäni ja lapsuuttani paljon paremmin. Niin ihana kuulla, että sinulla on ihana anoppi!