Päästiin viikonloppuna keräämään multaa kynsien alle, kun startattiin tämän kesän kaupunkiviljelykausi Kalasatamassa. Jotkut rohkeimmat olivat iskeneet taimet ja siemenet multaan jo aikaisemmin, ja lempeä toukokuu on palkinnut riskinottajat. Monien muiden tiluksilla vihersi jo komeasti.

Me pidimme viherpeukkumme kurissa melkein kesäkuulle asti viime kesän säikäyttäminä. Viime vuoden hyinen kesä ja laatikkoviljelmiemme uusi tuulinen paikka saivat monta kertaa huokaamaan, että ei oo helppoo olla kaupunkiviljelijä. Viime vuonna keräsimme laatikoistamme lehtikaalta marraskuulle asti, mutta juuri mikään muu kasvi tiluksilla ei menestynytkään. Vaikka kyseessä on harrastus, olisi mukava saada aherruksestaan palkkioksi edes jotain pataan laitettavaa. Pohdittiinkin tänä keväänä hyvä tovi, onko ihan vatipäistä edes jatkaa koko harrastusta.

Mutta niin vaan me startattiin kuudes kesämme Dodon kaupunkiviljelijöinä. Että säänikkarit ja nauriskeijukaiset, tehkää taikanne ja antakaa meille tänä vuonna hyvä sato! Ainakin nyt näyttää vielä hyvältä lämmön puolesta. Viljelmämme sijaitsevat kuitenkin sellaisessa tuulitunnelissa, että otettiin heti alkuun käyttöön McGyver-tyyppinen tuulisuojaratkaisu, jonka mies viime vuonna rakensi viljelmien suojaksi muun muassa katkenneesta jääkiekkomailasta ja kolhuisesta pleksistä. Nyt ei pitäisi hentoistenkaan kasvien katketa puhureissa tai kasteluveden haihtua mullasta samointein.

Olosuhdehaasteet tietäen tänä vuonna emme lähteneet kokeilemaan mitään taimiharrastajien kellareissaan yhdistelemiä kasvimutanttiuutuuksia, vaan luotettiin hyviksi todettuihin vanhoihin kavereihin. Laatikkoihin laitettiin kasvamaan kesäkurpitsaa, munakoisoa, paria erilaista papua ja sitä Kalastaman viherkingiä, lehtikaalta. Lisäksi istutimme muutaman kukan omaksi iloksi ja houkuttelemaan mötiäisiä.

Minipuutarhureiden ilon katseleminen sai unohtamaan viime kesän tuulen riepottelemat kasvit ja raekuurojen mukiloimat kukkaset. No ainakin melkein, sen verran verisiä haavoja viherpeukkuni silloin sai. Esikoiselle kesä kaupunkiviljelijänä on jo viides, ja hänelle homman juju on tuttu. Hän kitki rikkaruohoja pois sellaisella sorminäppäryydellä, että taidan ulkoistaa koko homman hänelle. Hän peitteli taimet hellästi mullalla ja kasteli hentoisia kasvinalkuja pikkuisella punaisella kastelukannullaan.

Kuopus keskittyi viime kesänä vielä syömään hiekkaa ja järsimään kylvölapioita, mutta nyt hänkin oli jo täpinöiden mukana istutuspuuhissa. No multaa piti tietty maistaa nytkin, mutta se nyt kuuluu asiaan. Hän kantoi kastelukannuaan niin että vesi roiskui ja kuopsutti multaa pehmeämmäksi. Hän kasteli tiluksia kieli keskellä suuta ja kurnutti ilonauruaan onnellisena. En edes ymmärrä, miten hän oikein osasi tehdä sen kaiken niin luontevasti. Ehkäpä synnynnäinen maajussius on maanviljelijävanhempieni leikillään heittämästä toiveesta hypännyt yhden sukupolven yli suoraan häneen, mistä sitä tietää!