Tämän hetkisessä työskentelytavassa on ehdottomasti hyviä puolia. Kun töihin on matkaa omasta kotikeittiöstä viisitoista askelta ja makuuhuoneesta seitsemän, voin tehdä töitä aina kun siihen tulee sopiva rakonen. Se on tässä elämäntilanteessa iso etu. Teen töitä iltaisin, päiväunien aikaan ja kun muu porukka lähtee harrastuksiin.

Parhaita työpäiviä ovat miehen arkivapaapäivät, jolloin saan tehdä töitä rauhassa koko päivän. Silloin pakkaan laukkuun läppärin, muistikirjan ja kulloisetkin työpaperit. Teen töitä kaupungin kahviloissa sekä ravintoloissa. Nautin siitä vapaudesta ja ihmisten keskellä yksin olemisesta. Syön aamiaisen ja kirjoitan. Välillä ostan kahvin tai ehkä smoothien ja taas kirjoitan. Lounaaksi kävelen seuraavaan paikkaan, jossa aterian jälkeen taas kirjoitan. Helsingissä kahviloissa riittää tarjontaa, ja nopeasti oppii tuntemaan ne paikat, jonne kaltaiseni yrittäjät ja freelancerit ovat tervetulleita täyttämään päiväsaikaan hiljaisia nurkkia ja litkimään litroittain kahvia.

Fakta on kuitenkin se, että suurimman osan töistäni teen tällä hetkellä iltasin kyyristyneenä olohuoneen nurkassamme olevan työpöydän ääreen. Perintöklaffipiironki on kaunis ja rakas, mutta totta puhuen ergonomialtaan hirvittävä ja kätevyydeltään onneton työpöytä. Selkä on sökönä, laskutilaa on liian vähän ja säilytysratkaisut ovat epäkäytännölliset. Niiden puutteiden kanssa voisin kyllä elää vielä tovin. Mutta fyysisten syiden sijaan henkinen jaksamiseni on alkanut kapinoida nykyistä systeemiä vastaan.

Se että työt ovat aina valmiina tehtäväksi, on myös kirous. Koska pidän töistäni,  on niitä hankala saada pois mielestä, vaikka välillä sitä toivoisinkin. Ajaudun myös helposti tekemään muutaman nopean jutun, kunnes huomaan hetken muuttuneen tunniksi. Yrittäjäperheen lapsena olen oppinut arvostamaan yrittäjyyttä, sen mahdollistamia unelmia ja perheen yhteistä tekemistä, mutta nähnyt myös yrittäjäelämän nurjan puolen jo lapsuudessa. Lama-ajan lapsena yritän pitää huolen, että en tee liikaa töitä. Tässä elämäntilanteessa sen kanssa tasapainoilu on välillä hankalaa.

Etenkin tahdon välttää sitä muistikuvaa, joka minulla on lapsuudestani. Siinä äiti istuu työpöydän ääressä kotona, selkä meihin päin, aamusta iltaan. Ja nyt välillä hätkähdän kun tajuan, että minusta on tullut se selkä. Siksi tahdon siirtää pääasiallisen työpöytäni kotoa jonnekin muualle. Ainakin siihen asti, että kuopus aloittaa päivähoidossa.

Leikittely työhuoneunelmilla on kutkuttava. Olen itsellenikin vähän yllätykseksi ymmärtänyt kaipaavani ihan ikiomaa kirjoittajakammiota. Siitäkin huolimatta, että kokemukseni jaetusta työhuoneesta on ihana. Vuokrasin Nooran emännoimältä työhuoneelta työpöytää muutama vuosi sitten ja sain siinä samassa työkavereita, joita yksin työskentelevällä ei muuten ole. Kun vuokraa oli jakamassa useampi, sain työhuoneelleni myös upean sijainnin keskellä viihtyisiä kahviloita ja ravintoloita pursuilevaa Kalliota. Jälkikäteen huomasin kuitenkin, että tässä vaiheessa elämää kaipaan ympärilleni enemmän rauhaa ja omaa tilaa, edes työpäivien ajaksi. Ehkä pikkulapsiajan jälkeen on taas aika jaetulle työhuoneelle.

Villeimmissä unelmissani työhuoneeni olisi kuin Doritin oma Suomenlinnassa. Olin ihan myyty, kun ensimmäistä kertaa kävin siellä kylässä. Jättimäisistä ikkunoista leijaili valoa, korkealla oleva katto antoi ajatuksille tilaa lentää ja puulattia tuntui kotoisalta jaloissa. Oma sisäänkäynti mahdollistaa työhuoneen muuntautumisen moneksi. Tajusin siellä Doritin työsopen lattialla istuessani ja ihastuksesta huokaillessani, että tätä minä tarvitsen.

Tarvitsen oman paikan, jonka saan laittaa ihan omanlaisekseni. Siellä olisi iso työpöytä, jonka ääressä voisi tehdä töitä myös seisaaltaan. Saisin viedä sinne ompelukoneenkin, jotta voisin levittää projektini levälleen ilman että sen takia perhe joutuu syömään olkkarin lattialla. Työhuoneen pitäisi olla niin lähellä, että sinne voisi piipahtaa iltasellakin – joko tekemään töitä tai harrastamaan.

Doritin Suomenlinna-unelmaa en tule saamaan, mutta palasia siitä yritän nyt löytää, täältä Herttoniemestä. Hei hei ihanat kahvilat ja ravintolat, mutta tervetuloa sopuhintainen vuokra omasta kolosta ja vikkelä siirtyminen kodin ja työpaikan välillä. Oma sisäänkäynti suoraan ulkoa olisi upeinta, ja mahdollistaisi helpommin myös työtapaamisten järjestämisen työhuoneella. Kuopus voisi nukkua päikkärinsä rattaissa ikkunan ulkopuolella. Valoa ja tilaa pitää olla niin paljon, että voin käyttää työhuonetta myös minivalokuvausstudiona tarvittaessa. Ja paikan pitää tuntua hyvältä, minulta ja inspiroivalta.

Jos tiedät vinkata jonkun hyvän työhuonekandinaatin, kuulisin siitä mielelläni! Ja olisi myös kivaa ja mielenkiintoista kuulla, minkälaisissa työtiloissa muut kaltaiseni yrittäjät ja itsensä työllistäjät töitään tekevät. Mistä et luopuisi? Mihin satsaaminen oli turhaa? Minkälaisesta työtilasta unelmoit?