Kävin viime viikolla Äitikortti-näytelmän kantaesityksen ensi-illassa Kansallisteatterissa. Olipa huojentavaa tajuta, miten paljon olen äitinä kasvanut niiltä ajoilta, kun luin näytelmän pohjana olevan Anu Silfverbergin esseeteoksen Äitikortti – kirjoituksia lisääntymisestä.

Kirjoitin kirjan jälkimainingeissa kolmisen vuotta sitten yhden Lähiömutsin suosituimmista postauksista Hurahtaminen tekee vauvavuodesta onnellisemman. Ja olen edelleen samaa mieltä. On ihan luvallista nauttia ja hifistellä punaviinin, taiteen ja musiikin lisäksi myös asioista, joihin liittyy lapsi. Mä suosittelen hurahtamista ihan kaikille – etenkin esikoistaan odottaville.

Näytelmän mä koin kuitenkin eri tavalla kirjan. Se johtuu varmasti Olka Horilan käsikirjoituksesta ja ohjauksesta, mutta myös siitä, että katsomossa istui nyt tuoreen äidin sijaan minä – kahden lapsen äiti, jos sallinette jonkin sortin äitikortin käytön tässä välissä. Näytelmä ei tarjonnut niin paljoa ajateltavaa tai tullut niin iholle kuin kirja, enkä tarkoita sitä vain huonolla. Nyt pystyin katsomaan teatterilavalla kipuilevien äitien ja isien vanhemmuutta etäämpää. Onneksi ei enää ikinä tarvitse olla omaa vanhemmuuttaan hakeva esikoisen äiti! Oli huojentavaa tajuta, että en enää koe tarpeelliseksi perustella itselleni, miksi olen valinnut oman tapani olla vanhempi. Se on niin normaalia, että sitä ei enää mieti, mutta toisekseen tähän touhuun on tullut varmuutta. Mä olen hyvä näin.

Näytelmä on tuotu teatterin lavalle kolmen eri ikäisen ja erilaista elämää viettävien pariskuntien kautta. He tuovat silmien eteen kirjastakin tuttuja huomioita vanhemmuudesta. Nauraa räkätin esimerkiksi kohtauksessa, jossa havainnollistettiin, mitä tarkoittaisi, jos aikuinen viettäisi yönsä ”sleeping like a baby”. Sitä sekoilun, huutamisen ja syömisen määrää! Näytelmä toimii hyvin pienellä lavalla Kansallisteatterin Willensaunassa, sillä se tekee siitä vielä intiimimmän kokemuksen, jossa tuntee olevansa yhtä kaikkien paikalla olijoiden kanssa.

Näytelmässä oli mukana myös teräviä yhteiskunnallisia huomioita lisääntymisestä ja vanhemmuudesta. Tyttöjen seksuaalikasvatus eroaa pojista aika oleellisesti, sillä tytöille seksuaalisuus on yleensä yhtä kuin paksuksi pamahtaminen. Monet tytöt pelotellaan teineistä lähtien oman kehonsa pamahtamisella. Jotkut alkavat siksi suorastaan vihata omaa kroppaansa, jota eivät koe pamahtamisen pelossa hallitsevansa. Seksuaalinen nautinto jää sivuseikaksi, ja siinä samalla pilataan pelottelulla myös ihmisen suurin seksuaalinen elin, aivot. Jos ei se riitä, määrätään tytöille vielä e-pillerit heti neljätoistavuotiaina. Ei kai ihme, että jotkut naiset elävät koko elämänsä luullen, että eivät vain nauti seksistä.

Seksuaaliskasvatuksen lisäksi Äitikortti-näytelmä tuo lavalle myös kohtauksia tasa-arvosta vanhempien kesken. Koin pistoksia omatunnossani, kun kohtauksissa näytettiin, miten isitkin tahtoisivat osallistua ja ottaa vastuuta vauvasta – jos äidit vain antaisivat. Meidän perheessä hyvänä opetuksena toimi miehen neljän kuukauden vanhempainvapaa. Tajusin kunnolla vasta silloin, miten monia juttuja olinkaan pitänyt omissa hyppysissäni, koska olin jossain harhoissani kuvitellut vain minun osaavan hoitaa asiat. Vaikka edelleen olen perheemme pääasiallinen metatyöläinen ja projektipäällikkö – suurimmaksi osaksi omasta tahdostani – opin (pakon edessä) jakamaan vastuuta. Ja samalla lasten ja isin välit tulivat yhä vahvemmiksi.

Siksi yhteiskunnan pitäisikin tehdä päätöksiä, jotka ohjaavat vanhempia jakamaan vanhemmuutensa. Perhedynamiikan lisäksi siksi, että äitiys yhä edelleen heikentää naisten työmarkkina-arvoa, kun miehien urakehityksessä isyys ei näy. Näytelmässä sivallettiinkin osuvasti siitä, että vaikka äitiys hitto soikoon välillä tuntuu raskaammalta kuin mikään työ ikinä, kotiäitiys sen kummemmin kuin koti-isyys ei ole työ. Vanhemmuus on elämistä. Se ei kerrytä cv:tä, vaan huonontaa (naisen) arvoa työmarkkinoilla ja pahimmillaan työntää kotivanhemman sieltä kokonaan pois.

Siksi mahdollisuus yhdistää työ ja perhe onkin niin tärkeää, ja siihen pitäisi yhteiskunnankin omilla päätöksillään tukea ja ohjata. Ja ei, en tarkoita, että vanhempien pitäisi pystyä olemaan täysillä ja täydellisesti sekä kotivanhempia että uratykkejä. Mä voin omakohtaisten räpellyksieni jälkitiimellyksessä sanoa, että se ei onnistu. Mutta jo parikin työvuoroa viikossa tai oman osaamisensa ylläpitäminen opiskelemalla vaikka avoimessa yliopistossa pitävät kotivanhemman kiinni työmarkkinoissa.

Näytelmässä mennään arkojen ja kipeidenkin aiheiden ympärillä, vaikka ne onkin onnistuttu pujottamaan viihdyttävän revyyn sekaan. Kotiäidit vastaan uraäidit ei ole ainoa taistelukenttä. Kahtiajako äitien välillä tuotiin lavalle irvokkaana, eikä se jättänyt rauhaan. Musta itsestäni tuntuu, että näiden neljän (+raskaus) äitivuoteni aikana sellainen sairas äitiensota on laantunut. Vai onko? Olenko minä vain kasvanut sellaisen yläpuolelle ja saavuttamattomiin? Vallitseeko tuolla kylillä edelleen pingottunut asemasota erilaisten äitien välillä, sen sijaan, että ymmärtäisimme kaikki pitää toistemme puolta?

Multa kysytään välillä, olenko poistanut tai tahtoisinko poistaa Lähiömutsin alkuaikojen postauksia. En tahtoisi. Se räksyttävä ja semisti hukassa oleva nainen ei enää ole minä – maailmankaikkeudelle kiitos – mutta postauksien kaaressa neljän vuoden takaisesta näihin päiviin näkyy mielestäni armollinen kasvutarina. Sekä näytelmällä että blogillani onkin ehkä samanlainen taustaopetus. Se samainen, josta Kidd.O:n kirjoitin kolumninkin. Vanhemmuus vaatii aivan valtavasti. Kaikki eivät ole hyviä vanhempia, mutta ne, jotka sitä pyrkivät olemaan, ovat. Pidetään vanhempina toistemme puolta, ymmärretään, opitaan, halataan ja ollaan armollisia myös itsellemme.