Tänään alkoi uudenlainen arki. Mies palasi töihin lähes neljän kuukauden koti-isyyden jälkeen, esikoinen aloitti päiväkodissa isompien lasten ryhmässä ja minä sujahdin puolipäiväiseen kotiäitiyteen vauvan ja työdeadlinejen kanssa.
Vaikka esikoisen päiväkotikassia alettiin hätäpäissään pakata vasta eilisiltana, henkisesti tähän on valmistauduttu jo pitkään. Suunnitelmat uudenlaisen arjen pyörimiseksi ovat selvillä, ja osaan odottaa parin kuukauden kipuilua ja rutiinien hakemista, joka aina seuraa tällaisista keskisuurista elämänmuutoksista. Silti tunnemyllerrys oli isompi kuin osasin odottaa.
Tänään olen itkenyt purkahtelevaa ulinaa, joka pyrkii ulos sisuksista, vaikka kuinka yrittää laittaa vastaan. Olen päästellyt menemään oikein räkää ryystäen. Itkenyt ulos ikävää, kesää, onnea ja jännitystä. Se yllätti. Eilen olin vielä tyyni ja tänään onnesta romuna. Määrittelemätön paha olo on jumittanut jonnekin pallean kohdille, jossa se venyttelee ja mukiloi sisuskaluja. Tämä on kuin sovinnossa tehty ero. Samalla kun odotan kiinnostuneena tulevaa, roikun rääkyen menneessä. Olen onnellinen kaikesta koetusta ja vaikka tiedän kaiken järjestyvän lopulta hyvin, silti tahtoisin vain pysäyttää ajan yhdessä koettuun.
Kulunut kesä on ollut upea, ainutlaatuinen, merkityksellinen ja ikimuistoinen. Tiedättekö, jotain niin suurta, että edes yritys kuvailla sitä sanoin tuntuu naurettavalta. Emme osanneet aavistaa, miten tärkeä olikaan se valinta, kun keväällä päätimme miehen jäävän vanhempainvapaalle silloin puolivuotiaan vauvan kanssa.
Ollaan voitu viettää huoletonta kesää ja täyttä perheaikaa. Olemme voineet reissata ja lähteä vaikka Tukholmaan sen kummemmin almanakkaa pläräämättä. Herätyskelloa on tarvittu vain harvoin. Viikonloppuisin ollaan voitu käydä tapahtumissa, joihin ei normiarjessa yleensä koko porukkana päästä. Koko perhe on nauttinut, kun ollaan oltu yhdessä kotona illalla ja herätty aamulla yhdessä jalat solmuilla. Mä olen saanut tehdä töitä ja mies kokea täyspäiväistä kotielämää. Ennen isikesää olin sekä niin väsynyt että niin poikki, etten tiedä, mihin ilman miehen vanhempainvapaata oltaisiin päädytty. Isikesä on punonut meidän juuremme perheenä yhteen yhtä tiukemmin.
Isikesän alussa oli hankaluuksia, kun en osannut päästää irti kotimoodista ja antaa itseni tehdä ihan rauhassa töitä. Mun on myös pitänyt opetella sietämään miehen suuripiirteisempää huushollin ylläpitoa. Jos sukat tarttuvat keittiössä lattiaan kiinni ja vessassa saa raaputtaa hammastahnaroiskeita peilistä nähdäkseen pärstänsä, sen kun ottaa itse mopin ja rätin käteen.
Eipä parane myöskään valittaa, jos pyytää miestä käymään kumisaapasostoksilla lapsen kanssa ja lopputuloksena on lasten kuraleikeissä kätevät valkoiset kumpparit. Tai jos mies ostaa kuopukselle tossujen sijaan kengät, jotka eivät pysy jalassa. Hoida itse, jos kerran osaat paremmin. Välillä on myös korvennut miehen tapa tehdä ruuaksi mitä mieli tekee, eikä käyttäen jääkapista vanhempia tuotteita sitä ennen. Olenkin puputtanut leipiä ja valmistanut munakkaita, joiden täytteenä on kaikkea, jonka parasta ennen päivä meni eilen. Mutta yhtä kaikki, nämä ovat olleet pieniä ja opettavaisia hiertymiä.
Tämä kesä on ollut ymmärrystä laajentavaa meille vanhemmille. Parisuhteelle se on ollut kuin kuumakivihieronta – ihanaa luksusta, joka silti naksauttaa jotain vielä paremmin paikoilleen myös pinnan alla. On ollut mahtavaa saada antaa lapsille kesä, jolloin on ollut aikaa telttailla, unohtua ulkoilmakahvilan hiekkiksen nurkille ja lukea iltasatuja yhdessä koko perheenä.
Tiedän, että mulla tulee olemaan kipeä ikävä ja kaipaus kuluneeseen kesään vielä viikkojen ajan. Mutta samalla tiedän, että hyvä tuosta syksystäkin tulee. Lempeä ja onnellinen, kiitos parhaista parhaan isikesän. Kauhean paatoksellisen kuuloista, mutta hitto soikoon. Kesä 2015 sydän sydän!
Ps. Mitä te tahtoisitte tietää vanhempainvapaasta ja koti-isyydestä miehen näkökulmasta? Aiheesta tulossa postaus lähiaikoina.
Voih! Ja se tietty haikeus tuota aikaa kohtaan säilyy vielä vuosia.. Mutta voitte olla onnellisia. Olette antaneet lapsille ja itsellenne jotain ainutlaatuista 🙂 Lapset on pieniä niin lyhyen aikaa!
Olipas hellyyttävä teksti 🙂
Kun kerran toiveita kysyit isipostausta varten, niin kokiko miehesi koskaan tylsyyttä ollessaan lasten kanssa? Me teimme esikoisen kanssa niin, että mies oli nelisen kuukautta kotona (hoitovapaalla ja isyysvapaalla) minun mentyäni töihin. Vauvan kanssa kaikki sujui hienosti, mutta vertaistukea oli huonosti tarjolla. Samassa tilanteessa löytyviä isiä on edelleen vähän ja esim. esikoiskerhossa ja perhekahvilassa kaikki äidit toivottivat tervetulleeksi, mutta kukaan ei osannut tulla juttelemaan. Muiden koti-isien tapaaminen olisi ollut hänelle ehkä luonnollisempi tapa saada vertaistukea. Niiden löytäminen vain osoittautui vaikeaksi.
Tämä voi nyt kuulostaa rutkutukselta, mutta olen kiinnostunut lähinnä omistakin perheteknisistä syistä: oletteko miettineet radikaalisti, että tekisitte töitä eri tavalla lasten ollessa pieniä? Vuorotyö + lapset + parisuhde on aika kreisi yhdistelmä, ja etenkin kun tekin tunnutte nauttivan yhdessäolosta, niin voisiko elämää ja omia tavoitteita muuttaa niin, että saisi enemmän sitä perheaikaa? T. Eräs näitä itsekin miettivä
Millaiset odotukset miehelläsi oli vapaan suhteen? Kuinka toteutuivat? Kokiko hän helpoksi Vastuunvetäjän saappaisiin astumisen, vai haittasiko alkuun se, että sinäkin yritit pitää varpaitasi samoissa saappaissa? Kokiko arvosteluna, jos sinä luutusit tahmat keittiönlattialta tms.? Mielsikö miehesi itsensä kesälomalaiseksi (=pitkällä vapaalla töistä) vai koti-isäksi? Loiko hän omat arkirutiinit vai jatkoiko sun luomiasi? Kuinka työnantaja suhtautui vapaaseen ennen sen alkua ja mieheesi vapaan loputtua. Oliko vaikutusta työkuvioihin? Vapaan kielteiset ja myönteiset puolet/yllätykset? Tuliko tarvetta omalle ajalle, kyllästyttikö välillä? Olisiko voinut jatkaa kotivanhempana vaikkapa kokonaisen vuoden täyteen?
Voin samaistua tähän tekstiin. Mieheni oli esikoisen kanssa puoli vuotta hoitovapaalla ja tuo aika oli elämäni parasta. Sain tehdä rauhassa töitä ja tulla kotiin, jossa odotti lämmin ruoka. Myös minun mieheni tekee kolmivuorotyöhön verrattavaa työtä ja tuo puoli vuotta, kun minun ei tarvinnut hoitaa iltoja yksin, oli todella korjaavaa aikaa sekä parisuhteelle että koko perhedynamiikalle. Valitettavasti olen taas ihan yksin esikoisen ja kuopuksen kanssa kun mies huitelee töissään menemään ympärivuorokautisesti ja aikalailla loppu. Mutta onneksi mies aikoo jäädä taas vuorollaan puoleksi vuodeksi kotiin. Sitä odotellessa.
Haikeus varmasti tosiaan jää, mutta onneksi se tästä varmasti tasoittuu sellaiseksi hyväksi haikeudeksi. Tahtoisin pian ottaa sen verran aikaa, että voin koostaa kesästä kuvakirjan tai varmaan parikin – niin paljon kaikkea kesään mahtui 🙂
Pitääpä pyytää miestä pohtimaan myös tätä tylsyysaspektia, kiitos kysymyksestä.
Onhan tätä pohdittu, paljonkin. Kuten tässä postauksessa kirjoitinkin, muutoksia ja päätöksiä työkuvioihin ja arkeen liittyen on jo tehty. Miehen vuorotyö on toki raskasta perheellisenä, mutta sekametelivuoroissa on myös hyvät puolensa yhdistettynä mun freelancer-töihin. Silti, on niitä haaveita ja isoja elämänmuutoksia pohdittu ja yhä vahvemmin myös tulevaisuuteen suunniteltu, tälleen salamyhkäisesti sanottuna 🙂
Hyviä kysymyksiä, kiitos!
Voi kyllä, on ihan uskomatonta saada tehdä töitä rauhassa ja tulla kotiin valmiiseen pöytään. Morjens, miten mahtavaa! Ja kyllä, iltatoimien hoitaminen yhdessä toisen vanhemman kanssa on niin ihanaa ja vaivatonta, etenkin kun lapsia on enemmän kuin yksi. Hoidin eilisillan pitkästä aikaa ainoana aikuisena, ja yhtäkkiä olinkin ihan että mites nyt, kun kävelyä harjoitteleva vauva liukastelee märällä kaakelilattialla yrittäen nousta seisomaan ja mä olen kädet sampoossa pesemässä toisen lapsen hiuksista hiekkoja pois. Että kaikenlaisia uusia rutiineita pitää tässä seuraavien viikkojen aikana löytää 😀
Tosi harmi kuulla, että olet loppu. Se sellainen väsymys on niin kokonaisvaltaista, mä tiedän. Toivottavasti pystytte järjestellä arkeanne niin että saat levättyä. Onneksi miehesi jää taas vuorostaan kotiin, toivottavasti se aika koittaa pian!
Onko teillä perinteinen asetelma että mies tienaa enemmän? Vaikuttiko isikesä perheen talouteen miten paljon? Meillä miehellä melko hyvä palkka ja minulla taas pieni ja pelko perheen taloudellisesta selviytymisestä jos mies jäisi kotiin on suuri.
Oliko miehellä lasten kanssa erilaiset touhut kuin sinulla? Eli miten he viettivät päivät kolmistaan ja muuttiko kesä myös lapsia ja heidän suhdettaan isään tai töissä käyvään äitiin? Tuliko isästä läheisempi kesän aikana?
Yrittikö mies täyttää nuo sinun saappaasi kotona vai lähtikö vetämään arkea ihan omalla tyylillään?
Tuliko isälle koskaan näitä kotiäideille ilmeisesti melko tuttuja epätoivon hetkiä kun arki tuntuu romahtavan käsiin eikä millään saa kaiksita palikoista kiinni? Tarkoitan siis vaikkapa esimerkiksi tämän tyylisiä hetkiä kun nuoremmalla on kakka vaipassa, esikoinenpäättää samaan aikaan kiivetä pöydälle seisomaan, hellalla ruoka kiehuu yli. Miten hän selvisi mahdollisista tällaisista pikkukriiseistä joissa kädet eivät millään riitä jokapaikkaan? Hoitiko homman tyynenrauhallisesti asia kerrallaan vai joutuiko paniikkiin ja miltä tällaiset hetket tuntuivat?
Ymmärtääkö hän nyt paremmin sinun arkeasi vai oliko kokemus enemmänkin sen suuntainen että ihmettelee nyt miten muka olet iltaisin väsynyt (ja en tarkoita etteikö ennenkin olisi ymmärtänyt sinua, mutta aina on vara kuitenkin parantaa 😉 )?
Hyviä kysymyksiä, kiitos näistä!
Nuo on kiinnostavia kysymyksiä mullekin. Täytyy myöntää että tulin jopa vähän kateelliseksi kun luin tätä. Meillä kun oli niin rankka kesä osittain, kun jouduin tekemään itse töitä enemmän kuin olin suunnitellut ja lapsen isäkin menikin töihin vaikka hänen piti olla lomalla kokonainen kuukausi ja hoitaa lasta. Seuraavan kerran pitää suunnitella paremmin. Onneksi lähdemme porukalla kolmeksi viikoksi lokakuussa ulkomaille moikkaamaan isän sukua. Olemme eronneet mutta nämä matkat teemme aina yhdessä ja nautin niistä tavattomasti. Marokossa sukulaiset ovat ihan eri tavalla läheisiä, aamupala tuodaan huoneeseen, kaikessa saa apua ja antamisen meininki on sellaista ylitsevuotavaa ja rakastavat poikaamme ihan hirveästi.
Meidän kesä oli kyllä ihana – jopa kadehdittavan ihana 🙂 Tosi kurja kuulla, että sinun kesä oli aikataulullisesti rankka. Ollaan saatu siitäkin osamme, joten voin luultavasti osittain ymmärtää. Mutta onpas kiva, että pääsette noin pitkäksi aikaa ulkomaille, jossa vielä odottaa poikaa rakastava suku! Kuulostaa mahtavalta. Iso arvostus siitä, että erosta huolimatta pidätte yhdessä yhteyttä lapsen isän sukuun noin vahvalla läsnäololla.
”Tänään olen itkenyt purkahtelevaa ulinaa, joka pyrkii ulos sisuksista, vaikka kuinka yrittää laittaa vastaan. Olen päästellyt menemään oikein räkää ryystäen.”
Kuka viitsii näin kirjoittaa julkisesti tehneensä.. Oot kyllä ihana 🙂
Välillä sitä itkee naama räässä itse kukin – ilosta, surusta tai niiden kummallisesta sekamelskasta 🙂
Kyllä, mutta moni esiintyy etenkin blogissaan kiiltokuvamaisemmin kuin mitä todellisuus ehkä on. Siksi Lähiöön tykkäänkin tulla, olet ihana ja aito 🙂
Hihi, noi voi miten ihana kuulla, kiitos!