Raskausaikana osasin odottaa, että vauvan synnyttyä esikoiselle ei jäisi niin paljoa aikaa kuin tahtoisin. Koin siitä etukäteen huonoa omatuntoa ja jopa kummallista mustasukkaisuutta syntymätöntä vauvaa kohtaan. En kuitenkaan osannut edes ajatella, että tilanne olisikin täysin päinvastainen. Vauva tässä on se poloinen, jolle ei riitä tarpeeksi aikaa, huomiota tai syliä.

Esikoinen kyllä ottaa paikkansa ja aikansa. Vähään tyytyväinen vauva sen sijaan vain roikkuu mukana, ja välillä tuntuu, ettei hän saa osakseen kuin pakolliset hoitotoimenpiteet. Esikoinen vaatii, tahtoo ja haluaa. Hän on vauvasta lähtien janonnut ympärilleen menoa ja meininkiä, tai seinät kaatuvat hänen ja sitä myötä kaikkien perheenjäsenten niskaan. Hänellä on valtavasti energiaa, vauhtia ja elämännälkää. Hän on myös ensimmäinen lapsi, joka on tottunut siihen, että lähes aina löytyy joku rakentamaan legoja tai juoksemaan ympyrää hänen kanssaan. Hän on lisäksi ihan yhtä malttamaton kuin äitinsä, eikä jotain päähän saatuaan kykene odottamaan.

Päivät tuntuvat välillä siltä kuin eläisin päättymättömällä videonahalla, joka on jumittunut soittimeen pikakelaukselle. En saa mistään kiinni, en löydä minkään alkua ja kaikki on levällään. Iltaisin, laulettuani esikoiselle unilaulut ja suljettuani makuuhuoneen oven, saan vihdoin nauhan paussille. Kroppa tuntuu kuitenkin yhä juoksevan hengenhädässä. Päässä suhisee, sydän tykyttää ja huimaa. Vasta silloin ehdin kunnolla katsoa vauvaa ja keskittyä hänen hellimiseensä. Paitsi, että olen silloin yleensä kuin sitruspuristimeen rutattu verigreippi. Väsyneen kitkerä äiti, jossa ei ole tippaakaan mehua jäljellä.

Eivät kaikki päivät tietenkään ole paskalingossa pyörimistä. Miehen vapaapäivinä elo tuntuu mukavalta, kun käsipareja on kahdet, yksi pari kummallekin lapselle. Silloin ehtii tehdä muutakin kuin pakollisen. Niinä päivinä ulkoillaan yhdessä, pelataan lautapelejä ja maataan läjässä sohvalla varpaita kutitellen. On myös monia päiviä, kun olen lapsien kanssa kolmistaan ja tunnen oloni tyyneksi äitimaaksi. Silloin ehdin rauhassa letittää esikoisen hiukset ja pöristää vauvan vatsaa. Niinä päivinä leivomme piparkakkuja, rakennamme majan ja teemme siivoamisesta leikin. Niinä päivinä ehdimme ajoissa sovittuihin menoihin, ja olen jo sovittamassa supermutsin trikoita ylleni. Ja onneksi, onneksi, esikoinen ei ole mustasukkainen vauvasta, vaan pikemminkin parhain, huolehtivaisin ja empaattisin isosisko, jonka pikkuveli voi saada.

Mutta silti yhteen viikkoonkin mahtuu liian monia sellaisia pitkiä iltoja, öitä ja viikonloppuvuorokausia kolmistaan lasten kanssa, jolloin olen hermoriekaleinen mutsi. Olen äiti, joka on ihan pulassa omien lastensa kanssa. Silloin ilmassa kajahtelee EI ja ODOTA. Kymmeniä ja kymmeniä kertoja. Minusta ei vain riitä kahdelle niin paljon niin hyvin kuin tahtoisin. Ei niin kuin olen tottunut.

Rima lastenkasvatusasioissa on jo tiputettu alas. Muumeja pyörii monta jaksoa putkeen, vaikka tiedän sen vain tekevän lapsesta maanisen elektrohyrrän loppuillaksi. Kun lapsi levittää muffinssitaikinaa keittiön kalusteisiin mun vaihtaessa vauvalle vaippaa, en jaksa selittää, miksi niin ei tehdä. Minä kiellän, kivahdan ja räyhään. Vaikka totta helvetissä tiedän, että siitä se riemu vasta repeääkin. Päiväkotipäivien jälkeen raahaan toisesta kädestä kiinni pitäen räästä ja kyyneleistä märkää huutomyttyä, joka ei suostu kävelemään tai ymmärtämään, miksi hän ei voi jäädä leikkimään päiväkotiin tai miksi hän ei mahdu kantoliinaan vauvan kanssa. En jaksa odottaa, en selittää kymmentä kertaa, en kääntää lapsen ajatuksia muualle, en kuunnella sitä narinaa, kitinää ja märinää, joka tuntuu siinä hetkessä niin turhanpäiseltä ja raivostuttavalta.

Niin se päiväkoti! Voi hyvänen aika, miten tärkeitä henkireikiä ne muutamat päivät viikossa ovat, kun saamme hoitoapua. Silloin ehdin tehdä aloittamiani asioita loppuun. Voin tehdä blogihommia skarppina, enkä silmät väsymyksestä tahmeina iltamyöhään. Silloin minulla on aikaa keskittyä hetkeksi vain pieneen ihmiseen, jonka vauvavuoden pelkään olevan ohi ennen kuin ehdin häneen edes kunnolla tutustua. Niinä päivinä pääsen vauvan kanssa jumppaan. Jos maltan, saatan jopa voida nukkua univelkoja pois. Lapsen päiväkotipäivinä pysähdyn katsomaan ulkona leijailevia ensilumihiutaleita. Silloin keitän kahvit ja luen kaksi sivua kirjaa leikkien, että vauvavuosi on aina tällaista. Niinä päivinä käyn vauvan kanssa kahdestaan kävelyllä ja hengitän ahnaasti harvinaista hiljaisuutta. Ilman niitä hetkiä tulisin hulluksi. Ilman niitä hetkiä en tajuaisi onneani tai saisi kiinni minulle suodusta rakkaudesta.

Päiväkodissa lapsi saa myös purkaa loputonta energiaansa, ja mikä tärkeintä, hän saa siellä kaipaamaansa kaveriseuraa. Lapsi janoaa sosiaalisia kanssakäymisiä ikäistensä kanssa niin paljon, että satunnaiset puistoheilumiset ja muutamat kaverivisiitit viikossa eivät vain riitä. Hän mankuu kavereita kylään ja bussissa riemastuu ikihyväksi, kun viereiselle rataspaikalle ilmaantuu mun kaveri. Siksi olenkin sanonut, että paras tapa auttaa meitä nyt vauvavuotena on tuoda lapsensa meille. Mä selviän sata kertaa helpommin vauvasta ja parista keskenään riehuvasta leikki-ikäisestä kuin vauvasta ja yhdestä leikki-ikäisestä, jonka mielestä mun pitäisi olla sirkustirehtööri aamusta iltaan.

Päiväkodin ja kasvatusriman laskemisen lisäksi olen pyrkinyt löytämään muita keinoja helpottaa arkea. Ainoastaan kuivausrummun ostaminen on tuonut selkeää apua. Arkivaatteiden silityksestä kun luovun jo esikoisen vauvavuotena, ja ravintoloissa käymme syömässä usein noin muutenkin. Siivouksesta luistaminen ei auta, testattu on. Tulen entistä hullummaksi siivottomassa kodissa asuessani. Blogissa postaustahtini on kyllä hidastunut, kirjoitusvirheiden määrä kasvanut ja kuvien laatu huonontunut. Lisäksi olen jo joutunut toteamaan, että en vain ehdi vastata kaikkiin kommentteihin, vaikka kuinka tahtoisin. Enempää en olekaan valmis blogihommista nipistämään, sillä sen lisäksi, että se on sivutyöni, se on myös voimaa antava harrastus ja halpa terapeutti.

Tiedän, että kyllä tämä tästä helpottaa. Pakkohan se on! Tänäänkin oli niin paras päivä, että tämä eräänä paskapäivänä viimeistelyä vaille kirjoitettu postaus tuntuu ihan vieraan ihmisen ajatuksilta. Tänään olen ollut niin täynnä rakkautta ja katsellut lapsiani hämmästyneenä siitä, että minä olen yhdessä miehen kanssa onnistunut saamaan maailmaan noin upeita ja täydellisiä ihmisiä. Mutta samalla maalaan ilon päälle mustaa maalia miettimällä, että huomenna saattaa taas olla päivä, jolloin saan kakkavaippaa naamaan aamusta alkaen.

Sanokaa siis, että kyllä se tästä! Sanokaa, että ihan pian se helpottaa ja viikko viikolta parempia päiviä on niitä huonoja enemmän. Haluan taas takaisin normaalit arki-illat. Vihaan sitä, että illoista kodin ainoana vanhempana on muodostunut itselleni kivan ja normaalin arjen sijaan työläitä suorituksia. Vihaan omaa lyhyttä pinnaani, väsymystä ja ärtymystä, joka tarttuu kaikkiin. Olen alkanut olla varma, että vauvakin on niin lungi sen takia, että todellisuudessa hän on vain edelleen shokissa siitä, minkälaisen perhesirkuksen keskelle on syntynyt.

Jaa