Esikoinen kyllä ottaa paikkansa ja aikansa. Vähään tyytyväinen vauva sen sijaan vain roikkuu mukana, ja välillä tuntuu, ettei hän saa osakseen kuin pakolliset hoitotoimenpiteet. Esikoinen vaatii, tahtoo ja haluaa. Hän on vauvasta lähtien janonnut ympärilleen menoa ja meininkiä, tai seinät kaatuvat hänen ja sitä myötä kaikkien perheenjäsenten niskaan. Hänellä on valtavasti energiaa, vauhtia ja elämännälkää. Hän on myös ensimmäinen lapsi, joka on tottunut siihen, että lähes aina löytyy joku rakentamaan legoja tai juoksemaan ympyrää hänen kanssaan. Hän on lisäksi ihan yhtä malttamaton kuin äitinsä, eikä jotain päähän saatuaan kykene odottamaan.
Päivät tuntuvat välillä siltä kuin eläisin päättymättömällä videonahalla, joka on jumittunut soittimeen pikakelaukselle. En saa mistään kiinni, en löydä minkään alkua ja kaikki on levällään. Iltaisin, laulettuani esikoiselle unilaulut ja suljettuani makuuhuoneen oven, saan vihdoin nauhan paussille. Kroppa tuntuu kuitenkin yhä juoksevan hengenhädässä. Päässä suhisee, sydän tykyttää ja huimaa. Vasta silloin ehdin kunnolla katsoa vauvaa ja keskittyä hänen hellimiseensä. Paitsi, että olen silloin yleensä kuin sitruspuristimeen rutattu verigreippi. Väsyneen kitkerä äiti, jossa ei ole tippaakaan mehua jäljellä.
Eivät kaikki päivät tietenkään ole paskalingossa pyörimistä. Miehen vapaapäivinä elo tuntuu mukavalta, kun käsipareja on kahdet, yksi pari kummallekin lapselle. Silloin ehtii tehdä muutakin kuin pakollisen. Niinä päivinä ulkoillaan yhdessä, pelataan lautapelejä ja maataan läjässä sohvalla varpaita kutitellen. On myös monia päiviä, kun olen lapsien kanssa kolmistaan ja tunnen oloni tyyneksi äitimaaksi. Silloin ehdin rauhassa letittää esikoisen hiukset ja pöristää vauvan vatsaa. Niinä päivinä leivomme piparkakkuja, rakennamme majan ja teemme siivoamisesta leikin. Niinä päivinä ehdimme ajoissa sovittuihin menoihin, ja olen jo sovittamassa supermutsin trikoita ylleni. Ja onneksi, onneksi, esikoinen ei ole mustasukkainen vauvasta, vaan pikemminkin parhain, huolehtivaisin ja empaattisin isosisko, jonka pikkuveli voi saada.
Mutta silti yhteen viikkoonkin mahtuu liian monia sellaisia pitkiä iltoja, öitä ja viikonloppuvuorokausia kolmistaan lasten kanssa, jolloin olen hermoriekaleinen mutsi. Olen äiti, joka on ihan pulassa omien lastensa kanssa. Silloin ilmassa kajahtelee EI ja ODOTA. Kymmeniä ja kymmeniä kertoja. Minusta ei vain riitä kahdelle niin paljon niin hyvin kuin tahtoisin. Ei niin kuin olen tottunut.
Rima lastenkasvatusasioissa on jo tiputettu alas. Muumeja pyörii monta jaksoa putkeen, vaikka tiedän sen vain tekevän lapsesta maanisen elektrohyrrän loppuillaksi. Kun lapsi levittää muffinssitaikinaa keittiön kalusteisiin mun vaihtaessa vauvalle vaippaa, en jaksa selittää, miksi niin ei tehdä. Minä kiellän, kivahdan ja räyhään. Vaikka totta helvetissä tiedän, että siitä se riemu vasta repeääkin. Päiväkotipäivien jälkeen raahaan toisesta kädestä kiinni pitäen räästä ja kyyneleistä märkää huutomyttyä, joka ei suostu kävelemään tai ymmärtämään, miksi hän ei voi jäädä leikkimään päiväkotiin tai miksi hän ei mahdu kantoliinaan vauvan kanssa. En jaksa odottaa, en selittää kymmentä kertaa, en kääntää lapsen ajatuksia muualle, en kuunnella sitä narinaa, kitinää ja märinää, joka tuntuu siinä hetkessä niin turhanpäiseltä ja raivostuttavalta.
Niin se päiväkoti! Voi hyvänen aika, miten tärkeitä henkireikiä ne muutamat päivät viikossa ovat, kun saamme hoitoapua. Silloin ehdin tehdä aloittamiani asioita loppuun. Voin tehdä blogihommia skarppina, enkä silmät väsymyksestä tahmeina iltamyöhään. Silloin minulla on aikaa keskittyä hetkeksi vain pieneen ihmiseen, jonka vauvavuoden pelkään olevan ohi ennen kuin ehdin häneen edes kunnolla tutustua. Niinä päivinä pääsen vauvan kanssa jumppaan. Jos maltan, saatan jopa voida nukkua univelkoja pois. Lapsen päiväkotipäivinä pysähdyn katsomaan ulkona leijailevia ensilumihiutaleita. Silloin keitän kahvit ja luen kaksi sivua kirjaa leikkien, että vauvavuosi on aina tällaista. Niinä päivinä käyn vauvan kanssa kahdestaan kävelyllä ja hengitän ahnaasti harvinaista hiljaisuutta. Ilman niitä hetkiä tulisin hulluksi. Ilman niitä hetkiä en tajuaisi onneani tai saisi kiinni minulle suodusta rakkaudesta.
Päiväkodissa lapsi saa myös purkaa loputonta energiaansa, ja mikä tärkeintä, hän saa siellä kaipaamaansa kaveriseuraa. Lapsi janoaa sosiaalisia kanssakäymisiä ikäistensä kanssa niin paljon, että satunnaiset puistoheilumiset ja muutamat kaverivisiitit viikossa eivät vain riitä. Hän mankuu kavereita kylään ja bussissa riemastuu ikihyväksi, kun viereiselle rataspaikalle ilmaantuu mun kaveri. Siksi olenkin sanonut, että paras tapa auttaa meitä nyt vauvavuotena on tuoda lapsensa meille. Mä selviän sata kertaa helpommin vauvasta ja parista keskenään riehuvasta leikki-ikäisestä kuin vauvasta ja yhdestä leikki-ikäisestä, jonka mielestä mun pitäisi olla sirkustirehtööri aamusta iltaan.
Päiväkodin ja kasvatusriman laskemisen lisäksi olen pyrkinyt löytämään muita keinoja helpottaa arkea. Ainoastaan kuivausrummun ostaminen on tuonut selkeää apua. Arkivaatteiden silityksestä kun luovun jo esikoisen vauvavuotena, ja ravintoloissa käymme syömässä usein noin muutenkin. Siivouksesta luistaminen ei auta, testattu on. Tulen entistä hullummaksi siivottomassa kodissa asuessani. Blogissa postaustahtini on kyllä hidastunut, kirjoitusvirheiden määrä kasvanut ja kuvien laatu huonontunut. Lisäksi olen jo joutunut toteamaan, että en vain ehdi vastata kaikkiin kommentteihin, vaikka kuinka tahtoisin. Enempää en olekaan valmis blogihommista nipistämään, sillä sen lisäksi, että se on sivutyöni, se on myös voimaa antava harrastus ja halpa terapeutti.
Tiedän, että kyllä tämä tästä helpottaa. Pakkohan se on! Tänäänkin oli niin paras päivä, että tämä eräänä paskapäivänä viimeistelyä vaille kirjoitettu postaus tuntuu ihan vieraan ihmisen ajatuksilta. Tänään olen ollut niin täynnä rakkautta ja katsellut lapsiani hämmästyneenä siitä, että minä olen yhdessä miehen kanssa onnistunut saamaan maailmaan noin upeita ja täydellisiä ihmisiä. Mutta samalla maalaan ilon päälle mustaa maalia miettimällä, että huomenna saattaa taas olla päivä, jolloin saan kakkavaippaa naamaan aamusta alkaen.
Sanokaa siis, että kyllä se tästä! Sanokaa, että ihan pian se helpottaa ja viikko viikolta parempia päiviä on niitä huonoja enemmän. Haluan taas takaisin normaalit arki-illat. Vihaan sitä, että illoista kodin ainoana vanhempana on muodostunut itselleni kivan ja normaalin arjen sijaan työläitä suorituksia. Vihaan omaa lyhyttä pinnaani, väsymystä ja ärtymystä, joka tarttuu kaikkiin. Olen alkanut olla varma, että vauvakin on niin lungi sen takia, että todellisuudessa hän on vain edelleen shokissa siitä, minkälaisen perhesirkuksen keskelle on syntynyt.
Sitten kun kuopus on kolme, alkaa helpottaa. Hankalinta kuulemma siinä kohtaa kun kuopus alkaa liikkua ja siitä eteenpäin. Mutta sen jälkeen kuulemma kahdesta lapsesta vain etua. T. Yhden äiti, toista yritetään
No joo, mä olen miettinytkin, että mitä sitten tapahtuu, kun tämä meidän leppoinen vauva tekee muutakin kuin nukkuu ja syö rintaa tyytyväisenä. Apua. Mutta olen myös miettinyt, että sitten tähän uuteen arkeen on löytynyt rutiinit tai edes kaikkeen sählinkiin on tottunut. Ja oon silti just niin äitipäissäni, että ikinä en vaihtaisi tätä kaikkea pois.
Kirjoitustesi perusteella myös esikoisen vauvavuoteen mahtui paskapäiviä ja synkkiä hetkiä paljon. Silti siitä selvisit. Ja jälkikäteen homma on muuttunut helpommaksi. Usko, samalla tavalla se käy kahdenkin kanssa! Ensin on hankalaa ja paskapäiviä on enemmän kuin supermutsi tunteita ja kappas… jossain vaiheessa homma kääntyy paremmin päin. Voimaa!
Tutulta kuulostaa! Mutta usko pois, kyllä se kuopus vielä tilansa ottaa ja huolehtii siitä, että tulee kuulluksi.
Joo, paskapäiviä tosiaan mahtui sinnekin. Ja juuri niiden takia mietittiin kuukausien ajan ennen kakkoskierroksen raskaustoiveita, onko meistä edes kahden lapsen vanhemmiksi. Pohdimme mahdollisia kinkkisiä tilanteita ja kausia. Ehkä tämä tuntuu raskaalta siksi, että emme osanneet lainkaan varautua, että vauva onkin se, jolle aikaa ei tunnu riittävän. Joka paikassa vain puhutaan, että vauva vie kaiken ajan ja vanhemmat lapset jäävät ihan huomiotta. Mutta, kuten sanoit, jossain vaiheessa homma kääntyy paremmin päin. Alkujärkytyksen jälkeen uudenlaiset rutiinit ovat jo alkaneet muodostua.
Voi toivottavasti! Välillä niin paha mieli toisen puolesta, kun hän tuntuu jäävän ihan jalkoihin.
Kuulostaapa tutulta.
T. Lapset juuri 2v täyttänyt ja 7vkoa
Tsemppiä! 🙂
Jälkikäteen ajateltuna se ensimmäinen vuosi oli helpoin. Tehtiin vielä remonttia samalla. Vauva nyt oli tosi helppo ja esikoinen vajaa neljä. Kun pienempi lähti liikeelle ja vähensi päiväunia, niin kaikki vaikeutui. Isompi ei kestänyt yhtään niitä leikin rikkomisia yms… vaikka yritettiin sitä leikkirauhaakin antaa. Nyt minimen ikäinen ja eskari ottavat yhteen ja paljon! Nyt tuntuu ensimmäistä kertaa, että tekisi mieli kiljua (ja kiljunkin) siinä mukana. Tai olen minä aiemminkin kiljunut, mutta nyt tulee sellaisia hetkiä että tunnen pimahtavani totaalisesti siihen paikkaan. Juuri sellainen jatkuva märinä' ja kitinä + kokoaikaista toisen ärsytystä lähinnä pienemmän puolelta, jota isomman hermostuminen vaan yllyttää. Pahinta juuri niinä hetkinä kun on saanut iltapäivällä kaikki töistä ja tarhasta kunnialla kotiin, niin ”riemu” repee eteisesssä. Odotan josko tuolle nuoremmalle vähän tulisi järkeä täytettyään sen maagiset kolme. Vielä ei raukka uhmansa keskellä tajua mitä oikeastaan edes haluaa. Ja onhan noi päivät ja viikot toki pitkiä pienelle, joten sinällään on kyllä ihan äärimmäisen huono omatunto oman pinnan lyhyydestä. Yhden kanssa pysty olemaan niin zen, mutta kahdelle jakautuminen on välillä haastavaa.
Ja tämä marraskuu, aina likaiset ja kuraiset vaatteet + pukemisrumba eivät ainakaan asioita helpota.
Toisesta lapsesta tulee sitten joustava ja sopeutuva lapsi kasvettuaan hyllunmyllyssä(niin minäkin elin ensimmäisen vuoden siinä uskossa rauhallisen vauvan kanssa). Nyt se on antanut täydellä laidalla takaisin 🙂 Iloa ja valoa päiviinne ja armoa itselle niinä huonoina hetkinä. Ne ovat vain hetkiä, koska kuitenkin kokonaisuus on se mikä merkitsee. ja uskoisin teidän kokonaisuuden olevan vahvasti plussan puolella 🙂
Kyllä se helppaa vähitellen. Meillä on molemmat lapset olleet kotona koko ajan (esikoinen nyt 3,5vee ja kuopus 10kk). Olin ihan solmussa ekat kuukaudet uhmaisen esikoisen ja vauvan kanssa. Mies tuli töistä ja minä tuskailin ruoanlaiton kanssa, kun sitäkään ei tahtonut ehtiä aina ajoissa. Mutta kyllä se vähitellen… Nyt teen jo vähän töitä, ja lähden työpaikalle ”lepäämään” parina päivänä viikossa. Lapset hoidetaan toistaiseksi kotona. Esikoiselle suunniteltiin hakea hoitopaikkaa ensi syksystä alkaen. Tsemppiä sinulle, teille ja lapsille. Kyllä se helpottaa ja pian huomaat jo nauttivasi lapsosten kanssa yhteisistäkin hetkistä. 🙂
Kiitos. Ihana huomata, etten oo ainoo, jolla välillä samanlaisia fiiliksiä. Esikoisen touhujen tahtiin mennään ja vauva-parka roikkuu mukana. Kyllä tää tästä, viimeistään sitten kun vauva oppii liikkumaan ja pääsee kunnolla mukaan touhuihin, eikä ole vaan sylissä kannettavana 🙂
Tuttua, osittain olisin voinut itse kirjoittaa samat ajatukset. Meillä lapset nyt just 1 vuotta täyttänyt ja parin viikon päästä 3-vuotias. Viimeiseen vuoteen on mahtunut riittämättömyyttä, mustasukkaisuutta, uhmaa, mukanaroikkumista, iloa, pakahduttavalta tuntuvaa rakkautta, raivoa, VÄSYMYSTÄ, kiukkua, kikatusta, epätoivoa, onnea, riemua jne. Selvittiin. Koko ajan helpottaa. Kuopuksen pikkuvauva-aikaa ikävä, mutta noihin aikoihin väsymys oli jotain infernaalista ja pinnani tiuskiva ja harmittaa. Inhimillistä, koti onneksi rakkautta täynnä, sillä kestetty paljon itse kukin. Uhmaa ja mustasukkaisuutta ilmenee yhä, mutta myös kipakka 1-vuotias, joka vaikka puraisee esikoista, jos homma menee epäreiluksi. Tsemppiä!
Voih, niin tuttua. Sama tilanne, sama ikäero, hoitopaikkaperusteet ja myös usein yksin nappuloiden kanssa. Meillä tosin pienempi jo vuoden. Ei se ihan pian rennolta ala tuntua, mutta vauvan viihdyttämisessä pääsee kyllä toisen kohdalla helpommalla. Isompi pitää showta, jota vauva seuraa silmä tarkkana ja hihkuen. Eli jos välillä puuduttaa se yksinpuhelu vauvalle ja lällättely. Aamulähdöt, iltatoimet, ruoanlaitot on yksin kahden kanssa juuri kuvailemaasi päreiden palamista. Suosittelen välillä ihan kylmän viileästi laittamaan peltorit korville, jos tuntuu, että aistiärsykettä on tullut niin paljon, että tekisi mieli vaan kiljua. Mutta onni on kuitenkin, että jos joskus onkin vain yksi lapsi ja kaksi hoitajaa, sitä nauraa, että miten tää on työltä joskus tuntunut 😀 Mitään vinkkejä tai kommentteja ei yhden lapsen vanhemmilta enää kestä, vaan aina tekisi mieli viisastella ”no yhden kanssa pikkasen eri” tai ”hei jos sulla ois kaksi”. Ja kolmen tai useamman lapsen äidit nauraa, että mitä ne nyt kahden kanssa skitsoo :D. Mutta huoli pois ja ole armelias, in the long run syliä, hermoja ja huolenpitoa riittää molemmille. Rimaa tosiaan pitää vähän laskea. /sanna
Kyllä se siitä! 😉 Sen vauvavuosen jälkeen meillä todettiin että se uusi tulokas oli vieläkin niin lungi, kunnes tahto tuli. Tuli toisella tavalla, ihan omallaan, erilaisella ja otti oman tilansa. Ja samalla sitä uskalsi hengähtää ja pysähtyessään miettimään totesi että niin hän oli tehnyt koko ajan, ottanut tilansa mutta vain niin eri tavalla kuin esikko, että sitä oli kokenut huolta vaikkei olisi tarvinutkaan 🙂
Naulan kantaan. Päivää sun jälkeen kuopuksemme Kättärillä synnyttäneenä kamppailen edelleen samantyyppisten ajatusten kanssa. Niin hyvin kuin esikoinen pikkuveljen vastaan ottikin, niin itse podin syyllisyyttä siitä, että olen mennyt järkyttämään toisen maailmaa niin kovin. Näin jälkikäteen tuntuu täysin absurdilta :). Ja nyt sitten sitä kamppailee sen kanssa, miten huomionsa jakaa ja näinhän se on, että kuopus siinä usein jää paitsioon. Päiväkotipäivinä sitten uskaltaa antaa itselleen luvan hellitellä kuopusta ilman omantunnon tuskia. I feel you :).
Kyllä se siitä 🙂
Kun perhekoko muuttuu niin koko perhedynamiikka muuttuu. Hirveän usein kuulee siitä että pienemmät sisarukset ”hyppää jo liikkuvaan junaan” syntyessään. No mä en ole ihan tuota mieltä. Osittain se onkin noin joo, mutta kun perheeseen syntyy uusi jäsen niin jokainen joutuu hakemaan sen oman paikkansa uudestaan. Ja siinä menee hetki ennenkuin se perhe oy puksuttaa taas eteenpäin vaivatta. Sä vielä haet sitä omaa paikkaasi ja tapaasi äitinä. Mutta kyllä se siitä 🙂
Voih, niin tuttua! tekstisi oli aivan kuin minun suustani viime talvena. Meille syntyi vuosi sitten toinen lapsi, kun esikoinen oli 2,5-vuotias. Esikoisen uhmaikä ryöpsähti päälle, ja vauva huusi vatsakipuja. Mies teki pitkää päivää töissä, ja isovanhemmat asuivat 500 kilometrin päässä. Olimme muuttaneet juuri ennen vauvan syntymää uudelle paikkakunnalle, joten ystäviä ei aluksi ollut. Alakerran naapurikin kävi soittelemassa ovikelloa ja valittamassa lasten itkusta. Huh, kyllä meinasi äidilläkin itku päästä useamman kerran! Juuri nuo illat yksin olivat usein raskaimpia, kun olisi pitänyt ehtiä syöttää ja pestä lapset, ruokkia ja ulkoiluttaa koirat ja siistiä koti kuntoon ja vaikka mitä muuta. Muistan kerrankin sohvan takaa legoja kerätessäni hokeneeni mielessäni, että ”minä en selviä, tästä en selviä”. 🙂 Onneksi selvisin! Nyt syksyllä palasin töihin ja lapset menivät hoitoon. Kuopus oli 11 kuukautta vanha hoidon aloittaessaan, mutta en suostu siitä syyllistymään. Vaikka arki on nyt kiireistä, on se silti todella paljon helpompaa. Jaksan olla parempi äiti iltaisin, enkä hermostu (kovin usein ainakaan). Viime talvesta muistan juurikin nuo esikoisen uskomattomat raivarit ja oman kiukkuni siitä, että esikoinen tahallaan herättää vauvan ja ärsyttää jo valmiiksi ärsyyntynyttä äitiä. Esikoisen uhma tuntuu nyt menneen kokonaan ohi: neljää vuotta lähestyvän neidin kanssa meillä on todella antoisia keskusteluita ja useita yhteisiä harrastuksia. Lapset ovat oppineet nukkumaan molemmat läpi yön, ja kaikki tuntuu tällä hetkellä rullaavan todella hyvin. Vajaa vuosi siihen meni, että tähän pisteeseen päästiin, mutta äkkiä se kuitenkin tuntui menevän. Voimia sinne siis kovasti! Minullakin meni kuukausia tottua nelihenkiseen perheeseen ja sen pyörittämiseen. Nyt tuntuu jo luvattoman helpolta… 🙂
Niin tuttua. Pisti silmään tuo mustasukkaisuus, jari sinkkonen on sanonut että kaikki lapset ovat mustasukkaisia pakostakin, se vaan näkyy eri tavoin! Tsemppiä!
Oon kyllä ihan sekaisin, mutta itkettää vähän helpotuksesta lukea tätä. Jään viikon päästä äitiyslomalle ja harmittaa, itkettää, suututtaa kun en jaksa erikoisen kanssa tehdä mitään. Hän on yhtä vaativa kuin teidän tyttö. Monena iltana pitää itkeä ahdistusta, kun ei minusta pitänyt tulla tällainen äiti, joka menettää hermot heti, kun esikoisen kanssa hieman vastustaa. Tähän hermoromahdukseen ja väsymykseen vielä toinen lapsi. Tätäkin murehdin ihan turhaan kun mies on esikoisen kanssa ulkoilemassa, että saan levätä ja omaa aikaa. Mutta ihana lukea näin rehellistä tekstiä ja nyt häntä pystyyn ja nauttimaan elämästä…
Kyllä se helpottaa! Meillä on jo nyt parempi arki, vaikka vauva on vasta 11,5kk. Täällä taas isommat lapset jäivät alussa täysin vauvan varjoon, reesu kun huusi ensimmäiset 6kk putkeen. Yritin olla koko ajan selittämässä ja anteeksi pyytelemässä, kun aikaa ei ollut muuhun kuin vauvan kantamiseen.
Keväällä ”keskimmäinen” oli eskarissa ja kyllä oli hankalaa kirkuvan vauvan kanssa viemiset ja hakemiset. Kesäloma oli helpompi, kun ei tarvinnut lähteä pakolla minnekään.
Syksyn alku oli myös aika kamalaa, piti riittää ekaluokkalaiselle, kahdelle seiskaluokkalaiselle ja vauvalle. Nyt on rutiinit jo löytyneet. Välillä kyllä pää repeää ja huudan kurkku putkella, että en ole mikään hotellin pitäjä!! Pyykkikori täytyy löytyä ja roskia viedä ym. ym.
Lapset leikkivät meillä omatoimisesti ja itsenäisesti. Olen tehnyt hyvin selväksi, että minä en ole mikään huvikeskus. Lautapelejä joskus pelaan ja me ulkoillaan paljon yhdessä. Satuja tykkään lukea, mutta ei muuta. Nyt jo jää aikaa laittaa ruokaa kunnolla, tarkistaa läksyjä, saunoa yhdessä ja viettää leffailtoja.
Eli helpottaa se varmasti!! Tsemppiä!
Tuollaista se on useammankin lapsen kanssa, itse suoritin illat suunnilleen kellontarkasti. Se vähäinenkin vapaudentunne 1-2 lapsen nukahdettua oli sen arvoista. Kyllä sai mun hermot kyytiä jos ei sujunut. Kolmosen 4 ekaa kuukautta koetettiin saada isompia samaan huoneeseen nukkumaan (4kk ennen tuota myös) eikä sujunut. Hei oikeasti kenen lapset ei 8kk ajassa opi nukkumaan samassa huoneessa ilman 1-3h nukutusta???! Mutta nyt ne isot on koulussa ja yksi 4m3 1/2v ”jaloissa” , oon koettanut keksiä tekemistä itselleni kun yllättävästi on vapaa-aikaa enemmän kun moniin vuosiin. Jo alusta päätin että mä en leiki-pelataan joo, lauletaan, luetaan, muovaillaan, askarrellaan ja ulkoillaan
4m3, kiitos puhelin 😀 tarkoitus oli naputtaa 3 1/2v
Hyvin kirjoitettu – aitoja ajatuksia rankkana, rakkaana aikana. Itselläni hyvin samantapainen elämäntilanne. Kaksi isoveljeä osa-aikasti päiväkodissa ja kotona kohta 3 kk ikäinen tyttövauva. Hektistä on, varsinkin vapaapäivät ja arki-illat. Koko ajan käy jotenkin ylikierroksilla. Päiväkoti on todella suuri pelastus. Itse olen päässyt myös jo pari kertaa syömään ulos ja salikäynnit yksin ovat rautaa. Ne auttaa paljon jaksamaan arjessa. Ja tottahan se on, tämä on tosi lyhyt aikajakso. Vauvavuoden jälkeen tulee uusi, erillainen vaihe, jossa omat haasteensa. Kuitenkin tätä aikaa me jälkikäteen haikeana kaipaamme. <3 Isot tsempit arjessa jaksamiselle!
Tuo riittämättömyyden tunne tulee vieläkin vastaan, vaikka lapset ovat jo 5v ja toinen melkein 3v..Toista kiinnostaa askartelu ja toista autoleikit,niin koetapa siinä sitten jakautua kahdeksi..Ja tämä ainainen ei-, älä- ja lopeta- sanojen käyttö..Lupasin ensi viikolla yrittää puhua nätimmin, huutaa vähemmän ja keskittyä olemaan läsnä..Täydellisyyttä en hae, kunhan ees osais olla semihyvä-äiti.:) Tsemppiä teidän arkeen!
Luin tekstiäsi yöimetyksillä ja nyökyttelin ja taputtelin sua virtuaalisesti olalle. Meillä siis tyttö 2v 3kk ja poika 2kk, ollaan siis kuukausi teitä ”edellä”. Kuukausi sitten meininki oli ihan hirveää ja olin siitä omaan blogiinkin kirjoittamassa, mutta en koskaan saanut jäsennettyä ajatuksiani järkevästi. Teksti olisi ollut turhan karskia… Mä olin toisinaan hermoromahduksen partaalla, huudettiin tytön kanssa kilpaa, kiljuttiin ja itkettiin. Ja kaikki lähti vaikka ulkohousujen riisumisesta tai nenän pyyhkimisestä. Nyt meininki on ihanan seesteistä, kaikki ollaan sopeuduttu uuteen tilanteeseen ja mun pinna on huomattavasti pidempi. Meillä tyttö onneksi leikkii itsekseen ja keksii omia juttuja. Toki sitten nauttii suunnattomasti, kun äiti leikkii kokkileikkejä lattialla istuen.
Mutta tuo vauvan mukana roikkuminen. Niin sama fiilis!! Varsinkin alkuun tuntui, että siinä uloslähtiessä huudetaan ja tapellaan tytön kanssa ja poika nukahtaa jo ulkovaatteiden päällä maatessaan. ”Tässä minä nyt sitten nukahdan itsekseni, kai minä joskus pääsen vaunuihin asti nukkumaan..” Voi raukkaa!
Mutta tosiaan, kyllä se siitä helpottaa. Mahtava juttu, että teillä(kin) vauva on tyytyväinen tapaus. Tsemppiä äitikollega!
Teidän tyttö kuulostaa, no älä nyt loukkaannu, aika lellityltä ”kakaralta”, jos näin saa ilmaista. Hän on näköjään tottunut saamaan kaiken. Miksi ette laita kunnon rajoja? Miksi 3v pikkulikka saa määrätä teillä ja päättää milloin äiti antaa vauvalle huomiota ja millon ei. Tulee vielä ongelmia prinsessan kanssa jos hänen tahtonsa mukaan mennään. Odottakaa teini-ikää vain. Ja siis kirjoitan näin kärkkäästi koska itse olen lellitty kakara ollut aikoinaan ja näin aikuisena sen tajuaa ja jopa toivoo ettei olisi kaikkea aikoinaan saanut periksi ja määräillä.
Niin tuttua. Meidän ”vauva” täytti vuoden viime kuussa, pojan ollessa 2v9kk. Vauva on alusta alkaen joutunut vain roikkumaan mukana, ja veljensä ei vieläkään ole osoittanut mitään empatian tunteita pikkusiskoaan kohtaan. Ihan hirveää. Vauva huusi ekat 3kk, ryömi 4kk alkaen ja tukia pitkin käveli 6kk, asiat vain hankaloitui liikkumisen myötä. Huudan ja kiellän esikoista joka tekee temppujaan kun näkee mun olevan kiinni vaikka vaipanvaihdossa. Imetyksen lopetin ennen aikojaan koska en vaan enää saanut tarvitsemaani rauhaa siihen.
Huonoäiti -fiilis päivittäin ja morkkikset omasta lyhytpinnaisuudesta. Lisäksi meillä 12-vuotias pikkuteini, joka on kaikista eniten jäänyt paitsioon tässä kaikessa. Hänelle ei ikinä aika riitä. Oma aika on tuntematon käsite.
Pelkään mitä tästä vielä tulee.
Mutta joo, jo vuoden on tämä nuorin joutunut mukana roikkumaan. Pakolliset vaipanvaihdot ja ruoat on saanut. Että joku vois kertoa mullekin että tulee vielä seesteinen aika, ja äiti pystyy antamaan kaikille enemmän. Sille miehellekin…
Näemmä emme ole ainut perhe, jossa esikoisen sijaan vauva onkin se, joka jää paitsioon. En käsitä, miten en ollut kuullut kuin päinvastaisia kokemuksia.
Kyllä se siitä ihan oikeastikin rupeaa helpottamaan! Vaikka meidän vauva ei olekaan kuin vasta 3,5 kuukautta niin silti tuntuu, että niistä päivistä, kun tunsin itseni niin kertakaikkisen riittämättömäksi on jo aikaa. Oiskohan ollut 2 kk -neuvolassa, kun tilitin terkkarille just tuota, että ”vauva vain roikkuu mukana” ja että kaikki tehdään esikoisen tahtiin. Mutta niin se taitaa aika yleisesti mennä, varsinkin tällaisissa tilanteissa, kun esikoinen on se vaativampi tapaus. Tällä hetkellä meille on löytynyt sellainen tietty rytmi ja rutiini arkeen, välillä on jopa leppoisaa…tai olisi jos ei esikoinen saisi uhmakilareita vähän väliä.
Aivan kun omia ajatuksia reilun vuoden takaa, kun itse tajusin saman, että lepposa kuopushan on se joka enemmän jää ”paitsioon”. Ja kuinka monet itkut raskausaikana itkinkään, että olemmeko itsekkäitä, kun halusimme toisen lapsen alle 2v ikäerolla. Mutta kun todellisuus valkeni, että kyllä se voimakastahtoinen esikoinen osaa pitää paikastaan kiinni, lohdutti äitini sillä, että vaikka kuopus ei saakaan samanlailla vanhempien jakamatonta huomiota saa se sensijaan heti alusta asti tottua sisaruksen antamaan rakkauteen.
Kuopuksen liikkeelle lähteminen oli tosiaan aika hulinaa, mutta nyt kun kuopus reilu 1v niin välillä tajuan illalla, että olipas leppoisa päivä. Eli kyllä se helpottaa. Totta kai edelleen usein arkea suorittaa kuin liukuhihnalla, mutta sitä se varmaan on vielä aika kauan. San kuitenkin jo usein ruoan laittaa rauhassa, kun lapset leikkii (kinastelee ;)) yhdessä. Tsemppiä!
Helmi
Ei huolta! Meillä oli kakkonen juuri tuollainen tyytyväinen köllöttelijävauva, ja podin tuota samaa huonoa omaatuntoa kuin sinäkin. Esikoinen oli vauvan syntyessä 1v5kk ja vaati todellakin lähes kaiken aikani. Mutta mutta, nyt tämä pienempi menijä 1v2kk todellakin ottaa osansa kaikesta menetetystä ja tulevasta huomiosta korkojen kera 🙂
Mun kaveri, joka on ehkä maailman lunkein ihminen, sanoi, että eka vuosi kun toinen oli vauva ja toinen kaksivuotias, oli ihan järkky. Jostain syystä aiheesta ei ihan kauheasti puhuta.
Olin itse ihan helisemässä välillä nopean ja temperamenttisen esikoisen kanssa, vaikka se oli jo 5 kuopuksen syntyessä. Yksi mieleenpainuvimmista hetkistä oli kun kuopuksen ollessa jo yksivuotias esikoinen riisui eteisessä talvikenkää kuopukselta, katsoin sekunniksi muualle, ja seuraavaksi esikoinen roikottaa kuopusta kengästä ilmassa pää väärinpäin ja kuopus kikattaa! Tää jotenkin kuvaa sitä meininkiä hyvin.
Ja kyllä, se helpottaa! 🙂
Mulle tuli kyllä vähän paha mieli esikoisen puolesta..rasittava tyttö, ihana vauva :/ Ja mustasukkaisuutta ja hylätyksitulemisen tunnetta voi tuoda ulos monella tavalla.
Meillä lapset 4,5 vuotta ja piirun vajaa 2 vuotta. Leikkivät yhdessä tosi nätisti, paljon helpompaa kun ovat toistensa seurana kuin yksinään. Ja nyttemmin olen ruvennut säälimään esikoista kun sai vauva- ja taaperoaikana niin vähän virikkeitä. Se minkä vauva jää paitsi vanhempien huomiosta, se saa takaisin moninkertaisesti sisarukselta. Mikään ei voita pari vuotta vanhemman veljen tai siskon leikinjohtoa.
”Vielä ei raukka uhmansa keskellä tajua, mitä oikeastaan edes haluaa.” Hallelujah! Sepä. Ja joo, kummasti kilareita on eniten eteisessä, tälleen kuraisen ja märän marraskuun kunniaksi. Mutta kyllä me tästä voittajina selvitään; sinä, minä ja me kaikki!
Meillä on tuolla ikäerolla lapset 5v ja 8v. Esikoispoika ei ollut missään kohtaa vauvasta kiinnostunut tms. ennen kuin tämä kasvoi leikkikaveriksi, mikä tapahtui vasta kuopuksen kolmevuotispäivän jälkeen.
Imetystä en lopettanut, koska olin ja olen edelleen sitä mieltä, että tässä perheessä kolmevuotiaat eivät päätä, kuinka pitkään vauvoja imetetään.
Mutta siis… Tässä vaiheessa on jo kovasti helpottanut. Seesteinen ei kyllä ole se sana, jolla minä tätä olemistani luonnehtisin.
Ruuanlaitto on tosiaan välillä aikamoista. Ollaankin ruvetttu tekemään isoja satseja, joista riittää moneksi päiväksi syötävää, vaikka yleensä tykkään ”freesistä” ruuasta, sellaisesta, joka on ehdottomasti parhaimmillaan heti valmistuttuaan. Näillä mennään kuitenkin nyt, ja uskon, että meno tulee helpottamaan. Selvää parannusta kun tuntuu olevan ilmassa joka päivä, vaikka välillä tuleekin takapakkipäiviä.
Kaikki varoittelivat esikoisen kodalla, että odotas vain SITTEN kun se alkaa liikkua. Mutta se oli suuri helpotus ainakin meidän arkeen. Ja luulen, että nytkin pätee sama homma, vaikka monet maalailevat taas uhkakuvia siitä, miten kaikki vaikeutuu, kun vauva alkaa liikkua.
Kaikkensa ne antavat ja kaiken ne ottavat 😀 Onneksi parempia päiviä mahtuu viikkoon kuitenkin voittoisa määrä. Ne kakka vaipasta suoraan naamaan -päivät vaan tuntuvat peittävän kohdalle sattuessaan alleen kaiken hyvänkin.
Tiiäkkö, mä olen ihan oikeasti aikonut hankkia peltorit. Joskus siitä olen vitsaillut, mutta nyt varmasti ne ostaisin, jos kaupassa kohdalle sattuisivat. Mutta juu, olen kans miettinyt, että miten se yhden lapsen kanssa elo oli joskus mukamas niin vaikeata. Ja varmasti vielä useamman lapsen vanhemmat hekottelee, että miten se nyt voi olla kahden kanssa noin pulassa.
Meillä kuopus syntyi esikoisen ollessa 1v4kk. Synkintä oli loppuraskaus loputtomine sairasteluineen ja supisteluineen, siitä suunta on ollut tasaisesti ylös. Onneksi mieheni oli ekat 3kk kotona isyysloman ja kesäloman myötä, jolloin saimme aikaa sopeutua. Totta kai esikoinen on tottunut olemaan kaiken napana ja kestää tottua jaettuun huomioon. Itse podin tosi huonoa omaatuntuoa aluksi kun vauvalle ei pystynytkään antamaan itse niin paljoa kuin edellisellä kerralla, mutta kaikkeen tottuu, suht nopeasti. Nyt kun nuorimmainen on jo puolitoistavuotias, elämä on suorastaan helpohkoa. Ja ainakin meillä kävi niin, että vaikka pienempi on elämänsä alusta asti oppinut odottamaan, niin tasapainoittavana tekijänä on kyllä oppinut vaatimaankin esikoista dramaattisemmin. Lapset aloittivat nyt syksyllä tarhan ja minä työt, ja kyllä kuopuksemme oli aivan erilailla valmis lapsilaumaan kuin mitä esikoinen olisi saman ikäisenä ollut. Mutta valtavasti tsemppiä, olen itse rakkauden rinnalla lähes vihannut hetkitellen kaikkia perheenjäseniä (itseäni myös) vuoron perään, kun oma jaksaminen on niin hiuskarvan varassa ollut. Mutta meillä siis homma on ihan kokoajan muuttunut helpommaksi, hitaasti mutta tasaisesti. Kun vauva oppii/haluaa liikkua, niin toisaalta esikoinen on jo taas puolen vuoden tai enemmän taitavampi. Tie muuttuu vaan helpommaksi!
🙂 Toivotaas tosiaan niin, että kaikessa hässäkässä en vain ole ehtinyt kunnolla huomata, että kyllä se vauva jo nyt on ottamassa paikkansa tässä hullunmyllyssä.
Näinhän se menee, että molempia poloisia säälii vuorotellen ja molemmilta on vuorotellen pyytelemässä anteeksi. Uskon silti, että tasapaino vielä löytyy.
Ihanan tsemppaava kommentti, kiitos! Ja näin se varmasti onkin.
Siitä pitää olla kiitollinen, ettei ole koiria vielä tähän. En ymmärrä, miten te koiralliset perheet sen teette. Ei voi kun arvostaa joka suuntaan repeämistänne 🙂 Vaikka vähän odotankin, että lasten kasvaessa tilanne tasaantuu, samalla pidän kynsin ja hampain kiinni tästä hetkestä, kun meillä viimeistä kertaa on vauva. Sekopäistä! 😀
Muotoilin sanani hieman väärin. Tarkoitin siis, että esikoinen ei ole mustasukkainen vauvalle, ei siis osoita sitä häneen. Mutta vanhempiensa rakkautta häntä kohtaan uudessa tilanteessa hän kyllä selvästi on testaillut. Ja just siksi oma hermominen tuntuukin niin pahalta, ja saan olla pyytämässä esikoiselta anteeksi typerää käytöstäni liian usein.
Paskamutsiutta on itketty täälläkin, voi pojat. Jotenkin tuntuu, että kun antanut itsensä hermostua jostain lopulta ihan turhanpäiväisestä, seuraavalla kerralla antaa alitajuntaisesti itselleen luvan hermostua yhtä helposti. Tavallaa rima kun on laskettu, jos ei ihan alitettukin. Itse olen huomannut, että suurin syyllinen on väsymys. Kun olen saanut nukuttua tarpeeksi, pystyy olemaan paljon paremmin zen.
😀
(oletkohan nähnyt uhmaikäistä…)
T. satunnainen lukija
Hyvä kuulla, että helpottaa. Itsenäisesti leikkimistä saisi kyllä olla meillä enemmän, vaikka en minäkään ole mikään leikittäjä. Puuduttavaa puistoissa notkumistakin välttelen. Mies sen sijaan jaksaa rakentaa legotornia toisensa perään, mitä ihailen. Mutta onneksi esikoinen tykkää minunkin ”leikeistäni”: leipomisesta, siivouksesta (tämä ei ehkä toimi enää muutaman vuoden päästä hehe), retkeilystä ja kotikaupunkimatkailusta, käsitöistä jne. Silti tunnen itseni välillä juurikin huvikeskukseksi – kaikilla mausteilla.
Kellontarkkaa suoritusta, sitäpä. On kyllä uskomatonta, että joku pystyy selviämään suurinpiirtein kiitettävästi useammasta kuin kahdesta lapsesta. Itseltäni ei kyllä irtoaisi yhtään useammalle. Mäkin olen miettinyt, että sitten kun nämä ovat jo vähän itsenäisempiä tapauksia, tulee varmasti kumman tyhjä olo, kun aikaa onkin yhtäkkiä vaikka kuinka paljon.
Mulla loppui salikortin jäädytys jus tänään ja sunnuntaina pääsen salille, ai että! Odotan jo niin malttamattomana, että pääsee puskemaan muutakin kuin tuskanhikeä tai imetyshikeä 😀 Lyhyt ajanjakso tämä vauvavuosi tosiaan on. Ja siksi välillä kauhistelen, että en ehdi ollenkaan pysähtyä nauttimaan vauva-arjesta, viimeistä kertaa elämässäni.
Riittämättömyyden tunne ei varmasti jätä rauhaan enää koskaan. Ei silloinkaan, kun lapset ovat jo aikuisia. Tsemppiä sinnekin!
Voi joo, miten voi saada täyden huutosirkuksen aikaan nenän pyyhkimisestä! Huh huh. Mutta joo. Mäkin pyörittelin tätä tekstiä kauan, ja mietin voinko julkaista jotain, jossa käsittelen lapsen asioita enemmän kuin olen muuten rajoiksi kirjoituksiini asettanut. Mutta toisaalta, jokainen uhman kokenut tietää, mitä se on, ja enemmänhän tämäkin on omaa äitiyttäni koskevaa. Sitä riittämättömyyttä, jota koen kun en voi antaa kummallekaan niin paljon kuin tahtoisin.
Heh. Tokihan on rajat. Ja ei todellakaan saa kaikkea, mitä haluaa. Mutta on tietenkin esikoisena tottunut siihen, että ainoana lapsena saa enemmän huomiota kuin nyt tai enää koskaan on mahdollista antaa. Ei ihme, että siinä testaillaan kolmevuotiaan keinoin, ovatko vanhemmat yhä myös hänen.
Voi miten ihanan aito ja rehellinen teksti, ja kommentit, ja miten vielä olet jaksanut niihin vastaillakin! Luin huokaillen kaiken läpi. Olen juuri sellainen yhden lapsen äiti, joka nyt ei tietenkään saisi sanoa mitään 🙂 Voi että, miten samaistunkaan kaikkien tuntemuksiin. Just myös siihen, että itse en ota kommentteja vastaan keneltäkään (tosissani) kenellä ei ole lapsia – ihan samoin kun ei passaa yhden lapsen äitinä käydä neuvomaan tuplamammoja jne.
Vaikutat kyllä niin mahtavalta äidiltä ja jaksat ihan upeasti arkea kahden pienen kanssa! Kaikki kunnioitus täältä! Lisäksi blogisi on aivan ihana. Ihan sama miten usein tai harvoin se päivittyy, innolla luen aina kun jotain uutta on 🙂
ps. kuinka sekoboltsi pitää jonkun anonyymin olla, että tulee kommenttikenttään aukomaan päätään? Jos ei ole mitään kivaa sanottavaa, niin voi pitää suun kiinni. Tsup. Kiinni.
Iso halaus, tsemppiä, kahvia, suklaata ja nauti niistä pienistä rauhallisista hetkistä, mitä eteen tulee <3
Voih, kuulostaa tosi raskaalta Sari! Toivottavasti härdelli tosiaan helpottaa, kun kuopuksesta on enemmän leikkiseuraa keskimmäiselle. Paljon tsemppiä, jaksamista ja rakkautta sinne teille!
Oi ihanaa, tähän uskon, pakko on! Ja huomaan kyllä itsekin, että elo on jo nyt paljon helpompaa ja vähemmän räjähdysaltista kuin vaikka vielä pari viikkoa sitten.
Voi, miten ihanasti äitisi on asian sanonut ja nähnyt. Ja niinhän se on! Eskoinen on innoissaan ostallistumassa vauvan hoitoon ja päiväkotipäivienkin jälkeen pitää ihan ensimmäisenä päästä moikkamaan vauvaa (jos siis isä on hänet päiväkodista hakenut mun ollessa vauvan kanssa kotosalla). Hän myös suunnittelee jo, mitä kaikkea vauvan kanssa tekee, sitten kun vauva kasvaa. Niin ihana ja upea isosisko <3
No ei puhuta ei, tai sitten multa on mennyt täysin ohi. Ihana kuulla, että muillakin on samanlaisia kokemuksia ja tuntemuksia – ja että se helpottaa kyllä.
… Niin ja nauroin ääneen tuota teidän eteistilannetta :DDD
No höh. Esikoinenhan on se, joka mulle on opettanut, miten valtavaa äidinrakkaus voikaan olla. Vaikka toista rakastaakin valtavasti, ei se tarkoita, etteikö välillä menisi hermot puolin ja toisin. Mutta paha mieli mullakin on hänen puolestaan, kun hermojeni syttymispiuhat ovat nyt – toivottavasti väliaikaisesti – lyhentyneet metreillä.
Mustasukkaisuuden muotoilin hieman väärin postauksessa. Tarkoitin siis, että hän ei osoita mustasukkaisuutta vauvaan, vaan on upea, rakastava ja ylpeä isosisko. Sen sijaan hän kyllä selkeästi testailee, miten vauva on muuttanut meidän vanhempien suhtautumista ja rakkautta häneen. Sehän on selvä.
Ihanasti ajateltu. Ja näin se varmasti onkin. Jos sosiaalisella esikoisella olisi muutaman vuoden vanhempi sisarus, olisi hän varmasti onnesta soikeana 🙂 Nyt hänen täytyy vain malttaa odottaa tovi, että vauvasta kasvaa leikkikaveri – ja toivottavasti yksi parhaista ystävistä koko loppuelämäksi.
Voih, olisi kyllä luksusta, jos mies olisi voinut olla kolme kuukautta alkuun kotosalla myöskin! Onneksi lomia on kuitenkin vielä jäljellä, ja päästään toivoaksemme myöhemmin pidemmäksi aikaa reissuun koko sakki.
On kyllä jännä nähdä, minkälainen persoona vauvasta kasvaa. Että vaikuttaako se, että viettää vauvana aikaansa esikoisen varjossa. Samaten on mielenkiinoista seurata, miten sisarussuhde vaikuttaa molempiin lapsiin. Ainakin toivon heidän saavan toisistaan ystävät koko loppuelämäksi.
Voi kuule, kiitos itsellesi ihanasta kommentista! Pidetään me naiset, äidit ja vanhemmat ylipäätään toistemme puolta, niin hyvä tulee 🙂 ps. Nyt alkoi tehdä mieli suklaata…
Voi miten tuttuja ajatuksia! Meillä esikoinen (nyt 5v) on ollut aina vain ja ainoastaan äidin tyttö. Suhteemme on ollut aina tosi läheinen ja olemme olleet varmaan keskivertoa enemmän vain kaksin (lyhyet päiväkotipäivät, teen osittain töitä kotona, mies paljon poissa). Itkeskelin kuopuksen (nyt 10kk) loppuraskaudessa sitä, mitä teen esikoiselleni ja suhteellemme tämän pikkusisaruksen tulon myötä. Vauvan synnyttyä, aivan heti, tuli riittämättömyyden epätoivo! En halunnut rakkaan esikoisen tuntevan jävänsä kakkoseksi tai syrjäytetyksi, vaan väsymyksestä huolimatta tein samoja asioita hänen kanssaan. Silloin vaivasi huono äiti -fiilis vauvan puolesta. Uusi vauva ei saakaan jakamatonta äidin huomiota, kuten esikoinen sai. Raukka! Millaisen surkimusäidin luo hän syntyi! Kun keskityin vauvaan, vaivasi esikoisen huomiotta jääminen. Toki tässä rimaa alennettiin, yritin keksiä keinoja
(Hups, lähti käsistä)
…miten itseä ja huomiota sai jaettua. Esikoinen sai katsoa kaksi piirrettyä, isommalle pystyi jo sanomaan että sitten kun vauva on päikkäreillä, niin tehdään jotain isojen juttuja, vauvaa taas pystyi huomioimaan täysillä, kun esikoinen oli mummon kanssa jne. Mutta silti! Oma pääkoppa pyörii todellakin pikakelauksella ja sellaista seesteistä oloa ei ole! Joskus syytön esikoinen saa ärähtelyt niskaansa ja vauvariepu vaan kulkee tässä mukana!
Suurin suru (tällä hetkellä) on se, että vauva ei tunnu niin omalta, niin läheiseltä ja niin tutulta kuin esikoinen. Ja että suhde vauvaan ei ole niin intensiivinen kuin haluaisin. Voi meitä riittämättömyyden kanssa painiskelevia! Amen. 🙂
Riitta – nämä siis syntyneet peräkkäisinä vuosina, 02/12 ja 10/13. Ikäero siis ööö… 1v8kk.
Ja tokihan tämä melkein kolmevuotias ei päättänyt vauvan imetyksen kestoa, mutta olin niin totaalisen loppu ja raunioina että katsoin itselleni olevan helpompi lopettaa imetys, vauva silloin 6kk.
Kiitos tsempeistä Lähiömutsi, samoin sinne (jäi näköjään sanomatta oman vuodatuksen keskellä)!
Hyvä tästä vielä tulee 🙂 (Minustakin toivottavasti :D)
Olen lukenut tekstin moneen kertaan koska se vain osuu omaan tilanteeseeni kuin nenä päähän! Kiitos muutenkin ihanasta blogista, olin raskaana vain muutama viikko sinua edellä ja niin moni ajatus ja tunne mistä kirjoitit oli kovin tuttuja.
Voimia sinulle!
Ja sitten kysymys ihan aiheen vierestä: Minimellä on alemmassa kuvassa yllään Marimekon paita. Mitä kuviointi mielestäsi esittää tai tuo mieleesi?
Paras blogi teksti ikinä! Osu ja uppos! Meillä tosin suurtarpeinen vauva 5kk ja Duracell-pupu esikoinen 2v, joka ei ole paikallaan nukkuessakaan. Olen joutunut huomaamaan itsessäni räyhääjän, vaikka lupasin selittää ja perustella asiat lapsilleni. Nyt toivon että löytäisimme perheenä yhdessä tavan kasvaa näyttäen tunteet, mutta syyttelemättä ja turhaan kiukkuamatta. Se paras hetki on kuitenkin nyt ja tässä.
Ah joo, tilanne oli sitten ihan erilainen. Meillä se kolmevuotiaan harrastama imetysten häiritseminen oli ihan järjestelmällistä. Ajattelin tuoliin, että jos annan tässä hänelle periksi, se jää meidän välejämme hiertämään. Noin paljon nuoremman esikoisen kanssa tilanne oli ihan eri: kolmevuotias jo pystyi halutessaan odottamaan, mihin pienempi ei kykene.
Ajattelitteko koskaan, että olisitte tehneet toisen vähän isommalla ikäerolla, olisi ollut helpompaa? Parin vuoden ikäero kun on aina takuuvarmasti rankkaa. En tarkoita kettuilla vaan on itselläkin suuritarpeisen esikoisen jälkeen mietinnässä, uskaltaako toista hankkia ja jos, kuinka pian.
Meillä ikäero 1v4kk, ja imetys loppu vajaan puolen vuoden kohdalla – kun oli se alle kaksivuotiaskin, niin rintaraivarit yhdistettynä siihen että pullosta maito kelpasi aina johti siihen että imetys loppu. Silloin podin huonoa omatuntoa, jälkikäteen en kyllä yhtään. Kunhan nyt ruokansa sai!
Meillä on pieni (alle 2v ikäero), ja eka vuosi oli todellakin rankka, mutta toisaalta uskon pienen ikäeron olevan pitkällä tähtäimellä helpompi: samat leikit kelpaavat molemmille, ja jo nyt puolitoistavuotias ja kohta kolmevuotias leikkii todella paljon yhdessä, vaikka toki myös kinastelevatkin paljon.
Tekstisi kosketti niin läheltä, että luin sen kyyneleet silmissä. Löysin blogisi raskausviikkopostauksien kautta, koska menin kanssasi samoilla viikoilla. Meilläkin siis asustaa elämäänsä tyytyväinen pieni mies 1 kk ja touhua puhkuva isosisko 2,5 vuotta.
Olen saanut teksteistäsi paljon uskoa tulevaan, koska osaat aina pukea sanoiksi juuri ne vaikeat tilanteet, joiden kanssa täälläkin kamppaillaan. Oman jaksamiseni kannalta on ollut tärkeää huomata, että vaikeatkin asiat saa ja pitää sanoa. Kiitos kovasti tästä ”vertaistuesta”!
Se helpottaa nopeammin kuin tajuatkaan. Meidän lapset on nyt 7 ja 5 ja ihan sama tilanne, vilkas esikois tyttö, lungi kuopuspoika. Ne on jo niin kauan leikkineet yhdessä että en edes enää muista koska se alkoi – aika aikasin muistaakseni. Nyt on välillä huono omatunto siitä, että itse en jaksa/viitsi leikkiä niiden kanssa kun niistä on niin hyvin seuraa toisilleen 😀 No, kompensoin sitä sitten yhdessä leimpomisella, lukemisella ja ulkoilulla. Eiköhän se riitä 😉
Siihen halusin kommentoida, että tuntuu pahalta kun tiuskii esikoiselle – tuntui se minustakin ja onhan se luonnollistakin että siitä tulee huono omatunto mutta kuules, kaikella todennäköisyydellä ihan iloinen lapsi siitä tulee. Voi sitä huudon määrää jota olen esikoiselle joutunut syytämään, ja nykyään me jo nauretaan yhdessä näille yhteisravareillemme ja luvataan puolin ja toisin että yritetään kumpikin käyttäytyä paremmin (huom, yritetään – ei luvata käyttäytyä paremmin :)) Aina ei jaksa selittää nätisti, ja monesti se ei edes toimi – lapsi haluaa nimenomaan raivota ja silloin mun mielestä on ihan oikein näyttää että raivoaa se äitikin joskus ja se on ok. Sitten rauhoitutaan ja pyydetään anteeksi jos syytä on. Sellaisia me ihmiset vaan olemme.
Sepä just, en pysty antamaan itsestäni samalla tavalla kuin olen tottunut. En esikoiselle, kuten aikaisemmin, en vauvalle, kuten annoin esikoiselle hänen vauva-aikanaan. Täällä on kuitenkin muutamat lukijat ihanasti kommentoineetkin, että sen minkä ne nyt menettävät meidän vanhempien ajasta toiselle sisarukselle, he saavat moninkertaisena takaisin sisareltaan.
Uuteen ihmiseen tutustumiseen ja totaalirakastumiseen voi mennä aikaa. Etenkin, kun ei voi täysin keskittyä häneen isompien sisarusten viedessä aikaa ja huomiota. Mutta kyllä se tuttuus ja läheisyys sieltä tulee, ihan varmasti!
Ei tosiaan olla yksin näiden fiilisten keskellä! Kiitos kiitoksista, ihanaa, että olet lukijani 🙂
Kiitos! Ja nyt kun kysyit paidan kuvioinnista, näin siinä heti ihan selvästi Pohjanmaan lakeuksien pellot latoineen. En ole sitä aikaisemmin nähnyt, mutta nyt kun ajatuksella katsoin, sehän on ihan selkeä 🙂
En kyllä tiedä, miten selvittäisiin, jos vauvakin olisi suuritarpeinen. Siihen kyllä valmistauduttiin, kun kakkosta aloimme toivomaan. Mutta ihmeen kaupalla taisi tulla lungimpi tapaus. Paljon tsemppiä sinne! Ihan varmasti löydetään siellä ja täällä tavat näyttää kökötkin tunteet ilman turhaa kiukkua ja syyttelemistä. Mä uskon, että kun asian tiedostaa ja sitä pyrkii tietoisesti muuttamaan, ollaan jo matkalla parempaan.
Ikäeroa miettittiin paljon, ja tämä oli ihan täysin harkittu ja laskelmoitu ikäero, jonka tsäkällä onnistuimme myös toteuttamaan. Täällä aiheesta oma postauksensa.
Vaikeista asioista saa puhua ja niistä PITÄÄ keskustella. Itselleni ainakin tunteiden, niiden kamalienkin, pukeminen sanoiksi tai tekstiksi auttaa jo ihan mahdottomasti. Paljon tsemppiä sinne!
Voi, miten mahtava kuulla! Vaikka haluan nauttia tästä viimeisestä vauva-ajasta meidän perheessämme, odotan jo innolla, että lapsista alkaa olla seuraa toisilleen. Että niille muodostuu toivoakseni samanlainen tiivis suhde kuin minulle ja vanhimmalle pikkusiskolleni (nuorimmat sisarukseni ovat syntyneet ollessani jo teini-ikäinen, joten heihin suhde on enemmän isosiskomainen): sellainen, että sisko on PMMP:n sanoja lainaten paskapäinen paras kaveri.
Ja mä olen ihan samaa mieltä, että lapsienkin pitää oppia, että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja myös äidille ja isälle. Ja että silti kaikki on hyvin, rakastamme kaikki perheessä toisiamme ja että anteeksi pyydetään puolin ja toisin tarvittaessa. Nyt vain toivon, että mä en löytäisi itseäni niin usein tilanteesta, jossa pyytelen huonoa käytöstäni ja lyhytpinaisuuttani häneltä anteeksi.
Kiitos, KIITOS, siitä, että kirjoitat niin rehellisesti. Aina ei vaan voi eikä tarvitse jaksaa. Sen kun muistaisi itsekin arjen hullunmyllyssä. T. Yksi väsynyt äiti
Tämän postauksen äärellä tulee mieleen oma tilanne vielä vähän aikaa sitten..Minulla oli silloin vajaa 2-vuotias äärimmäisen vilkas, uhmakas ja todella mustasukkainen esikoispoika ja pienen pieni, myöskin aika aktiivinen ja huonostinukkuva tyttökuopus. Jouduin luovimaan, selviytymään ja jaksamaan aika äärimmille päivästä toiseen, koska en voinut hetkeksikään jättää vauvaa vahtimatta, kun esikoinen oli niin järkyttävän mustasukkainen vauvaa kohtaan. Jatkuvat rintatulehdukset kuumeinen eivät myöskään helpottaneet tilannetta. Päiväkodin laitoin esikoisella tauolle, kun se vain lisäsi mustasukkaisuutta. Painoni laski ja olin äärimmäisen hoikka, koska ainoa rentoutumiskeinoni olivat juoksulenkit. Miehestä ei paljon apua ollut, kun uraan keskittyminen meni etusijalle. Nyt lapseni ovat vajaa 5- ja 3-vuotiaita ja arki on helpottanut, kun yhteisleikit sujuvat jo paremmin ja joka hetki ei enää tarvitse selviytyä. Sen verran katkeruutta nuo hetket jättivät, että päädyimme lasten isän kanssa eroamaan.
Kun elää tuossa hetkessä, tuntuu ettei koskaan helpota, mutta kyllä se helpottaa. Muista pitää huolta myös itsestäsi ja ottaa itsellesi edes pieniä hetkiä. Kuopus ei saa varmasti ikinä niin paljon huomiota, kun esikoinen, mutta monesti sitä on kuitenkin kuopuksen kanssa jo varmempi ja vahvempi vanhempi..:) Isosti tsemppiä ruuhkavuosiin!
Niin tutun kuulosta! Esikoinen pn reilu 2v ja kuopus 2,5kk. Meillä onneksi esikoinen rakastaa pikkuveikkaa; juttelee, näyttää leluja ja kirjoja sekä paijaa, ja kuopus tykkää katsella isoveljen toilailuja. Kuukauden aikana on helpottanut paljon kun pojat viihdyttävät toisiaan. Esikoinen kyllä vieläkin osaa imeä mehut aika tehokkaasti joinakin päivinä. Ja miten ne kuopuksen mahavaivat ja iltaitkut osuukin just näille päiville?
Oma esikoistyttöni syntyi muutama kuukausi teidän neidin jälkeen ja pakko antaa kiitosta siitä kuinka suurta osaa blogisi on esittänyt meidän arjessa. Muutaman kuukauden ikäeron myötä teillä kokeiltiin ja käytiin läpi vauvavuoden vaiheita jotka meillä oli juuri nurkan takana. Myös taaperoaikaan olen löytänyt kullan arvoisia neuvoja postauksistasi. Siksi kiitän koko perhettä kovasti siitä että olen saanut kulkea salamatkustajana mukana ja päässyt piirun verran helpommalla kun joku muu on ensin selvittänyt että miten sitä vauvan sosetta nyt on järkevin pakastaa. Hiljattain omasta tytöstäni tuli isosisko kun pikku ukko syntyi heinäkuussa. Myös meillä vauva joutuu taistelemaan huomiosta äksöniä vaativan, uhman valloissa riehuva isosiskon kanssa. Liian usein pikkuveli odottaa itkua tuhertaen vuoroaan kun äiti maalaa, siivoaa, letittää, kokkaa tai leikittää isosiskoa. Tämänkin kommentin kirjoitin ensin kännykän muistioon, sillä jouduin keskeyttämään kirjoittamisen kolme kertaa. Siksi on enemmän kuin tervetullutta kun joku vie esikoista harrastamaan tai vaan käymään ruokakaupassa. Niinä hetkinä otan vauvan syliin ja ollaan vaan. Tällä viikolla vauva oppi kierähtämään ympäri. Aiemmin niin reipas ja rakastava hoitoapuri osoitti ensimmäistä kertaa mustasukkaisuuden merkkejä kun vauva ei olekaan enää maassa makaava pötkö vaan liikkuva, naurava ja jutteleva mönkijä, jonka jokaista liikettä äiti hurraa, ihmettelee ja kuvaa. Eli pahoin pelkään että loppua tälle riittämättömyydelle ei ole näkyvissä. Silti hetkeäkään en vaihtaisi ja joka päivä ihmettelen että olenko mä oikeasti saanut aikaan noi kaksi upeaa pientä ihmistä. Ja kasvettuaan kuopuskin ottaa varmasti kaiken takaisin ja vähän korkojen kanssa!
onhan tää aikamoinen sirkus, ja isommat oppi aika ”isoiksi” heti (oli reilu 3&4v kun vauva syntyi). muut lähinnä kehui että vau, miten ne osaa ja saa tehdä noin-onneksi ne ei nähneet mun pään sisälle, kun en jaksanut vaan kieltää kaikkea kokoaika. ja toisaalta niillä oli toisistaan leikkiseuraa, ne söi itse, ei vaippoja, ulkoilu okt pihassa itse (aidattu piha) jne. Nyt tosiaan on aika tyhjä olo välillä, perhekerhossakin V leikkii itsestään ja mä saa vaikka lukea sohvalla. Kunnes ne vieraat pienet lapset tulee ja haluaa lukea mun kanssa kirjaa, aavistaakohan ne että mun sylistä puuttuu jotain 😀
Tsemppiä!!! Se helpottaa, usko pois. Kannattaa rajata muutamaksi kuukaudeksi tai vauvavuodeksi elämästä tilaa vain olennaiselle. Olennainen on tietysti vaikea määritellä, mutta kun hoidettavia on yksi lisää, jostain pitää karsia. Itse esim. myönnyin, että nyt ei ole aikaa lukea sanomalehtiä ja peruin tilauksen. Se tuntui paljon kevyemmältä kun kiikuttaa jätepaperiin päivästä toiseen se lähes avaamaton lehti. Tuli myös huono omatunto, kun en koskaan ehtinyt pitää kavereihin yhteyttä. Ratkaisu: pitäkööt muut minuun ja perheellisten kanssa voi treffata vaivatta. Toki pistin tauolle monta muutakin asiaa, mitä en nyt lähde suosittelemaan: parisuhdesutina, oma liikunta, kestovaipat kakkosen kohdalla.. En siis tarkoita, että muu elämä jäihin ja kaikki paukut lapsiin. Mutta joskus voi tosiaan mieli keventyä, kun ei yritä sellaista, mitä ei kuitenkaan ehdi tai jaksa. Jos sillä muutamat kilahdukset ehkäisis 😉 Ruoat netistä on vinkki nro 2, vaikka kaupassa käynti on aivan superihanaa omaa aikaa!! 😉
Aivan! En tiedä kuvion tarinaa tai suunnittelijaa, mutta lakeuksiahan se kuvaa!
Jos lähiömutsi sulla on lisää ajatuksia tästä aihepiiristä, niin anna tulla! Onpa ollut terapeuttisen ihanaa lukea tätä kommentointia täällä!!
Kommentoin tuossa aikaisemmin, miten ei ole aika riittänyt vanhemmille lapsille vauvan tultua maailmaan. Edelleen vauva vie paljon aikaani ollessaan täystihu, mutta nyt jo sisarukset pääsevät osallistumaan.
Kauhulla lueskelin muiden kommentteja uhmaikäisistä!! Meillä ei kenelläkään kolmesta vanhemmasta ole uhmaa ollut, mutta nyt pelkäänkin, että iltatähti opettaa meitä vanhempia tässä asiassa 😀 . No, vauva on vasta 11,5kk, joten siihen on vielä aikaa.
Meillä tosin ei olla koskaan neuvoteltu lasten kanssa mielestäni aikuisten päätösvaltaan kuuluvista asioista. Mutta saattaahan se Siperia opettaa tämän viimeisen kanssa.
Tsempit ja terkut vielä täältä toisesta Itä-Helsingin lähiöstä!! Ja kiitos ihanasta blogista!
T: Kirsi
P.s. Hiekkalaatikolla EI tavata, koska myöskään minä en siellä viihdy 😀
Oma esikoistyttöni syntyi muutama kuukausi teidän neidin jälkeen ja pakko antaa kiitosta siitä kuinka suurta osaa blogisi on esittänyt meidän arjessa. Muutaman kuukauden ikäeron myötä teillä kokeiltiin ja käytiin läpi vauvavuoden vaiheita jotka meillä oli juuri nurkan takana. Myös taaperoaikaan olen löytänyt kullan arvoisia neuvoja postauksistasi. Siksi kiitän koko perhettä kovasti siitä että olen saanut kulkea salamatkustajana mukana ja päässyt piirun verran helpommalla kun joku muu on ensin selvittänyt että miten sitä vauvan sosetta nyt on järkevin pakastaa. Hiljattain omasta tytöstäni tuli isosisko kun pikku ukko syntyi heinäkuussa. Myös meillä vauva joutuu taistelemaan huomiosta äksöniä vaativan isosiskon kanssa. Liian usein pikkuveli odottaa itkua tuhertaen vuoroaan kun äiti maalaa, siivoaa, letittää, kokkaa tai leikittää isosiskoa. Tämänkin kommentin kirjoitin ensin kännykän muistioon, sillä jouduin keskeyttämään kirjoittamisen kolme kertaa. Tällä viikolla vauva oppi kierähtämään ympäri. Aiemmin niin reipas ja rakastava hoitoapuri osoitti ensimmäistä kertaa mustasukkaisuuden merkkejä kun vauva ei olekaan enää maassa makaava pötkö vaan liikkuva, naurava ja jutteleva mönkijä, jonka jokaista liikettä äiti hurraa, ihmettelee ja kuvaa. Eli pahoin pelkään että loppua tälle riittämättömyydelle ei ole näkyvissä. Silti hetkeäkään en vaihtaisi ja joka päivä ihmettelen että olenko mä oikeasti saanut aikaan noi kaksi upeaa pientä ihmistä. Ja kasvettuaan kuopuskin ottaa varmasti kaiken takaisin ja vähän enemmänkin! Kaiken ne ottaa mutta kaiken myös antaa 🙂
Monesti useamman lapsen kanssa on jopa helpompaa kuin kahden. Siirtymä yhdestä kahteen on aika radikaali, kolmas lapsi syntyy jo keskelle härdelliä. 🙂 Silloin usein myös isommat lapset ovat vähän omatoimisempia ja leikkivät ainakin välillä keskenään.
Minusta ehdottomasti rankinta oli nimenomaan kahden pienen lapsen kanssa. Toinen vaativa vauva, toisella raju uhma. Ja puolison töiden vuoksi olin ison osan ajasta yksin. Niiden vuosien jälkeen kaikki on tuntunut suhteellisen helpolta ja sujuvalta. Ja niitä riittämättömyysangstejakaan ei enää kolmannen lapsen kanssa tullut.
Oma lukunsa ovat kyllä ne perheet, joissa on tyyliin kolme alle nelivuotiasta tai vielä isompi joukko esim. alle kouluikäisiä. En osaa edes kuvitella, millaista se on.
Mutta kiitos tästä postauksesta. On hurjan, hurjan tärkeää, että näistä puhutaan ääneen.