Ehkä nähdään sitten ensi kerralla, huikkaa kätilö vielä ennen lähtöämme synnytyssairaalasta. Naurahdan ja totean, että eiköhän tämä ollut nyt tässä. Ääneni on huolettoman iloinen ja siitä kuulee, että kaksilapsiseen lopputulokseen on päädytty pitkän pohdiskelun jälkeen. Mutta mielessäni on jo raskausaikana alkanut kyteä epävarmuus. Entä jos kahta ei sittenkään ole ilman kolmatta?

Teinirakkaustarinamme alussa minä ja mieheni haaveilimme suurperheestä. Ei mistään kymmenen katraasta, mutta kuitenkin laajemmasta kattauksesta kuin mitä perinteinen kaksi lasta, omakotitalo, farmariauto ja labradorinnoutaja tarjoaisivat. Meillä molemmilla on useampia sisaruksia, minulla kolme ja miehellä neljä. Kai sitä vähempi tuntui vajaalta, tai sitten olimme vain yksinkertaisesti nuoria ja naiiveja. Kun elämä sitten lähti kulkemaan teini-iän lähtökuopistaan, yhtäkkiä lapsille ei tuntunut edes olevaan tilaa. Aina oli väärä hetki. Aina oli vielä liian paljon koettavaa ennen kuin passi vaihtuisi neuvolakorttiin ja vintagemekot kaurapuurotahmaisiin esiliinoihin.

Sitten elämä päätti puolestamme, että nyt tuo jahkailu ja venkoilu saa riittää. Kohtuuni muuttanut salamatkustaja pyöräytti elon ympäri. Kukaan toinen ei ole opettanut minulle niin paljoa elämästä kuin esikoiseni. Vauvavuoden aikana mietimme miehen kanssa moneen kertaan, että jos tästä vauvakarsinasta selvitään taaperoiden aitaukseen, ikinä emme ryhdy leikkiin uudestaan. Silti tiesimme sanomattakin, että vielä joskus ullakolle jemmatut minikokoiset vaatteet tulisivat taas käyttöön.

Kun ensimmäinen tuli pyytämättä, toinen tuli harkiten. Jos osaisin käyttää Exeliä, olisin varmasti luonut lomakkeita, joissa toisen lapsen toivomista olisi järkeistetty kaavion ja graafein. Kuopusta odottaessa raskauteen suhtautui eri tavalla kuin esikoisen aikaan. Jokainen vaihe ensimmäisistä potkusta ultriin oli viimeisiä, joita saisin tässä elämässä kokea. Se tuntui lopulliselta. Liian lopulliselta. En vieläkään voi uskoa, että en ikinä elämässäni enää saa tuntea sitä, että sisälläni kasvaa joku. Että en koskaan enää saa kokea syntymän ihmettä. Esikoisen vauva-aikana odotin koko ajan jotain etappia. Että hän oppisi istumaan, nukkumaan, konttimaan, käymään potalla ja olemaan ihmisiksi. Nyt taas katson pariviikkoista vauvaa, joka näyttää jo niin isolta, eikä enää yhtään sellaiselta ryppyiseltä vastasyntyneeltä. Toivon, ettei aika kuluisi niin nopeata ja että meillä olisi aina mutruhuulinen ja maidolta tuoksuva mittarimato. Noh, yöt hän sentään voisi alkaa nukkua, siihen myönnyn.

Olemme miehen kanssa fiilistelleet sitä, miten seuraavan Herttoniemen pihakirppiksen aikaan saamme laittaa raskausvaatteiden lisäksi ne kaikista pikiriikkisimmät vauvanvaatteet eteenpäin. Ja että parin vuoden päästä ullakolla on monta laatikollista vähemmän säilytettävää, kun pikkulapsivermeistö pääsee palvelemaan seuraavia perheitä. Ja sitten samalla minä huomaan miettiväni, että ainakaan tuota suloista nuttua en vain voi myydä. Pohdin, mitä jos sittenkin joskus vielä meille odotetaan vauvaa. Mietin, että eikö silloin olisi hyvä, että kaikki tarpeisto olisi valmiina, ihan varmuuden vuoksi.

Mistä oikein tietää, että lapsiluku on täynnä? Järjellä ajateltuna se nimittäin nyt on. Meillä ei riittäisi kolmeen lapseen resursseja. Ei henkisiä, ei fyysisiä, ei rahallisia, ei urallisia, ei materiallisia. Joo joo, on sitä lapsia maakuopassakin kasvatettu, mutta siihen emme halua lähteä. Kahden lapsen normiin tungetaan myös ulkoapäin. Hotellihuonetarjoukset, pääsyliput, vuokra-autot. Kaikki ohjaavat nelihenkisen perheen onneen, johon ylimääräisiä ei mahdu. Mutta mitä jos näistä kaikista huolimatta minulle ja miehelle iskee ensimmäistä kertaa elämässä vauvakuume? Polttava tarve, tyhjyys ja vajavaisuus, jota ei täytä kuin untavaposkinen vauva?

Tällä hetkellä mahdollisen kuumeilun ensioireita hoitaa hyvin huonosti nukutut yöt. Viisivuotissuunnitelmaamme ei myöskään mahdu vauvoja, vaan ainoastaan kerran elämässä -mahdollisuuksia, joihin aioimme nelihenkisenä perheenä napata kiinni. Joten älkää huoliko työntilaajat, en ole paksuuntumassa. Niin, en ainakaan lähivuosina. Mutta mitäs jos meille käy nelikymppiset? Että huomaamme tuossa vajaan kymmenen vuoden päästä, että kappas, elo on jotenkin kummallisen helppoa. Ja sitten juuri kun kuopuskin on siirtymässä esiteini-ikään, pistämme pakan sekaisin ja alamme toivoa iltatähteä.

Ehkä silloin olisi vihdoin aika suostua miehen haaveisiin koirasta. Olisi siinä sitten joku, joka opettaa sisäsiistiksi, joku joka kuolaisi päälle, joku joka herättäisi uikuttamalla aamuyöstä ja joku joka kipittäisi kuraisilla jaloillaan suoraan valkoiselle sohvalle kiehnaamaan.

Jaa: