Elämänmuutoksen keskellä myllertävä pääni ei antanut lupaa lässyttää vatsalle kotonakaan. Vatsan rasvaaminen raskausarpien ehkäisyn toivossa oli kuitenkin hyvä tekosyy antaa kasvavalle vatsalle huomiota. Rakastin niitä hetkiä iltaisin, kun rauhassa levitin öljyä vatsalleni ja siinä samassa salaa itseltäni lellin kohtuani. Kun lapsi syntyi, kummakseni huomasin ikävöiväni rasvaushetkiä ja raskausvatsaani.

Toista odottaessa ei onneksi tarvitse olla niin totaalisen sekaisin tässä(kään) asiassa. Annoinhan itselleni lopulta esikoisen vauvavuoden aikana luvan jopa hurahtaa äitiyteen, heittäytyä kuperkeikan kautta äitiyden mustaan aukkoon. Mammautumistakaan en enää pelkää. Vaikka olen äiti, tiedän silti olevani myös nainen ja ihminen, joka on kykeneväinen säilyttämään elämässään muitakin mielenkiinnon kohteita kuin kestovaippojen kuosit tai muovituttipullojen kemikaalit.

Silti mä olen tässäkin raskaudessa antanut vatsalleni kitsastellen huomiota. Tämä tuli puheeksi muutama kuukausi sitten osteopaattini Marjo-Riitan kanssa, kun hän näytti, miten voin erilaisin kosketuksin itse helpottaa raskausvaivoja. Marjo-Riitta sai mut ensimmäistä kertaa edes miettimään, miksi niin kovasti kammoksuin ja edelleen vieroksun raskausvatsaansa koskettelevia äitejä.

Myönnän, että mulle ei ollut aikaisemmin tullut mieleenikään, että ehkäpä se Pirjo siellä kaupassa ei hieronutkaan vatsaansa vain siksi, että halusi mammapäissään tehdä selväksi, miten hänen kohdussaan kasvaa sutinoinnin hedelmä. Ehkä hän pyrki hieronnalla helpottamaan supistuksia, närästystä tai vaikka siirtämään vauvaa eri asentoon, että saisi itse paremmin hengitettyä. Feel you Pirjo!

Marjo-Riitta sai mut myös kunnolla ymmärtämään asian, minkä olisi luullut olevan selvä viimeistään toista lasta odottaessa. Vatsan hierominen ja koskettelu on oman olon helpottamisen lisäksi seurustelua kohdussa kasvavan lapsen kanssa. Lapsi tuntee kosketukset ja useasti vastaakin niihin töytäisemällä takaisin. Kun hieron vatsaani, hieron samalla vauvaani. Koska olen tässä raskaudessa pyrkinyt aktiivisesti luomaan suhdetta lapseen jo ennen hänen syntymäänsä, lupasin heti alkaa paijata vatsaani.

Kotona olen yrittänyt malttaa ottaa vatsan rasvaamisen lisäksi hetkiä, kun keskityn vain vatsaani. Ihan liian usein on  ollut mukamas niin kiire, etten ehdi pysähtyä koskemaan, kuuntelemaan ja aistimaan kohdussa asuvaa tyyppiä. Välillä olen kuitenkin malttanut keskittyä vain omaan vatsaani, minuun ja vauvaani. Niinä hetkinä on parhaimmillaan tuntunut kuin vauvan kanssa voisi keskustella. Se fiilis on luonut välillemme sidettä, joka on voimakkaampi kuin meitä vielä yhdistävä napanuora.

Oman kodin ulkopuolella vatsan lääppiminen on ollut hankalampaa. Aloitin varovaisesti vain pitämällä kättä vatsani päällä. Vedin sen kuitenkin nopeasti pois, jos huomasin jonkun katsovan. Ärsyynnyin itselleni, miten tämä nyt muka on näin hankalaa! Enhän minä muutenkaan jaksa vaivata päätäni miettimällä, mitä ihmiset tekemisistäni ovat mieltä! Aloin tunkea itseäni tietoisesti epämukavuusaluelle ja koskettelin vatsaani ruuhkabussissa tai keskellä kauppakeskusta. Silti tuntui, että homma ei tule luonnostaan ja että täten koko touhusta on enemmän haittaa kuin hyötyä minulle ja vauvalle.

Viikko sitten kävin taas osteopatiassa. Lopuksi Marjo-Riitta huomautti, miten ihanasti koskettelen vatsaani. Olin ihan, että mitähä – ja laskin samalla vatsallani lepäävät kädet alas. Olin kuulemma heti saavuttuani silitellyt vatsaani. Ja aina kun puhe oli ollut vauvasta, kädet olivat hakeutuneet vatsalle. Kun olin puhunut ennenaikaisen syntymän aiheuttamista peloista, olin suojannut vatsaani molemmilla käsilläni. Enkä todellakaan ollut itse näistä kosketuksista tietoinen, vaan ne tulivat huomaamatta, luonnostaan.

Enpä olisi vuonna 2011 ikinä uskonut, että joskus tietoisesti pyrin olemaan raskausvatsaani lääppivä mamma. Ja että miten iloinen olen, kun vihdoinkin tämä normaali ja ehkä jopa alkukantainen paijausreaktio tulee minultakin luonnostaan!