Meillä on tällä viikolla rakenneultra. Se, jossa tutkitaan muun muassa sikiön raajat, selkäranka ja kallonrakenteet. Ja se, jossa samalla on mahdollisuus halutessaan kysäistä, josko kätilö pystyy ja haluaa antaa oman veikkauksensa vauvan sukupuolesta. Esikoisen kohdalla emme edes harkinneet sukupuolesta kysymistä. 

Vajaa kolmisen vuotta sitten ajatus vauvan sukupuolen kysymisestä tuntui jotenkin oudolta, jopa turhamaiselta. Sukupuolella ei ollut meille mitään väliä, sehän on selvä. Emme myöskään harrasta vaaleanpunaista ja vaaleansinistä erottelua, joten vauvan tarvikkeiden ja vaatteiden osaltakin tieto sukupuolesta olisi ollut yks hailee. Raskauden seuranta tuntui myös niin kontrolloidulta, että oli kiva jättää sukupuoli arvailtavaksi ihan loppuun asti.

Nyt toisen lapsen kohdalla tilanne on toinen. Sukupuolella ei vieläkään ole mitään väliä. Erottelua vaaleanpunaiseen ja vaaleansiniseen kastiin emme harrasta edelleenkään. Minimen vaatteet ovat suurimmilta osin sellaisia, että niihin sujahtaa seuraavaksi käyttäjäksi niin tyttö kuin poika. Vain mekot jäisivät pojalta käyttämättä, paitsi jos poika niitä itse tahtoisi käyttää. Raskauden seuranta on on yhä kontrolloitua ja hyvä niin. Mutta silti aioimme kysyä sukupuolta.

Ensimmäistä lasta odottaessa mulla oli koko ajan vahva tyttöolo. Ajattelin aina, että sieltä syntyy siro, tummatukkainen tyttö. Ja niinhän siinä myös kävi, merenneitomme oli juuri sellainen kuin olin vauvan ajatellutkin olevan. Silti alkujärkytyksessä ja ennenaikaisen synnytyksen säikäyttämänä suhteen luominen vauvaan ei ollut ihan ongelmatonta. Eläimellinen rakkaus iski heti, mutta se äidinrakkaus vasta tutustuessa.

Olen nyt myöhemmin tajunnut, että suhteen luominen olisi saattanut kestää vielä kauemmin, jos syntymän jälkeen rinnalleni olisikin nostettu vaalea, ponteva ja suloisella tavalla vanhan ukon näköinen poikavauva. Vieras tyyppihän se olisi joka tapauksessa ollut, mutta silloin mun olisi lisäksi pitänyt ihan alusta asti alkaa luoda kuvaa vauvastamme.

Tällä kertaa toivommekin voivamme saada tietää vauvan sukupuolen, jotta etenkin minä voin ryhtyä kuvittelemaan vauvaa helpommin osaksi perhettämme jo nyt. Ymmärrän, että voihan se tyttökin olla syntyessään vanhan ukon näköinen ja poika taas siro sekä kaunis kuin merenneito. Ja yritämme joka tapauksessa pyrkiä persoonalähtöiseen kasvatukseen, jossa haarojen välistä löytyvällä tarpeistolla ei ole väliä. Mutta silti koen, että jollakin tasolla mun olisi helpompi luoda kontaktia vauvaan jo nyt, oppia tuntemaan hänet jo nyt, jos saisin tietää hänestä jotain niinkin konkreettista kuin sukupuolen.

Hoitohenkilökunnan suhtautuminen kysymykseemme silti huolestuttaa. Tiedän, että monet kätilöt pitävät kysymystä typeränä ja asiaankuulumattomana. Kuten minäkin ennen. Siksi mua jännittääkin, miten he suhtautuvat uteluihimme. Suostuvatko he kertomaan arvauksensa, mikäli vauva köllöttelee sellaisessa asennossa, että sukupuolta voi veikkailla? Olen kuullut niitäkin tarinoita, joissa kätilö ei ole halunnut kysymykseen vastata. Ja entäs jos kätilön veikkaus osuukin väärään, onko suhteen luominen vauvaan silloin tehtävä yhden vielä hankalamman mutkan kautta?

Kävi miten kävi, olen varma siitä, että tällä kertaa äidinrakkautta ei tarvitse odotella syyllisyys rinnassa itäen. Viimeksi  raskausaika meni laittaessa omaa pääkoppaa kuntoon suuren elämänmuutoksen edessä, enkä juuri ehtinyt seurustella kasvavan vatsani kanssa. Nyt asiat ovat korvien välissä kunnossa ja yhteys vauvaan on raskauden puolivälissä vahva. Ja nyt myös tiedän, että ei kannata hätääntyä. Yhden lapsen äitinä tiedän jo, että se valtava rakkaus kyllä ottaa valtaansa viimeistään, kun vauvan kanssa ehtii rauhassa tutustua toisiinsa. Oli hän minkä näköinen tahansa, millainen persoona tahansa, tyttö tai poika.

Jaa