Tässä sitä ollaan, omenan kokoinen pieni ihmisenalku sisälläni kasvaen. Raskausviikolla 15, neljännellä raskauskuukaudella, reippaasti toisella raskauskolmanneksella. Onneksi, sillä alan olla taas enemmän itseni, enemmän ihmismäisempi ylipäätään. Helmi- ja maaliskuu olivat karseita. Mieli oli yhtä synkkä ja musta kuin Helsingin talvi. Väsymys sai pään tahmaiseksi ja lamaannutti ilon. Mikään ei kiinnostanut tai huvittanut. Jatkuva pahoinvointi ja yllättäen päälle vyöryvä oksentelu tuntuivat omassa pienessä maailmassani pahimmalta rangaistukselta, jonka itselleen voi hankkia.
Toisella kierroksella on kyllä ollut helpompaa siksi, että pääkoppa on pysynyt menossa mukana. En ole itkenyt ahdistusta ja elämän loppumista, kuten viime kerralla elämänmuutoksen kourissa myllertäessäni. Toisella kerralla on taas ollut vaikeampaa siksi, että raskautta ei ole ollut aikaa potea. Kun ensimmäistä odottaessani raahauduin töistä suoraan pimennettyyn makuuhuoneeseen kärsimään koko kuuman kesän ajan kestänyttä krapulaa, nyt kotona on odottanut tarmoa täynnä oleva kaksivuotias. En voikaan sanoa olleeni mikään huippumutsi alkuvuoden aikana. Jos normaalisti pinnani on kuiva halko, nyt se on ollut lyhyt tulitikku. Helposti syttyvä ja nopeasti loppuun palava.

Olen oksentanut työpalaverissa, kirjoittaessani blogia, kylvettäessäni Minimetä. Olen ollut kontillaan pää pytyssä ja yrjöilyn välillä lohduttanut hädissään olevaa lasta. Kaikki on hyvin, äiti on vähän kipeä, mutta se ei ole sinun syysi. On tuntunut siltä, että mies on ollut töissä iltaisin, öisin ja viikonloppuisin normaalia enemmän, vaikka todellisuudessa näin ei ole ollut. Ne illat ja viikonloput kahdestaan lapsen kanssa ovat vain tuntuneet piinaavan pitkiltä. Iltatoimet ovat tuntuneet jättimäiseltä ponnistukselta ja päivällisen valmistaminen mahdottomalta tehtävältä. Olen maannut olohuoneen lattialla ja nostellut voimattomana yhdellä kädellä legoja muka innostuneena leikkien, vaikka todellisuudessa olen vain odottanut, että voitaisiin jo mennä nukkumaan.

Nyt joku varmasti riemastuu: jes, sitä vituttaa taas! Nyt loppuvat ne ällöttävän onnelliset postaukset, ja saadaan taas angstia täydellä ryöpyllä! Että toivottavasti se oikein rypee ahdistuksessa ja vitutuksessa, niin ei tarvitse lukea enää yhtään postausta, jossa käytetään vähintään kolme kertaa sanaa ihana!

Sori, näin ei tule tapahtumaan. Ei ainakaan toivottavasti. Aloin nimittäin herätä henkiin samaa tahtia luonnon kanssa. Kun havahduin ensimmäistä kertaa lintujen aamulivertelyyn ja kevätauringon lämpöön kalvakoilla poskillani, oma olokin antoi viitteitä paremmasta. Ensimmäiset kukkaset tunkivat routaisesta maasta samalla voimalla kuin ilo kohmeiseen mieleeni.

Tällä kertaa todella allekirjoitan väitteen toisen raskauskolmanneksen upeudesta. Välillä aamupala nousee edelleen kurkkuun, unentarve on ruuhkavuosien keskellä elävälle mahdoton ja supistukset piinaavat välillä jo nyt, mutta silti olo on upea. Tältäkö tuntuu, kun kaikki on normaalisti! Miten ihanaa ruoka onkaan! Miten kivaa elämä taas kokonaisuudessaan on! Miten parasta on taas olla oma aikaansaava ja innostuva itsensä!

Raskauden ajoitus ei vuodenajallisesti voisi olla parempi. Helmi- ja maaliskuun voi ihan hyvin velloa pimeydessä ja väsymyksessä, sillä sitä ne kuut normaalistikin ovat. Viimeksi alkuraskaus jätti muistoksi kesästä 2011 vain hiestä märät lakanat ja oksettavan kuuman auringonpaahteen, mutta nyt voin nauttia kesästä, kun raskauden alku on jo ohi, mutta loppuraskauden vaivat toivottavasti jättäneet vielä rauhaan.

Voin pitää pieniä kesäkolttuja, eikä kenellekään jää epäselväksi, onko kyseessä läski vai vauva. Jos viimeksi yritin sekopäisyydessäni peitellä raskautta parhaani mukaan, nyt aion kiskoa päälle tiukat paidat ja mekot. Aion alkaa kuulkaa oikein ällöttäväksi mammaksi, joka kulkee pitkin kyliä vatsaansa hipelöiden ja silitellen. Tällä kertaa aion nauttia! Sitten syksyllä onkin hyvä rakentaa kotiin taas pieni lämmin pesä, johon kömpiä vauvan ja muun perheen kanssa.

Tuskinpa homma menee tälläkään kertaa ihan putkeen, ja varaan oikeuden vittuuntua ja panikoida, kun siltä tuntuu. Mutta nyt keskityn nauttimiseen, kun siihen on mahdollisuus. Raskauteen tulee ihan eri tavalla tunnelatausta ja pieniä iloja, kun tietää kaikella todennäköisyydellä tämän olevan elämäni viimeinen raskaus. Viimeinen kerta kun sisälläni kasvaa uusi ja ihmeellinen elämä. Haluan ottaa siitä kaiken irti ja oikein rypeä mutsiusonnessa.

Jaa: