Mitä jos kaikille lapsista haaveileville sanottaisiin, että lapsi ei tuo onnea? Että itse asiassa lukuisten tutkimusten mukaan lisääntyminen vähentää sitä? Lopettaisivatko he pienestä nyytistä unelmoinnin ja kävisivät vetelemässä poikki piuhat varmistaakseen onnellisuutensa? Tuskin. Muuten ihmislaji olisi jo kuollut sukupuuttoon. Tutkimuksista huolimatta homo sapiensin keskuudessa elää vahvana ajatus, että onnellisuudesta ei tiedä mitään, jos ei ole kokenut lapsen tuomaa onnea. Vaikka tutkimuksissa on todettu lapsettomien olevan elämässään onnellisempia kuin lapsiperheiden vanhempien.

Tämän opin lukiessani arvostelukappaleena saamaani Vuoden Mutsi Kakkosta, joka ilmestyi viime kuussa. Siinä Salamatkustaja-blogin Satu ja Project Mama -blogin Katja kertovat nasevasti, miten selvitä elossa ja tervejärkisenä taaperoajasta. Itselläni eniten ajatuksia heräsi tästä onnellisuuden alamäestä lapsen syntyessä. Tutkimusten mukaan parisuhde ei lasten myötä ole kukkeimmillaan. Itse asiassa onnellisimmillaan pariskunnat ovat ennen lasten syntymää. Kaikista parasta aikaa on vuosi ennen lapsen syntymää – silloin kun lapsi on vasta ajatuksissa ja ollaan päästy tavoitteellisen sutinan makuun. Lapset myös masentavat. Yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa huomattiin, että alaikäisten lapsien mutsit ja faijat olivat enemmän päästään rikki kuin lapsettomat.

Mä tunnistan näistä itseni etenkin vauvavuoden ensimmäisinä kuukausina. Oli siellä onneakin, paljon. Mutta hitto, miten sekavaa aikaa se oli. Kun raahustin univelkaisena ja imetyshormoneista mielipuolisena pieruleggariämmänä sumuisista päivistä toiseen, ei olo ollut auvoinen. Parisuhteen koin toisaalta vahvistuvan, mutta suhteen glamour oli yhtä kuin toisen viemä roskapussi ja kylki kyljessä nyhjöttäminen silloin, kun puhumiseen – saati nyt mihinkään muuhun – ei ollut energiaa. Mä en ole masentuvaisuuteen taipuvainen, mutta yllättävä raskaus laittoi mielen myllerrykselle niin pahoin, että se vaikutti jo fyysiseenkin hyvinvointiin. Vauvavuoden aikana googlasin pariin kertaan ihan tosissani ”kaksisuuntainen mielialahäiriö”, kun saman päivän aikana fiilikset heittelivät pehmoisesta onnesta raivoavaan epätoivoon.

Mutta nyt lapsen ollessa kaksivuotias, huomaan onnellisuuden keinulaudan pysyvän suurimman osan ajasta suorana. Yhä useammin se myös nousee ylös kuin laskee alas. Kaksivuotias on kertakaikkisen huippuiässä. Joka kuukausi tuntuu, että elo lapsen kanssa sujuu helpommin, mutta jo ensi kuussa yllättyy tajutessaan, että se sujuu vieläkin helpommin.

Lisäksi me vanhemmat alamme saada lisää ja lisää vanhaa elämäämme takaisin. Emme kokonaan, mutta niiden puuttuvien palasten tilalle on tullut lapsen luomaa elämää – ja onnellisuutta. Perheellisenä koen riemua asioista, jotka tulivat elämääni ja tietoisuuteni vasta lapsen myötä. Monista asioista oppii myös olemaan onnellinen vasta, kun ne onnenaiheet on viety pois. Rauhassa juotu kahvikupponen, jestas! Vessassa ilman, että kukaan tunkee syliin, voi luksus! Päiväunet silloin kuin itseä väsyttää ja huvittaa ovat jo niin kuuma fantasia, että taju meinaa lähteä siitä haaveillessa. Ehkä vielä joskus!

Mulla on tapana sanoa, että äitiys ei muuttanut mua, mutta toi päälleni kerroksen uudenlaista minuutta. Ja tykkään siitä kerroksesta, vaikka se onkin saanut silmäkulmat stressirypyille, hiukset lähtemään päästä ja mahan jäämään säkiksi, joka näyttää vahvasti siltä kuin olisin pysyvästi menossa raskausviikolla 20. On upeaa voida olla sekä minä että äiti.

Tutkimusten mukaan tyytyväisyys omaan elämäänsä jatkaa laskemista pakkaselle aina lapsen kaksivuotissyntymäpäivään saakka. Sitten se jumahtaa toviksi, ehkäpä uhmaan, mutta alkaa siitä hiljalleen taas nousta. Kun lapsen syntymästä on kulunut neljä vuotta, onnellisuus on vihdoin kivunnut takaisin niille sijoilleen, jolla se oli ennen lapsen syntymää. Hemmetin pitkä aika.

Mutta hetkonen. Jos olemme nyt siinä pysähtyneessä tilassa, josta matka on vain ylöspäin ja olemme jo nyt näin selvillä vesillä ja onnellisia, ei se voi tarkoittaa kuin yhtä asiaa. Mä olen ihan pirun onnellinen mutsi.

Jaa