Takana on melkein kuukausi vuotta 2014. Vihdoin hengitys alkaa tasaantua. Loppuvuosi oli hullunmyllyä, kun tein kokopäiväisen päivätyön lisäksi kirjoitushommia ja kuvausjärjestelyjä. Blogikin piti kiireisenä. Perheeni sai viettää aikaa väsymyksestä ja aikataulusekamelskasta romahtelevan suohirviön kanssa.

Nyt hommia on yksi päivätyö vähemmän, kun sain oman duunini Iholla 3 -projektissa valmiiksi. Olen tirautellut kyyneleitä jättäessäni luultavammin yhden maailman upeimmista työporukoista taakseni. Tätä se media-alan pätkätyöläisen arki on. Onnea uusista työkuvioista ja -kavereista, ikävää vanhojen jäämisestä taakse. Tällä kertaa työn loppuminen toi mukanaan myös uudenlaisen tuntemuksen: mulla on välillä hurja ikävä sarjan päähenkilömiehiä ja huomaan pohtivani, mitä heille kuuluu. Eikä mikään ihme, mähän kuuntelin heidän juttujaan kuluneen puolen vuoden aikana enemmän kuin oman mieheni! Tekin pääsette tutustumaan Iholla 3 -kauden upeisiin miehiin, jahka sarja tulee ulos vielä tämän vuoden aikana.

Yhtäkkiä mulla on vapaa-aikaa vähän liiaksikin. En ole kuitenkaan pitänyt hurjaa hoppua lisäduunien haalimiseksi. Mielessä on muutama ikuisuusduuniprojektikin, mutta luultavasti siirrän ne taas tulevaisuuteen. Vaikka kuinka rakastan asioita, joita saan elämässään tehdä, on ollut ihanaa välillä olla juoksematta.

Olen nukkunut kunnon yöunia, ainakin joka toinen päivä. Olen taas ehtinyt käydä liikkumassa kuukauden tauon jälkeen, kun joulukuussa oli pakko luovuttaa ja tajuta, että kuusi tuntia unta on parempi kuin neljä tuntia unta ja Bodypump. Olen ehtinyt pöristää antaumuksella lapsen vatsaa, nähdä ystäviä, pohtia miehen kanssa yhteisiä unelmia ja olla ulkona valoisaan aikaan. Ja kun jaksoin tehdä kahta työtä päällekkäin, on tammikuussa onneksi ollut myös juuri ja juuri tarpeeksi laskutettavaa.

Olen myös ehtinyt miettiä, miten mullistava viime vuosi oli. Siihen sisältyi niin paljon uusia asioita ja oppimista, että en usko moista vuotta tulevan ihan heti uudestaan. Vietimme silloin isäkuukauden Thaimaassa. Mä tein hoitovapaan yhteydessä töitä ja hajoilin kotityöhuoneella ajanpuutteeseen. Lapsi oppi kävelemään. Perustin yrityksen. Kirjoitin ensimmäiset juttuni perhelehtiin, joiden konseptiin nyt mutsina ymmärrystä on vähän paremmin. Vietin elämäni ensimmäisen kesäloman, palkattoman sellaisen. Lähiömutsi sai paljon uusia lukijoita, Suomen Blogimedia perustettiin ja tutustuin liutaan lahjakkaita ja ihania ihmisiä. Aloitin täysipäiväisessä työssä sitten lapsen syntymän. Tein töitä televisiotuotantoyhtiössä. Lapsi aloitti päiväkodissa. Tein kirjanpitoa, maksoin alv-veroja ja yritin pysyä kärryillä eläkemaksuista. Ryhdyin hoitamaan kuvausjärjestelyjä, mitä en ole tässä mittakaavassa aikaisemmin tehnyt. Vietin joulun kaupungissa.

Viime vuosi oli myös uudenlaisen arjen opettelua. Olen ollut välillä ihan liian väsynyt ja todella tajunnut, mitä tarkoitetaan ruuhkavuosilla. Vaikka tykkään menosta ja meiningistä, eikä pysähtyminen tai totaalinen oravanpyörästä hyppääminen kuulu haaveisiini, nyt oli pakko tajuta, että perheellisenä en enää pysty ihan kaikkeen entiseen. Enkä haluakaan pystyä.

Alan jo nyt tajuta sen, mitä kaikki paremmin tietävät toitottavat: lapset todellakin kasvavat vauhdilla. Minime on vuodessa oppinut niin paljon, tullut isoksi tytöksi. Välillä katson häntä leikeissään, ja sydäntä kouraisee ajatellessani, että vielä jonain päivänä hän tahtoo muuttaa omilleen. Jonain päivänä hän ei enää tahdo pelata muistipeliä ihan päättömillä säännöillä, laulaa Laiva-laulua viittäkymmentä kertaa peräkkäin tai kiivetä syliin vain pyyhkimään räkää paitaani.

Tietenkin haluan edelleen tienata itse elantoni ja olla onnellinen tehdessäni töitä, joista pidän. Mutta pyhä tarkoitukseni on haalia duuneja vain sen verran, että ehdin esimerkiksi harrastaa sellaista luksusta kuin nukkuminen. Haaveilenkin, että joskus blogihommat tuottaisivat niin paljon, että voisin pyhittää vain niille muutaman työpäivän ja iltaisin lapsen mentyä nukkumaan voisin välillä koneella kökkimisen sijaan neuloa, lukea, nukkua – tai vaikka kuulkaa ihan katsoa televisiota.

Suutarin lapsilla kun ei ole kenkiä, eikä mulla ollut viime kuukausien aikana aikaa lukea blogeja saati katsoa televisiota. Jälkimmäistä mä harrastan valikoidusti noin muutenkin, mutta nyt tahtoisin alkaa seurata jotain hyvää sarjaa. Olen nimittäin pohtinut, että silloin aikatauluni ovat kohdillaan, jos voin ainakin kerran viikkoon rojahtaa sohvalle ja antaa telkkarin hoitaa loput. Kun onneksi neulomistyöt onnistuvat siinä samalla, niin ei ihan toimettomaksi itseään tunne.

Kuvat Dallas Claytonin It’s never too late – A kid’s book for adults -kirjasta, jonka siskoni osasi antaa minulle joululahjaksi.