Nyt kun useampi kuukausi on kulunut, sen ehkä uskaltaa sanoa: tuttielo perheessämme on historiaa. Ja vieroittaminen tapahtui niin luvattoman helposti, että en vieläkään oikein usko sitä mahdolliseksi. Enkä siten ymmärrä, miksi emme vanhempina uskaltautuneet lähteä täysvieroituspuuhiin jo aikaisemmin.
Minime sai tutin ensimmäistä kertaa ollessaan reilun kuukauden ikäinen. Uskalsin antaa tutin vasta kun ennenaikaisena syntyneen vauvan ruokailussa ei tarvittu välissä pulloa, vaan hän jaksoi syödä kaiken maidon suoraan rinnasta. Ja mikä taianomainen vaikutus tutilla olikaan! Punaisenaan huutava vauva vaikeni kuin napista. Katsoimme miehen kanssa ensin hämmästyneenä lasta ja sitten toisiamme ja totesimme, että noin vahvasti rauhoittavan kaman täytyy olla laitonta.

No onneksi ei ole. Niin paljon tutti vauvavuotena auttoi, vaikka tuttihommiin nihkeästi aluksi suhtauduinkin. Kaupungilla lohtututti antoi muutaman minuutin pelivaran etsiytyä pakkasesta sisätiloihin imettämään, kun nollasta sataan sekunnissa kiihtyvä nälkähuuto alkoi kuulua kantoliinan uumenista. Sekä minun että lapsen unenlaatu parani, kun tutti saatteli beben uneen, eikä mun ei tarvinnut toimia elävänä tuttitelineenä rintojeni kanssa ihan ympäri vuorokauden.

Lohtututti jäi huomaamatta pois, kun vauva kehittyi ja hänen kroppansa alkoi edes hieman tajuta, ettei nälkään tarvitse suhtautua kuolemanpelolla. Uniaikaan tutti oli kuitenkin must, niin päivällä kuin yöllä. Vuoden rajapyykki alkoi lähestyä ja me päätimme suorittaa lopullisen tuttivieroituksen isäkuukauden aikana Thaimaassa.

Kunnes jo lentokoneessa pyörsimme päätöksemme ja lensimme mukavasti toisella puolelle maapalloa tutin myötämielisellä avustuksella. Perillä mietimme, miksi pilata loma vieroituksella, ehtiihän sitä. Ja sitten taas arkena ei jaksanut. Lapsen vieroitusoireet, huuto ja nukkumattomat yöt pelottivat. Lomia tuli ja arkipäiviä kului, mutta aina löytyi syy lykätä tutista vieroittamista. Eihän nyt, kun imetys loppui. Eihän nyt, kun minä alan tehdä enenemissä määrin töitä. Eihän nyt, kun pinnasänky vaihtui lastensänkyyn. Eihän nyt, kun päiväkotikin alkaa.

Muutamia kuukausia sitten päätimme miehen kanssa ryhdistäytyä. Sovimme, että niin monesta ollaan yhdessä voittajina selvitty, että selviämme tuttivieroituksestakin. Se vaati päätöksen ja molemmilta lupauksen olla retkahtamatta epätoivon hetkellä. Heitimme tutit roskikseen, sillä tieto kaapissa lymyävästä rauhoittajasta ja nukuttajasta olisi altistanut meitä retkahtamaan.

Puhuimme Minimen kanssa tuttiasioista. Vaikka lapsi ei vielä puhu selkeitä sanoja, hän kyllä ymmärtää. Pohdimme, miten isot lapset päiväkodissakaan eivät käytä tuttia ja että tutit ovat vauvojen hommia. Oli lohdullista huomata, miten lapsi jo selkeästi hoksasi, mikä on homman nimi. Koska ikkunoistamme näkyy puissa kiipeileviä oravia, kerroimme sen perinteisen tarinan: oravaperheen vanhemmat olivat tulleet pyytämään vauvoilleen tutteja, ja me annoimme ne, koska meillä ei enää ole vauvaa.

Ensimmäisenä tutittomana iltana lapsi kiipeää tavanomaiseen tapaansa sänkyynsä, nappaa nallen kainaloon ja alkaa sen jälkeen etsiä tuttia tyynyltä, jossa se tavanomaisesti on ollut. Mä olen jännityksestä paskahalvauksen partaalla. Onneksi lapsi ei sitä taida aistia, sillä kuunnellessaan taas tarinan tutteja tarvitsevista oravavauvoista, hän painaa päänsä tyynyyn. Toivotan hyvät yöt, lähden huoneesta, suljen oven ja odotan itkua. Mutta ei! Tovin kuuluu öninää ja peittojen kahinaa, mutta hetken kuluttua se on uskottava: sinne se nukahti!

Muutaman illan jälkeen lapsi ei enää edes etsi tuttejaan tai önise itseään uneen. Sinne se vain kiipeää peittojen alle, antaa muiskun ja nukahtaa nallelleen höpisten. Odotan takapakkia, sillä eihän homma voi mennä näin helposti. Mutta uskottava se on. Joskus asiat menevät myös helposti. Toivottavasti oravaperheen pesässäkin koisitaan yöt makoisasti.

Jaa: