03/01/2013by Hanne / LähiömutsiEi kommenttejaUncategorized @fi

Vuosi äitinä

 

Tänään mä olen ollut vuoden ajan äiti. Enkä oikein vieläkään voi uskoa, että tällainen entinen oman napanöyhtänsä pyörittelijä ja kreisibailaaja on tosiaankin äiti. Kutsun itseäni sulavasti äidiksi useita kertoja päivässä, mutta en osaa liittää itseeni sitä arvovaltaa, rakkautta ja hartauttakin, jota äiti-nimitykseen liittyy.
Vai onko vain niin, että äidit, omanikin, ovat vain onnistuneet huijaamaan? Että ihan yhtä pihalla kaikki muutkin ovat olleet – ehkä vielä kymmenien vuosien äitiydenkin jälkeen. Nyt vasta todella huomaan ymmärtäväni, että äiti ei ehkä mun ollessa pieni tiennytkään vastauksia kaikkiin maailman kysymyksiin tai että äitiä ehkä pelotti pimeällä metsätiellä, vaikka hän ei sitä näyttänytkään. Että ehkä lentokone olisi voinut pudota tai laiva upota, vaikka äiti olikin turvaamassa. Tuntuu ihan järisyttävän suurelta vastuulta olla pienelle ihmiselle se henkilö, johon hän luottaa täysin sydämin. Se maailmankaikkeuden salat ymmärtävä äiti, jonka helmoihin voi pelätessään paeta.
Vaikka vastuu ja äitiyden arvovalta painaa, onneksi mulla on ollut hyvä opettaja. Minime on järjestänyt elämänarvoni uusiksi. Ei hän musta uutta ihmistä ole tehnyt, sillä minä olen edelleen minä. Olen vain saanut päälleni uuden kerroksen minuutta, jota en olisi saanut kokea ja tuntea itsessäni ilman lastani. Hän myös teki meistä kolmesta vahvan tiimin sekä perheen ja antoi parisuhteeseen ihan uudenlaisia viboja.
Mutta ei se oppivuosi ole helppo ollut. Vauvavuoden rankkuudesta ja hankaluudesta puhutaan nykyään paljon. Silti se pääsi yllättämään. Elämässäni paljon töitä tehneenä en voinut ymmärtää, että kotona olo, äitinä olo, voisi olla niin kuluttavaa. Alkuaikoina en ehtinyt syödä, en nukkua. Vaikka periaatteessa vauvahan ei muuta tehnyt kuin juuri syönyt ja nukkunut. Ja itkenyt ja huutanut. Nyt tuntuu kummallisesta, että ensimmäisinä kuukausina Lähiöjepen tullessa pitkien päivävuorojen jälkeen kotiin iltasella, en minä ollut välillä ehtinyt edes hiuksia harjata. Lattialla olivat sikin sokin aamupäiväisen vaunulenkin jäljiltä Minimen haalarit, vaunukopat ja omat ulkovaatteeni. Vaikka tykkään järjestyksestä ja siivosta, en vain ollut ehtinyt niitä koko päivänä laittaa takaisin paikoilleen.
Mä vierastan ajatusta siitä, että lapsen kanssa olo rinnastetaan työntekoon, mutta alkuaikoina se välillä tuntui siltä. Pomoni ei vain antanut mun hengähtää hetkeksikään, vaan oli vaatimassa koko ajan lisää ja enemmän. Vessaankin se tuli huutaen mukaan. Öisin se antoi uusia työtehtäviä, vaikka vanhatkin valvottivat. Pomoni sai mut itkemään ja tuntemaan oloni paskaksi. Ruokatunteja ei tunnettu. Alkukuukausien aikana kaipasin välillä valtavasti sitä tunnetta, joka valtaa (perheettömän) toimistotyöläisen perjantaina iltapäivisin. Vapaus!
Syyttäkää mutsiuden pehmentämää päätä, mutta tuo kaikki oli lopulta hyväksi. Oli mahtavaa huomata, että omaa tilaa, aikaa ja napaansa rakastava ihminen voi ja haluaa antautua täysin toisen hyvinvoinnin eteen ja pystyy jättää itsensä huomiotta. Mä olen hemmetin ylpeä itsestäni, että kykenin siihen. Se oli äitiyden vaativa sissileiri, josta mä selviydyin, jota mä arvostan, mutta jota en toivottavasti enää koskaan joudu käymään tuollaisenaan läpi. Opin jo kerrasta. Vaikka Minimen hyvinvointi on toki edelleen se ykkönen, nykyään mulla on aikaa ja jaksamista huoltaa ja rakastaa myös itseäni.
Vaativin osuus sissileiristä loppui joskus puolenvuoden tienoilla, kahdeksan kuukauden tienoilla tajusin jo hetkittäin, miksi vanhempainvapaata kutsutaan välillä myös vanhempainlomaksi. Vaikka ollaanhan me koko vuoden ajan tehty paljon asioita, joihin mulla ei olisi ilman äidiksi tulemista ollut aikaa (tai halua uhrata yötunteja). Ollaan käyty kymmenissä ja kymmenissä tapahtumissa, luuhattu kahviloissa ja puistoissa, tehty monen tunnin kävelylenkkejä harva se päivä ja lisäksi mä olen ilokseni pitkästä aikaa kunnostautunut käsitöissä, kun on joku, jolle tehdä. Vaikka pyrin parhaani mukaan elämään omaa elämääni, en elämää lapsen kautta, tuo lapsi kieltämättä elämyksiin lisää hohtoa. Vauvavuoden aikana on ollut pakostakin aikaa pysähtyä tutkimaan leijailevia lumihiutaleita ja tajuta, miten riemukasta veden räiskyttäminen onkaan.
Ehkä eniten vauvavuodessa mua on hämmästyttänyt rakkauden määrä. Vaikka rakkaus ei iskenyt kuin halko takaraivoon heti saadessani kohtutuoreen lapsen rinnalleni, askel askeleelta heränneen rakkauden määrä on pysäyttävää. Vaikka rakastan miestäni, lapsuuden perhettäni ja ystäviäni niin, että järki meinaa lähteä, en ole voinut kuvitella, että on ylipäätään mahdollista rakastaa tällaisella voimalla kuin rakastaa omaa lastaan. Ja samalla pelätä kuollakseen menettävänsä tämän kaiken. Miten ihmisen sisälle voikaan mahtua jemmaan tällainen määrä lapselle tarkoitettua rakkautta? Mietinkin usein, voiko tällaista määrää riittää annettavaksi useammalle lapselle. Ja jos riittää, eikö sellainen määrä tunnetta jo luhista ihmisen.
Jos nyt voisin neuvoa vuosi sitten Kätilöopistolla ollutta itseäni, sanoisin, että ota rennommin. Vaikka tiedän, että tekemisestä ja suorittamisesta kiksejä saavana en siihen kuitenkaan kykenisi tai ehkä edes haluaisi kyetä. Sanoisin, että nuku enemmän ja valvo vähemmän. Sanoisin, että pysähdy nauttimaan ja olemaan. Vinkkaisin etikan käytöstä vaippapyykin huuhteluaineena. Käskisin hankkia parvekevaunut, ettei aina tarvitsisi itse reippailla päiväunien ajan. Vannottaisin harjoittamaan lantionpohjanlihaksia säännöllisesti.
Ja raivostuttavan kaikkitietävänä sanoisin myös, että vaikka et nyt ehkä tavara tuusannuuskana ja silmät kolmen tunnin välein toistuvista herätyksistä verestävinä usko, tulet vielä jonain päivänä kaipaamaan vauvavuotta. Vaikka se onkin kuluttava, se on ainutkertainen ja niin kovin lyhyt.
Kuvat Minimen mummin järjestämiltä kakkukarnevaaleilta. 1-vuotias esitti arvion kakun onnistumisesta maiskuttamalla kuuluvasti.

Jaa