Helsingissä sataa lunta. Pienet hiutaleet kieppuvat tuulen mukana tarrautuen talojen suojaisiin räystäisiin ja katukivetyksen reunoihin. Osa hiutaleista löytää paikkansa myös kotitalomme edessä olevien mäntyjen oksilta. Jestas mikä flashback.
Mä olen tuijottanut noita lumisia mäntyjä koko viime talven. Pysyvä lumi saatiin Helsinkiin viime vuonna vasta tammikuussa, sinä yönä kun Minime syntyi. Lunta pyrytti niin, että samalla kun meidän pieni elämämme seisahtui vastasyntyneen ihmeen äärelle, koko pääkaupunkiseutukin jumittui hetkeksi.
Pieni ennenaikaisena syntynyt vauva vietti ensikuukausiensa aikana rinnalla suurimman osan ajasta. Joskus laskin, että imetin vuorokaudessa pätkittäin ja etenkin iltaisin välillä leffan mittaisissakin pätkissä yhteensä yli 10 tuntia. Välillä vauva torkahti rinnalle, mutta oli taas pian hamuamassa önisten maitoa.
Vaikka kuinka yritin välillä käyttää noita tunteja myös jotenkin hyödyksi esimerkiksi lukemalla, oli suorittajaminäni välillä pakko pysähtyä vain olemaan. Katselemaan tunneiksi ihmisenalkua – ja noita lumisia mäntyjä.

Jaa: