Muistan tarkasti hetken, kun valokuvaajamme Jaakko näytti kesken potrettikuvasten muutamaa otosta kameran näytöltä. Vasta silloin oikeastaan tajusin, että hitsi vie, mehän näytetään ihan hääparilta – mehän ihan oikeasti mennään tänään naimisiin!

Minulla ei kuitenkaan ollut alun perin ajatuksena pukeutua häissämme varsinaiseen hääpukuun. Mielessäni ei ollut mitään kirkasta suunnitelmaa hääpuvusta, vaan sen sijaan ainoana ajatuksena oli, että se olisi luultavasti jonkinlainen mekko ja että hankkisin sen käytettynä.

Mekon pitäisi olla myös mukava, sillä aikomuksenani oli tanssia, pussailla, nauraa ja syödä hyvin, ei istua rautakankena kykenemättä hengittämään. Ja no okei, sitäkin mietin hymähtäen, että mielelläni kykenisin käymään vessassa ilman apujoukkoja.

Jossain vaiheessa mietin jotain vaaleasävyistä pitkää 70-luvun Vuokko-mekkoa, mutta luotin siihen, että tietäisin mekon olevan siinä, kun se tulisi vastaan jonkun vintageliikkeen rekissä.

Vietimmekin yhden kaasoni, Marikan, kanssa pari kuplivan hauskaa ja rentoa häävalmistelupäivää kaupungilla. Kaivelimme ihastuksesta kiljahdellen vintageputiikkien pölyisiä nurkkia, sovittelimme upeita aarteita päällemme tosissamme ja puolitosissamme ja skoolasimme välillä kuohuviinillä.  Tuollaisia päiviä kun saisi viettää useammin!

Kaaso & morsian -päivien aikana löytyikin sunnuntain hääbrunssille luultavasti kuusikymmentäluvulla mittatilauksena teetetty mekko. Samaten löytyivät nuo Sarah Covn vintagekorvikset, jotka minulla oli korvissani varsinaisessa hääjuhlassa lauantaina. Myös pieni kultaisin sävyin kirjailtu vintagelaukku löytyi putiikkien uumenista, mutta siitä ei tainnut tulla edes yhtään kuvaa. Sinne mahtui juuri ja juuri huulipuna, nenäliinat ja puhelin, mutta en koskenut mihinkään niistä hääjuhlien alettua, joten olisin hyvin pärjännyt ihan ilman käsilaukkuakin.

Varsinaista häämekkoa ei vintageputiikeista kuitenkaan löytynyt. Toinen kaasoni, siskoni Nonnis, kysäisi, voisiko se olla niin sanottu perinteinen häämekkokin. Siinä vaiheessa oli paljastettava, että minä joka koskaan en ole haaveillut hääpuvusta, olen kyllä keräillyt jostain syystä Pinterestin hääkansioon erinäisiä inspiraatiokuvia myös hääpuvuista jo vuosien ajan.

Saman päivän iltana Nonnis laittoi viestiä, että oli käynyt läpi käytettyjä hääkamoja myyvän Häätorin kaikki myynnissä olevat häämekot. Minä en ollut sitä ennen edes kuullut koko Häätorista. Siskon kuratoinnin jälkeen Häätorin valikoimasta jäljelle jäi yksi mekko, joka oli inspiraatiokuviani vastaava ja kokoani. Se ei ollut mikä tahansa mekko, vaan ihan ehta hääpuku, ja lisäksi käytettynäkin aivan liian kallis miettimääni epämääräiseen budjettiin –  ja vitsit, niin täydellinen ja minunlaiseni.

Tähän väliin on kerrottava tarina vajaan 10 vuoden takaa. Olin silloin kesätöissä nyttemmin jo lopetetussa Olivia-lehdessä, jossa muun muassa kirjoitin heidän juuri avatulle nettisivustolleen muotiuutisia. Yksi kirjoittamani juttu koski suomalaislähtöistä ja sittemmin Lontooseen päätynyttä muotisuunnittelija Minna Hepburnia, joka oli alkanut suunnitella vintagehenkisiä hääpukuja.

Katselin kuvia hääpukumallistosta ja ihmeekseni huomasin mielihyvän hurahtavan lämpimästi jossain sydämen ja vatsan välimaastossa. Miten ihania luonnonläheisiä häämekkoja, joissa oli yhdistettynä juuri minun makuuni menneitä vuosikymmeniä, boheemia hippileikittelyä ja kauniskuvioisia pitsejä! Mietin, että jos joskus menisinkin naimisiin ja jos joskus tahtoisinkin niihin kuvitteellisiin häihini päälle hääpuvun, tällainen se puku olisi.

Tuo kirjoittamani pieni nettijuttu Minna Hepburnin hääpuvuista jäi erään Olivian lukijan mieleen. Häneenkin mekot tekivät heti tuolloin niin suuren vaikutuksen, että kymmentä vuotta myöhemmin hän vietti häitään Minna Hepburnin hääpuvussa. Ja tuo hääpuku oli se, jonka siskoni minulle kuratoi Häätorilta.

Tämä kävi ilmi, kun kävin kaasoni Marikan kanssa sovittamassa mekkoa, ja päädyimme kahvittelemaan ja juttelemaan kolmistaan mekon silloisen omistajan kanssa. Olisin varmasti päätynyt ostamaan mekon itselleni joka tapauksessa, mutta tuo tarina vaikutti satuihin ja taianomaisiin sattumuksiin uskovan puolen minusta siitä, että mekko on tarkoitettu minulle.

Niinpä minun häämekokseni valikoitui 10 vuotta sitten alkaneiden sattumusten kautta Minna Hepburnin Charley-hääpuku. Rakastan sen eriparisia pitsejä, tanssin mahdollistavaa pituutta, suloisia hippihihoja ja leikkausta, joka on armollinen vatsaröllykälle. Se ei kiristä eikä ahdista mistään, vaan laskeutuu päälle kauniina ja painavan turvallisena.

Mekon entinen omistaja oli ompelijalla muokannut mekon selkämystä vähemmän avaraksi, mikä sopi minullekin. Myös etuhelmasta oli otettu hieman pituutta pois. Sen palasen olisi voinut ommella uudestaan paikoilleen, mutta päätin, että mieluummin jätän tilaa tanssiaskelille. Pukua kuitenkin muokattiin vähän myös minulle. Ompelija kavensi mekkoa rintojen kohdalta ja teki siihen toiveestani olkapäille kiinnikkeet rintaliiveille. Näin rintsikoiden narut eivät päässet vilkkumaan ja avonainen kaulus pysyi paikoillaan.

Kengiksi hankin puukengät maltillisella korolla. Olen kulkenut erinäisissä Swedish Hasbeenseissa pian 15 vuoden ajan, ja koska ne kengät jalassa olen voinut rymytä festareilla, bailata sadasti pilkkuun asti ja seikkailla pitkiä päiviä kaupunkilomilla, tiesin, että niillä klopottimilla jalkani jaksaisivat juhlia häitäkin. Marrashäissä en tahtonut kenkiä avonaisilla kärjillä, joten päädyin Swedish Hasbeensin Lacy-malliin. Oikeastaan olisin tahtonut kengät beigeinä, mutta talvella sandaalivalikoima oli oletettavasti pieni, ja koossani tuota kenkää löytyi vain harmaana, mustana ja punaisena, joista päädyin harmaaseen. Se väri ehkä toimiikin beigeä paremmin arjessa ja pölyisillä kesäkaduilla sitten jatkossa.

Mies taasen pukeutui hääjuhliin monta vuotta palvelleen tumman pukunsa housuihin, mutta hankki housujen ja kauluspaidan kaveriksi Pierre Cardinin tweed-takin, Rileyn villaisen pukuliivin sekä Atlas Designin villasekoitteisen rusetin.

Ja ai että, miten ihanat juhlat saimmekaan kokea nuo vermeet yllämme! Näitä postauksen kuviakin katsoessa onni ja rakkaus lehahtaa vatsanpohjassa.  

Vaikka en olisi ikinä uskonut näin sanovani, olen onnellinen, että alun nihkeilystä huolimatta päädyin tanssimaan häitämme ihan oikeassa hääpuvussa. Toivoakseni sitä vain kerran mennään naimisiin, ja yllätyksekseni tällainen vaaleasävyisen hääpuvun traditio toi siihen oman ihanan onnellisuuskutinansa, nosteensa ja arvokkuutensa, tuntumatta silti yhtään pönötykseltä.  

Kuvat: Jaakko Sorvisto, www.jaakkosorvisto.fi