Naapurin rouva kysäisi, josko mentäisiin lapsien kanssa ja kaakao- sekä kahvitermarit mukana laskiaispullalle heidän kaupunkimökilleen. Totta kai! Aina kun on mahdollista saada nauttia palanen haaveilemastani kesämajaunelmasta, minähän olen jo pakkaamassa retkireppua. Niinpä tarvoimme eilen neljän pulkan kanssa pitkin Herttoniemen metsäpolkuja Kivinokkaan.

Kuivunut heinikko törrötti jäätyneestä merestä, ja lumihiutaleet leijuivat taipuneiden kuusenoksien muodostaman polun yllä. Lumi narskui kenkien alla, enkä usko ikinä kyllästyväni siihen ääneen. Alamäissä lapset hyppäsivät pulkkien kyytiin. Ylämäessä pulkkaa perässä kiskoen tuli niin hiki, että oli välillä pakko ottaa pipoa pois.

Perillä raivasimme umpihangessa tiemme mökille. Lukko oli jäässä, mutta naapurin neuvokas mutsi lämmitti sen auki tulitikkujen liekissä. Lapset laskivat mökin vieressä pikkuruista mäkeä lumen pöllähdellessä ilmaan välkkyvinä kristalleina. Pikkumökin takkakin lähti alun yskähtelyjen jälkeen vetämään, ja saimme eväsleipien kaveriksi paistettua nakkeja. Jälkkäriksi vielä ne laskiaispullat, ja tarjolla oli sekä mantelimassaa että hilloa. Oi onnea!

On jännää, miten tästä kaikesta pysyi nauttimaan, vaikka rinnalla kulki koko ajan toinen tarina. Siinä tarinassa on paljon itkua, marinaa ja suoranaista karjumista. Ne tarinanosaset kuuluvat taudinkuvaan yhdessä niistä kuuluisista vaiheista, joille ei oikein ole nimeä, mutta jotka aaltoilevat mukana lapsiperhearjessa.

Tähän nykyiseen vaiheeseen kuuluu yllättäen ja täydeltä laidalta tulevat uhmaraivoamiset, joihin ei auta oikein mikään, sillä auttaminen se vasta raivoa nostattaakin. Yksi raivokas uhmasekoilusetti kestää puolesta tunnista kahteen tuntiin. Ja sitten juuri siinä vaiheessa, kun on soittamassa manaajaa paikalle, se tuntemani lapsi palaa keskuuteemme rauhallisena, aurinkoisena ja hivenen pöllähtäneenä, kuin olisi juuri herännyt valveunesta.

Ja silti minä nautin laskiaissunnuntairetkestä, vaikka suurin osa ajasta meni sähköshokin saaneen hain aisoissa pitämiseen ja rauhoitteluun. Toki olisin mielelläni herkutellut pullani ja kahvini ilman räkäitkuhuutoa, mutta silti: parempi kavereiden kanssa ulkona retkellä kuin neljän seinän sisällä kolmistaan kökkimässä. Ja kuten on monesti tullut sanottua, hyvä se on paskakin retki. Koskaan ei voi mennä pahasti pieleen, jos settiin kuuluu raikasta ulkoilmaa, kahvia ja kavereita.

Tämä on itselleni niin itsestään selvää, että tajusin miettiä asiaa uudelleen vasta naapurin rouvan kyseltyä asiasta. Ja jotain on tosiaan tapahtunut. Jos olisin päätynyt tuollaiselle retkelle ennen lapsia, olisin tunnissa ollut valmista kamaa hermohuoneelle.

Samalla mieleen muistui toinen esimerkki joululta. Vietimme sen vanhempieni kotona, jonka joulusiivouksessa oli auttanut järjestyksestä ja siisteydestä pitävä siskoni. Sisko joutui laskeskelemaan kymmeneen, kun minä ja lapset saavuimme joulunviettoon. Minusta lattioilla oli vain muutamat lelut ja olin junamatkamaisen jälkeen niin väsynyt ja ärsyyntynyt, että edes saavillinen pikkulegoja ympäri lattioita ei olisi ollut prioriteettilistallani kärkikahinoissa.

Sitten sen ymmärsin. Tajusin olevani vastakkain siisteysstandardeja, jotka olivat tutut – minä olin ihan täysin ja prikulleen samanlainen ennen lapsia. Ja yhä edelleen olen, mutta äitiys on pakkohionut standardeja löyhemmiksi.

Olen joskus sanonut, että kaltaiseni järjestyksestä, hallittavuudesta ja itsekseen olemisesta pitävä persoona ei koskaan totu siihen, miten epämukavuusalueelle äitiys vie ihan joka ikinen päivä – kaiken sen ihanan ja sielun rakkaudesta onnenmyttyröille saavan lisäksi. On totta, että yli kuuden vuoden jälkeenkään en ole siihen tottunut. Mutta näemmä olen oppinut jossain määrin sietämään keikkumista epämukavuusalueella – epäjärjestyksessä, kaaoksessa, melussa ja tilassa, joka ei koskaan ole täysin hallinnassani.

Persoonani ominaispiirteet ylittäen olen jopa harjaannuttanut itseni nauttimaan elämästä oman mukavuusalueen ulkopuolella; uhmaraivareista ja pitkin lattioita olevista pikkuautoista huolimatta.