Vähänpä tiesin apukinoksista ja niiden merkityksestä saimaannorpan pesinnälle ennen talviretkeä Savonlinnaan.

Sain kutsun tällä viikolla Suomen luonnonsuojeluliiton järjestämälle pr-matkalle Savonlinnaan, jossa minä sekä muutamat vaikuttajakollegat pääsimme liiton jengin kanssa tekemään Saimaan jäälle yhden apukinoksen. Yhden, yhdelle emolle kuutteineen. Luulin, että tekisimme joitakin kasoja ainakin parikymmentä, kun kerran lähdettiin. Mutta vähänpä tiesin siitäkään.

Aivan ensimmäinen tietämättömyyteni oli kuitenkin koko homman järkevyys. Vaikka katselen maailmaa vihreiden linssien läpi, ajattelin minäkin apukinosten olevan suloista mutta aika vähäpätöistä luonnonsuojelupuuhastelua.

Todellisuudessa huonolumisina talvina, kun luonto ei ole kyennyt järjestämään kunnon lumikinoksia saimaannorppien pesäpaikoiksi, 80–90 prosenttia kuuteista on syntynyt ihmisten tekemiin apukinoksiin. Viime vuonna apukinoksia tehtiin noin 250.

Tällä tekemisellä todella on väliä.

Saimaannorppia on olemassa vain vajaa 500 yksilöä

Vielä 1970-luvulla saimaannorpan kohtalo näytti synkältä. Sitä oli pidetty iät ja ajat haittaeläimenä, joka syö Saimaasta kalat ennen kuin ihminen ehtii apajille – tai viimeistään nappaa kalat verkoista ja samalla rikkoo verkot. Saimaannorpista oli aikoinaan maksettu jopa tapporahaa, ja norppien metsästys kiellettiin vasta 1955. Senkin jälkeen norppia kuoli kalapyydyksiin, etenkin verkkoihin, mikä on edelleen yksi vakavin norppakantaa nitistävä asia.

Kun minä synnyin 1980-luvun puolivälissä, näytti pahasti siltä, että saimaannorppa kuolee sukupuuttoon. Norppia eli Saimaalla enää arviolta 120–150 yksilöä.

Sittemmin asenteet alkoivat hiljalleen muuttua, mihin ovat olleet edesauttamassa tutkimustyö ja norppien puolesta julkisuudessa puhuvat tahot. Esimerkiksi Junnu Vainion 1982 ilmestyneellä klassikkobiisillä Vanhoja poikia viiksekkäitä, lienee tekemistä asian kanssa – minäkin aloin Saimaan-retkellämme hyräillä biisiä, ennen kuin siitä oli mitään puhetta ollut.

Norppakanta on nykyään noin 480 yksilöä. Vaikka suunta on ollut ilahduttavan nouseva, ainoastaan Saimaan vesissä elävä saimaannorppa on yksi maailman uhanalaisimmista hylkeistä.

Ilmastonmuutos ja lauhtuneet talvet sulattavat pesät ennen aikojaan

Tammikuun loppupuolella Savonlinnan pakkaset ovat vaihtuneet lauhaan säähän. Usva hiipii pitkin pystysuorien rantojen röpelöisiä kallioita ja horisontti on peittynyt harmaaseen. Maisema näyttää paikoin erehdyttävästi mustavalkokuvalta.

Saimaannorppa tekee pesänsä saarien ja luotojen rannoille kertyneisiin lumikinoksiin. Viime talvina lumitilanne Saimaalla on ollut heikko tai ainakin epävarma, ja luonnonkinoksia ei ole päässyt muodostumaan. Nytkin parissa päivässä lumipeite on alkanut huveta. Kun astelemme jäällä lumikolia perässämme vetäen, kenkä sujahtaa sohjon läpi jään pinnassa olevaan vesikerrokseen. Askeleet litisevät ja selkä alkaa kastua. Siirrän pipon hikiseltä otsaltani takaraivolle.

Se, että luonnonlumikinokset pysyvät täällä norpan pesintään asti, vähintään huhtikuun puoliväliin saakka, ei ole mitenkään varmaa tänäkään talvena.

Vähälumisina talvina norppa ei pysty tekemään pesää luonnonkinoksiin, ja saattaa synnyttää kuutin jopa jäälle. Liian heiveröinen kinospesä taas romahtaa liian aikaisin. Silloin norppien poikaset, kuutit, ovat alttiita paleltumiselle ja pedoille – joihin myös me ihmiset lukeudumme.

Saimaannorppa on erakko, joka pesii pimeällä puolella

Kantavat saimaannorppanaaraat ovat paraikaa viimeisillään raskaana. Siksi ihmisten tekemät apukinokset pyritään tekemään valmiiksi hyvissä ajoin, jotta synnytysten aikaan helmi-maaliskuun vaihteessa kaikki olisi valmista ja norpilla rauha pesiä. Helmikuun 15. päivä on ehdoton takaraja pesäkinosten kolaamiselle.

Apukinostyöt ovat luvanvaraista toimintaa, ja Metsähallitus on suunnitellut sopivat paikat muun muassa onnistuneiden pesimisten, ihmisten aiheuttaman häiriön välttämisen ja kalastusrajoitusalueen perusteella. Apukinosten sijainnit ovat myös salassa pidettävää tietoa, jotta norppien pesärauha varmistetaan.

Olimme siis kuin norppa-agentit salaisella tehtävällä, luonnon puolesta.

Kinoksia ei kolata vieri viereen, kuten olin ajatellut. Saimaannorpat ovat erakkoja ja hyvin reviiritietoisia, joten ne eivät kaipaa toisia lajitovereita kuleksimaan liian liki omaa pesäkinostaan.

Kun saavumme taivaltamisen jälkeen meille osoitetulle apukinospaikalle, on vielä tarkistettava, että kaikki on kunnossa ja sen jälkeen hienosäädettävä apukinoksen paikka.

Ensinnäkin apukinokset kolataan rannan tai luodon varjoisalle puolelle, idän tai pohjoisen suuntaan tai kallioiden tarjoamaan varjoon, sillä sellaiset paikat norppa itsekin valitsee; pysyyhän kinos silloin pidempään sulamattomana.

Lisäksi pitää varmistaa, että kinospaikan alla on vähintään 80 senttimetriä vettä. Tämä sen takia, että norppa pääsee kinoksen alle tekemänsä avannon kautta pesään, vaikka jäät paksuuntuisivat tai vedenpinta laskisi. Syvyys varmistetaan kairaamalla reikä jäähän ja mittaamalla vedensyvyys mittatikulla.

Mitään avantoa meidän ei kuitenkaan pidä tehdä, norppa hoitaa sen ihan itse kynsillään, joita se kuulemma käyttää jäähän reikää tehdessään pyörien kuin porakoneen terä.

Vapaaehtoiset auttavat saimaannorppaa kolaamalla pesäkinoksia

Alamme hommiin kaiman, Erikan, Irenen ja Suomen Luonnonsuojeluliiton Heikki-kaksikon, Kirsin ja Miisan kanssa.

Ensimmäisten kolakuormien jälkeen näyttää, että tämähän valmistuu tästä nopeasti. Pian ollaan kuitenkin pisteessä, jossa yksi kukkurallinen lumikolallinen lunta ei näy missään. Hartioita alkaa hapottaa ja on pakko ottaa yksi välikerros pois, pyyhkiä hikeä otsaltaan.

Apukinokseksi ei riitä mikään pieni lumikasa. Sillä pitää olla pituutta vähintään 8 metriä, leveyttä vähintään 3 metriä ja korkeutta vähintään 1 metri. Lumen pitää myös olla tiiviisti tampattua. Norpan pesäkolon korkeus ei yleensä ole kuin reilun puolimetriä, mutta mitä enemmän kinoksella on kokoa, sitä parempi. Sillä mitä isompi kinos on, sitä hitaammin se sulaa, sitä pidempään se pysyy pesäkaivantoineenkin ehjänä ja sitä paremmin se tarjoaa suojaa norppaemolle kuutteineen.

Kahvitauolla hämmästelen, miten yllättävän työlästä homma on, ja saan kuulla lohdutuksen sanan konkarikolaajilta. Lumi on nyt niin märkää ja painavaa, että vähemmästäkin alkavat käsivarret tutista. Helpompiakin apukinosretkiä on koettu.

Saimaan harmaus alkaa taittua siniseen, kun vihdoin on valmista. Avarassa maisemassa kinos näyttää pieneltä nysältä, mutta saamme kirjata ilmoituspapereihin vallan hyvät lukemat: pituutta tekemällemme apukinokselle tuli lähemmäs 9 metriä, leveyttä 3 metriä ja korkeutta matalimmista kohdistaankin vähintään 1 metri. Lunta kasassa on monta tuhatta kiloa, ja onkin oleellista, että jään paksuus apukinoksen alla oli mittauksemme mukaan 50 senttiä.

Syntyykö meidän tekemäämme apukinokseen vielä kuutti?

Tällainen käytännön luonnonsuojelutyö tuntuu hyvältä. Kehossa tykyttävät liian lyhyet yöunet ja fyysinen työ, mutta olo on onnellinen, toiveikas. Voi hyvinkin olla, että joku tiineenä oleva norppanaaras hyväksyy juuri meidän tekemämme apukinoksen, ja saamme kuulla sieltä iloisia kuuttiuutisia myöhemmin keväällä.

Saimaannorppaemo imettää kuuttia lumikinokseen kaivamassaan poikaspesässä siihen asti, kunnes pesä lumien sulaessa keväällä romahtaa. Kun pesät ovat romahtaneet ja poikaset lähteneet pesistä, Suomen Luonnonsuojeluliiton jengi käy tarkistamassa pesät.

Kuutin jäljet pesästä tunnistaa hankeen jääneistä kuutin karvoista. Kuutti on myös yleensä kaivellut omia pikkukolosia emon kaivamaan pesäkoloon. Myös koiraat käyttävät kinoksia kaivamalla niihin lepopesiä, eikä sitä mahdollisuutta pesänlaskijoiden tarvitse kauaa pohtia: koiraan käytössä ollut pesä kuulemma haisee niin kammottavalle. Tieto, joka vähän nauratti.

Sen, onko meidän tekemässämme kinoksessa kenties syntynyt kuutti tai haiseeko se kenties poikamiesboksilta, saamme tietää loppukeväästä.

Ilmoittaudu sinäkin mukaan apukinostalkoisiin!

Jos sinäkin tahtoisit mukaan apukinostalkoisiin, vielä ehtii Suomen luonnonsuojeluliiton vapaaehtoishommiin Savonlinnassa ja Lappeenrannassa. Apukinosretkiä järjestetään lähes joka viikonloppu helmikuun alkupuolelle saakka.

Kiinnostuneet voivat olla yhteydessä joko Etelä-Karjalan tai Etelä-Savon luonnonsuojelupiirien aluetoimistoihin.

*-merkitty kirja saatu mediakappaleena kustantamolta **-merkitystä kirjasta tehty mainosyhteistyö Instagramissa

Kirjapäiväkirjat koittavat kiriä kiinni kuluvaa aikaa –  kun vain kirjapäiväkirjojen kirjoittaja joko lukisi vähemmän tai kirjoittaisi lukemastaan täpäkämpään tahtiin. Oli miten oli, nyt mennään lukuelämysten kanssa marraskuussa. Silloin luin tai kuuntelin neljä kirjaa:

Romaanin, jonka sivut käyttäytyvät kuin kaleidoskooppi; pyörien, kieppuen ja jatkuvasti muuttuen. Tietokirjan, jossa käydään kevyen viihteellisesti painavan kattauksen terveyden sekä kauneuden historiaa, aina näihin päiviin asti. Vuosituhannen vaihteeseen sijoittuvan tunnelmakirjan, joka on sanoista niin paksun utuista ja pehmeää, että siihen voi melkein nojata. Kolumnikoosteen, jonka tekstit härnäävät ajattelemaan, nostavat mielipiteitä ja saavat nauramaan arjen komiikalle.

Tässä nelikosta ja sen herättämistä ajatuksista tarkemmin:

Miki Liukkonen: Vierastila*

• WSOY 2023

Lukupiirimme kuukauden kirjana oli viime heinäkuussa kuolleen Miki Liukkosen Vierastila- romaani, joka julkaistiin postuumisti loppuvuodesta. Ennen tätä olen vain ollut lääpällään Liukkosen IG-päivityksiin ja lehteillyt kirjailijan massiivisen kokoisia romaaneja, jotka ovat tuntuneet liian paljolta luettavaksi kannesta kanteen.

Ajatukseni Vierastilan ensimmäisen sadan sivun aikana kulkivat jotakuinkin näin:

Oho, tää on jotain hyvin epäsuomalaista! Siis mitä helvettiä, nyt en tajunnut yhtään? (Puolisolle sanoen): Siis kuuntele taas, tässä kirjoitetaan näin että….! Ei vitsi, miten ovelasti sanottu, ai että! Miten tässä kirjassa tuntuu olevan enemmän sanoja samassa tilassa kuin kirjoissa noin yleensä? Ihanan sekopäistä (ja samantien itsepohdintaa siitä, onko ok ajatella noin ja sitten että on ok, kirja pitää nähdä kirjana, ei tekijänsä kautta)! Mitä tämä sana tarkoittaa, pakko googlata…. ah aivan, haha, hauskaa! Kirjan sivut tuntuvat olevan tulessa, wau wau! Siis kuka TÄÄ nyt on (epätoivoista pläräämistä ja sen jälkeen olkien kohautus)?!

Vierastilan päähenkilö on Ren, keksijä, kun vain keksisi jotain. Renin sekasotkut vievät hänen koheltaen hämmentävästä tilanteesta toiseen, ja mukaan liittyy kourallinen sivuhenkilöitä, eräs kirjailijakin. Juoni on psykedeelinen, sivut käyttäytyvät kuin kaleidoskooppi; pyörien, kieppuen ja jatkuvasti muuttuen. Tarina kulkee hoippelehtivaa juoksuaskelta eteenpäin, melkein kaatuen, mutta juopontuurilla pystyssä pysyen. Loppua kohden tahti hidastuu ihan vain hoiperteluksi, joka välillä pysähtyy sutimaan ajatusmyttyihin, ja oma keskittymiseni alkaa herpaantua.

Huomaan, että runsautta rakastavana kirjoittajana ärsyynnyn ja kadehdinkin sitä, että Vierastilaa ei ole saksittu, suittu, että kustannustoimittaja ei ole pyytänyt perustelemaan monen sivun tajunnanvirtaisia luetteloita – vai onko, mutta itse vain meinaan eksyä sanajonoihin, en tiedä.

En rakastanut tätä, mutta arvostan ja ihailen. Tekstissä on maailmankirjallisuuden arvokas syvyys, kerronta kuin raskaiden kirjahyllyjen nahkakantisissa kirjoissa ja sisältö, joka kipittää ympärillä rasittavana kuin nykypäivä.

Juha Matias Lehtonen: Sairaan kaunis

• Tammi 2023
• Äänikirjan lukija: Miiko Toiviainen

Minä olen siinä mielessä perisuomalainen, että väitän ihmisen olevan kauneimmillaan saunapuhtaana. Ja silti olen käyttänyt elämästäni kuukausia, luultavasti jo vuosiakin puunaamalla, leikkaamalla, peittämällä, kihartamalla, repimällä, jynssäämällä, puuteroimalla, läträämällä, pinnistämällä ja hikoilemalla kehoani joksikin mystiseksi Paremmaksi.

Väite siitä, että teen tätä kaikkea itseäni ajatellen ja omasta tahdostani lähtöisin, on yhtä totta ja yhtä valetta kuin se, että sheivaan säärikarvani vain itseäni ajatellen ja omasta tahdostani.

Sairaan kaunis -tietokirjassa Juha Matias Lehtonen käy läpi kevyen viihteellisesti painavan kattauksen terveyden sekä kauneuden historiaa, aina näihin päiviin asti. Samalla tulee osoittaneeksi sen, miten ulkonäköpaineet syntyvät ja mitä niistä aiheutuu. Sinällään kirjassa ei ole itselleni paljoakaan uutta asiaa, mutta kun ne asetetaan tiukasti tähän kontekstiin, aivot alkavat myllyttää asioita uusiin asemiin.

Kauneus ja Terveys -lehden arkistoista – osittain ei edes pitkän ajan takaa – kaivetut esimerkit ulkonäköpuheesta ovat kaikista pöyristyttävimpiä. Syyllistävää, ivaavaa ja kertakaikkisen sairastuttavaa keho- ja kauneudenhoitopuhetta tihkuvaa sontaa. Ehkä omatuntokin soimaa, tulenhan itsekin aikakauslehtimaailmasta, enkä tiedä, olenko itsekin ollut toimittajana luomassa tuota maailmaa, jossa rumuus (mitä sekin on?) on ihmisen oma vika, laiskuutta. Tai paremminkin: olenko ylipäätään voinut välttyä olemasta osa ongelmaa?

Miinusta siitä mistä harvemmin enää tulee aihetta marista: äänikirjan lukijan ääni ja lukemisen lomaan livahtava tulkitseminen oli omaan korvaani sen verran raastavaa kestettävää, että kirja olisi jäänyt kesken, ellen niin palavasti oli tahtonut saada kirjan asian toimitettuna korviini.

Stella Harasek: Pimeä aine*

• Tammi 2023

Kirja, jonka ilmestymistä odotin hurjasti. Stella on ensimmäisiä bloggaajia, joita olen lukenut (ja lienee oleellista kertoa, että sittemmin myös tuntenut). Olen aina rakastanut hänen tapaansa herättää tunnelmat, hetket ja paikat eloon (pitkillä!) teksteillään. Stellan sanoja lukiessa tuntuu, että samaan aikaan sydän herää sykkimään elämälle ahneena ja pulssi rauhoittuu kiertyen kerälle kehräämään kuin kissa.

On vuosituhannen vaihde. On parikymppinen Varpu, itseään etsivä valokuvauksen opiskelija ja Daniel, keskiluokkaiseen perheenisän elämään solahtanut valokuvataiteilija, joka taiteen tekemisen sijaan opettaa. On heidän välisensä selittämätön ja samalla käsinkosketeltavan sähköinen vetovoima.

Kirjasta on osuvasti kirjoitettu sen olevan tunnelmakirja. Olisin toivonut ymmärtäväni sen heti alkuun.

Nyt luin kirjaa pitkää toivoen jotain uutta oivallusta kirjan moneen kertaan kirjoitetusta kuviosta kolmiodraamasta; opiskelijan rakastumisesta opettajaansa, keski-ikäisen perheellisen ihastumisesta nuorempaan ja hänen mukanaan takaisin saamaansa nuoruuteen sekä tästä syntyvien valtasuhteiden kieroudesta.

Sitä kirja ei tarjonnut, ja kun päästin tästä odotuksesta irti, oli ihana vain antautua rivien niistä tihkuvien tunnelmien vietäväksi.

Tekstiä lukiessa on ­­– oli kirjassa meneillään mikä vuodenaika vain – kuin marraskuisessa merisumussa, joka on sanoista niin paksun utuista ja pehmeää, että siihen voi melkein nojata.

Sivut kun ovat täynnä alleviivattavia ja erilleen mutusteltavaksi leikattavia ajatuksia, havaintoja ja tunnelmakuvauksia. Kirjan pituus, yli 500 sivua, saa minut juoksemaan sitä läpi vähän turhan ripein silmin. Luulen, että lyhyemmän kirjan kohdalla olisin osannut pysähtyä niiden äärelle. Mutta onko se kirjan vika vai pitäisikö enemmänkin kysyä itseltään, miksi moinen hoppu.

Kirja sijoittuu 2000-luvun alkuun, mikä on varmasti lähes jokaiselle noihin aikoihin nuoruuttaan eläneelle nostalgista, mutta taideopiskelijamenneisyyden eläneet lienevät voivan suorastaan marinoidan itseään ajan kultaamissa muistoissa. Voi luovuuden kipuilu, musiikin kaiken ylle luoma soundtrack, tulevaisuuden kaikki avoimet mahdollisuudet, tupakalta haisevien baarien tahmeat lattiat ja aika, kun somea ei vielä ollut.

Anna-Leena Härkönen: Kissapsykoosi ja muita kirjoituksia**

• Otava 2023
• Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

En ole aina samaa mieltä Anna-Leena Härkösen kanssa, mutta sitä hyvät kolumnit juuri tekevät: härnäävät ajattelemaan, nostavat mielipiteitä ja – etenkin Härkösen tapauksessa – saavat nauramaan arjen komiikalle.

Kissapsykoosi ja muita kirjoituksia -kirjaan on koottu 25 kolumnia, joissa Härkönen kirjoittaa suorasukaisesti kaikesta, mikä häntä ihastuttaa, ärsyttää ja huolettaa.

Saako laukkua pitää ratikan viereisellä penkillä, vaikka ei olisi ruuhka-aika? (Jos, minulta kysytään, ei saa.) Oletko jäänyt nälkäiseksi syötyäsi ravintolassa punajuuripölyä? (Olen.) Saako venäläisiä kutsua r-sanalla? (Ei saa.) Tekisikö sinunkin mielesi antautua kissapsykoosiin? (Voi kyllä!)

Härkönen on itselleni tärkeä niin lukijana kuin kirjoittajana; hän oli ensimmäisiä kirjailijacrushejani ja kirjoittaja, joka osoitti, miten vahva ja tunnistettava jonkun kynäjälki voi olla.

Kun sitten ensimmäisessä sanomalehtityössäni Kaarina-lehdessä sain tehdä henkilöhaastattelun paikallisessa kirjastossa vierailulla olevasta Härkösestä, olin pissiä alleni jännityksestä ja ilosta. En enää muista jutusta muuta kuin sen, että Härkönen vertasi päätään kaikki lokerikot avoinna olevaan lipastoon. Ja sen, miten kunnioittavasti Härkönen suhtautui selkeästi aloittelevaan toimittajaplanttuun, mikä ei ollut ollenkaan se ensimmäinen odotettava suhtautumistapa millään juttukeikalla.

Kynän härkösmäisesti teroitettu kulma näkyy myös tässä kolumnikoosteessa, jonka lukee kahden tunnin mittaiseksi kuunteluherkuksi äänikirjalukijoiden mestariliigalainen Krista Putkonen-Örn.