Lähden yhdessä lasten kanssa innolla niin festareille kuin museoihin ja niin metsään kuin kahviloihin. Mutta sitten on joitain paikkoja, joissa käymättäkin tuntee, että tämän ensikokemisen tahdon säilyttää hetkeen, kun olen matkassa vain aikuisseurassa.
Sellainen vuosikausia säästelemäni rykelmä mielenkiintoisia paikkoja sijaitsee Länsi-Helsingissä, vierekkäisissä saarissa juuri ennen Espoon rajaa. Lehtisaaren hylätyn näköisessä vanhassa ostarissa sijaitsee autenttista lähi-itämaista ruokaa tarjoava Old Jerusalem -ravintola sekä artesaanikahvia paahtava ja tarjoava Maja Coffee Roastery. Kuusisaaren puolelta taas löytyy Didrichsenin taidemuseo, joka henkii harmoniaa jo pelkistä kuvista.
Muutama viikko sitten lauantaina otin täältä idästä bussin ja lähdin itsekseni odotetulle kotikaupunkimatkalle länteen. Pikkujuttu monille, mutta itselleni hykerryttävän harvinaista. Puoliso on viikonloput voittopuolisesti töissä, ja jos ei ole, salibandyharrastuksen pelit ja treenit osuvat nekin usein viikonlopuille. Jäljelle jäävästä vähästä perheajasta ei sitten yleensä tahdo karsia minuuttiakaan, joten ilman lapsia vietetyt lauantaipäivät ovat niin harvinaisia, että en edes keksinyt mihin niitä verrata. Ehkä numeroon nolla?
Lasten kasvaessa on kuitenkin tapahtunut sellainen mahtavuus, että viime aikoina olemme onnistuneesti testanneet konseptia, jossa lapset lähtevät mukaan puolison treeneihin. Lapsista on hauskaa lämiä omilla mailoillaan kentän vieressä, jossa mailojen kanssa on sähläämässä myös joukkueen muiden jäsenten lapsia. Puolison treeneihin se ei aiheuta (älytöntä) lisäsäätöä, ja samalla hän saa vähän kolmenkeskistä aikaa lasten kanssa. Ja minulle tipahtaa aikaa ihan itsekseni. Kelpaa!
Niinpä siis pääsin pitkän panttaamisen jälkeen kokemaan Lehtisaaren ja Kuusisaaren tarjoaman fyysisen ja henkisen ravinnon. Mukaan kotikaupunkimatkalle sain ystäväni Marikan, jonka kanssa treffasimme Lehtisaaren vanhassa ostarissa. Betoninen ostarirakennus on luotaantyöntävän ruma ja kolho, mutta sen autioille käytäville kätkeytyy ainakin kaksi helmeä.
Old Jerusalem -ravintolan sisustuksessa yhdistyy kadunvarsipizzerioiden persoonattomuus ja basaarien tuliaiset. Televisiossa pauhaa musiikkikanava jostain kaukaa. Ruokalistalta löytyy makuja lähi-idästä, kuten falafelia, paahdettua munakoisoa, viininlehtikääryleitä, tabboulehia, hummusta ja rapean rasvaista kotitekoista leipää. Täytimme Marikan kanssa pöydän kuulumisten vaihdon lisäksi useammalla kulholla jaettavaksi tarkoitettua ruokaonnea.
Vatsat täynnä vaihdoimme käytävän toiselle puolelle, jossa (hyvältä näyttävän Min Sushi -ravintolan lisäksi) toimii japanilais-suomalaisen pariskunnan pitämä Maja Coffee Roastery. Pieni kahvilatila on sisustettu minimalistisesti puulla ja valkoisella maalilla, ja kahteen suuntaan aukeavat isot ikkunat luovat tilaan kauniin valon, vaikka ulkona auringosta ei näy sädettäkään. Kahvilan nurkassa on kahvipaahdin, jolla paahdetaan viikossa pieniä kahvieriä paikan päällä valmistettavaksi ja pusseissa kotiin vietäväksi.
Minimalistinen on myös kahvilan lista. Tarjolla on muutamaa kahvilaatua kahvieristä riippuen, pientä konstailematonta makeaa ja muistaakseni myös teetä. Tilaamamme kahvit valmistettiin niin tarkkuudella ja kiireettä, että näkyä tuijotellessa melkein hypnotisoitui. Lopulta eteemme kannettiin eleettömillä pienillä puutarjottimilla kahvimaljat ja pienet kupit. Minä olen maitokahvikissa, mutta kahvinörtti-siskoni suosituksesta tiesin ottaa artesaanikahvini maidotta. Niinpä kahvin pehmeän kirpeät ja marjaisen paahteiset maut ihan pyörivät suussa! Maitoa ei tosiaankaan kaivannut pehmentämään makua.
Lopuksi kävelimme vielä Lehtisaaresta viereiseen Kuusisaareen ja siellä olevaan Didrichsenin taidemuseoon. Samoilla mestoilla on myös koti- ja taidemuseo Villa Gyllenberg, josta olen kirjoittanut vuosia sitten, kun olin väsymyksestä vereslihalla ja kai siksi alttiimpi imemään taidekokemuksesta myös ne kirvelevät tuntemukset itseeni.
Tämä on taiteessa se ihanin asia: vaikka en siitä juurikaan ymmärrä (haluaisin siksi opiskella edes vähän taidehistoriaa), taide koskettaa fyysisesti. Taiteen keskellä tuntee olonsa aina jotenkin levollisemmaksi ja täydemmäksi. Vaikka taide kirvelisi, silti päällimmäiseksi tuntemukseksi taidekokemusten jälkeen jää aina hyvä olo. Taide tekee hyvää.
Me nautiskelimme Marikan kanssa rauhassa kaikki Didrichsenissä tällä hetkellä esillä olleet näyttelyt. Museo on juuri sopivan kokoinen, eikä yltäkylläisestä valikoimasta tule taideähkyä, kuten isoissa museoissa monesti. Mielenkiintoisin näyttely koostui 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun taiteilijaelämää Tuusulanjärvellä ja Ahvenanmaan Önningebyssä esittelevistä teoksista. Samalla näyttely esittelee taiteilijoiden välisiä henkilösuhteita ja verkostoitumista. Taitelijasiirtokunnissa elämä oli vapaampaa kuin vallinneessa yhteiskunnassa, mikä näkyi etenkin naistaitelijoiden suhteissa ja työskentelyssä.
Taidetta keränneen ja nykyään jo edesmenneen Didrichsenin pariskunnan kotiin avattu museo on myös arkkitehtuurisesti mielenkiintoinen. Kahdessa osassa, 1950- ja 1960-luvulla, valmistunut rakennus on Viljo Revellin suunnittelema ja niin kaunis, että ihan vain nurkkia tuijotellessa tuntee rauhoittuvansa. Alun perin Didrichsenit olivat pyytäneet kotitalonsa suunnittelijaksi Alvar Aaltoa, joka kuitenkin joutui kiireidensä takia kieltäytymään. Aalto suositteli tilalleen Revelliä sanoen, että tämä on ainoa, joka pystyy samaan kuin Aalto itse.
Ai että! Kun sitten viisi tuntia lähtöni jälkeen matkasin bussissa takaisin lännestä itään, tuntui kuin olisin käynyt henkisessä hieronnassa. Eikä kehoa ja mieltä hellivän viiden tunnin käsittelyn hinnaksi tullut Museokorttia ja HSL:n matkakorttia vilauttamalla kuin vajaat 30 euroa.
