Vietimme vuoden viimeisiä päiviä maalla. Mummin kahvipöydässä sen seitsemää sorttia syödessä ja kuulumisia vaihtaessa muistin taas sen, miten erilainen elämänrytmi maalla on. Miten erilaiset asiat ovat kertomisen arvoisia ja miten pienetkin tapahtumat kylällä ovat merkityksellisiä.

Huomaan sen lyhyessä ajassa maalla itsessänikin, vaikka toki koen kaiken aina lomailevana kaupunkilaisena. Sukulaisten piipahtaminen kahville on koko päivän kohokohta, eikä sen kummempaa agendaa päivälle tarvita. Ruokakaupassa käyminen ei ole vain arjenaskare, vaan mahdollisuus olla osa kylän sosiaalista organismia. Retki lähikaupungin museoon tyynnyttää tekemisennälän monelta päivältä. Pienetkin asiat kokoavat ihmisiä yhteen.

Siinä on itselleni jotain samaa retkeilyssä metsässä. Miten koko päivä saattaa hujahtaa ihan vain puuhastelemalla perusasioita. Miten puheenaiheet kytkeytyvät ympäristöön: syttyipä nuotio komeasti, mikä lintu tuo tuolla taivaalla ja pitäisikö keittää kahvit.

Sekä maaseutuelo että metsäläisyys ovat tarpeellisia vastakohtia kaupunkiminääni, joka elää muutoksesta, säpinästä ja pienestä kohoamasta leposykkeessä. Huomaan välillä tarkoituksellakin rikkovani seesteisyyttä, jota kohden luulen pyrkiväni, mutta joka lopulta saa aikaan pakottavan tarpeen vaihtaa suuntaa, tehdä jotain.

Olen monet kerrat ollut tilanteessa, jossa olen kauhuissani itkenyt, miten ihan itse olen itseni tähän tilanteeseen järjestänyt; heilauttanut elämän tasapainoa. Mutta aina noista elämän perustuksia järisyttäneistä päätöksistä ja elämänmuutoksista on seurannut hyvää. Ikinä en ole katunut, että olen hypännyt.

Silti tiedän, että minun pitäisi oppia olemaan vähän enemmän pikkukylän mummo. Kuten nyt vaikka tässä tänään, kun mietin mennyttä vuotta ja kelailin, että eipä tässä omassa elämässäni mitään ihmeempiä ole ollut. Hyvää, onnellista ja tasaista elämää, mutta ei mitään, joka saisi vuosiluvun 2019 painumaan mieleen.

Vaikka hyvänen aika:

Kuluneena vuonna seurasin esikoiseni ensimmäistä kouluvuotta ja tajusin kuopuksen olevan päiväkotinsa vanhimpia lapsia. Puoliso jatkoi taas koko vuoden osittaista hoitovapaataan, ja näemmä äitiys tosiaan voi maistua joka vuosi entistä paremmalta lasten kasvaessa.

Saimme myös nauttia ihanien ystäviemme seurasta niin arkena kuin lomalla, ja tänä vuonna myös naapuriköörimme laajeni. Hurahdimme koko perhe palstaviljelyyn ja toteutimme pitkäaikaisen haaveen ostamalla pienen mökin Helsingistä. Pidimme perheen kanssa paljon yhteisiä lomia, retkeilimme ja telttailimme. Saimme seikkailla ympäri Suomea enemmän kuin koskaan, ja monessa niistä sain onnekkaana yhdistää jouhevasti sekä työn että vapaa-ajan.

Tänä vuonna vaihdoin yritykseni toimintamuodon toiminimestä osakeyhtiöksi, tein vähemmän töitä kuin vuosiin ja taoin isoimman liikevaihdon kuin koskaan. Blogi täytti 8 vuotta ja IG sekä sen Story-videot ovat tulleet yhä tärkeämmäksi ja mielekkäämmäksi osaksi duuniani. Teimme yhdessä Satun kanssa Unelmaduunarit-podcastiin kolmannen tuotantokauden ja kirjoitimme Unelmahommissa-kirjalle itsenäisen jatko-osan Unelmaduunarin tilipäivän, joka ilmestyy helmikuussa 2020.

Vuonna 2019 aloitin pianoharrastuksen yhdessä lasten kanssa. Muutenkin kaikenlainen hyvinvointia arkeen tuova ei vaadi toteutuakseen enää hurjia ponnisteluja, saati ihmettä. Nukun tarpeeksi, luen kyllikseni kirjoja ja juon kahvini kuumana. Museokortin mukaan kävin kuluneena vuonna museossa keskimäärin yhden kerran ja rapiat kuukaudessa. Liikunta ei enää tunnu ruoskinnalta, vaan vihdoin taas nautinnolliselta, ja kesällä alkanut juoksuinnostus on rikkonut kaikki ennätykset jatkumalla yhä vain. Ja mikä parasta: parisuhdeaika ei ole enää vain Pikku Kakkosen varassa.

Siinä on aika paljon kahvipöydässä kerrottavaa. Tärkeimpänä se, että sitä elämä on tosiaan ollut: hyvää, tasaista ja tavattoman onnellista.

Ensi vuoteen toivonkin osaavani suhtautua vähän enemmän kuin kahvipöytäänsä kattava mummo maalta. Että olisi eteenpäin puskemisen, seikkailunnälän ja yltäkylläisen kaupunkielämän rinnalla malttia myös pysähtyä nauttimaan pienistä asioita; lintulaudan pulleista punatulkuista, siitä että on säästynyt kaikenlaisilta isommilta krempoilta sekä säryiltä ja että voi naapurin kanssa ensin fillaroida yhdessä kauppaan hakemaan maitoa ja leipoa sitten yhdessä pullaa.

Jos huomaa vuorokauden jälkeen unohtaneensa, mikä viikonpäivä on, tietää sujahtaneensa sisään joulutaikaan. Saman huomaa siitä, kun tajuaa kummastuneena päivien kuluvan, vaikka ei oikeastaan muuta kuin ulkoile, syö, peseydy ja nuku.

En yleensä kaipaa elämääni pitkästymistä, mutta joulunaikaan se kuuluu; että on kaikesta olemisesta jo vähän sellainen lössähtäneen tuhnuinen olo. Pitkästyminen on tavoiteltava tila silloin kun se on harvinaista.

Saimme tänä vuonna koko perhe pitkän joululoman, ja hyppäsimme Pohjanmaalle vievään junaan heti kuin mahdollista – puoliso ja kuopus muutamaa päivää minua ja esikoista aikaisemmin. Saimme joulun kahdessa osassa: ensin puolison sukulaisten kanssa mökkitunnelmissa ja sitten minun lapsuusperheeni kanssa vanhempieni kotona.

Joulu 2019 maistui anopin sienisalaatille ja retkinuotiolla kiehautetuille nokipannukahveille. Se tuoksui savusaunan pehmeän kosteille löylyille ja metsänrannasta aattoaamuna haetulle metsäkuuselle. Se tuntui endorfiiniaaltoina avannossa ja rusinaksi muuttuneina varpaina paljussa lillumisen jälkeen. Se näytti pitkiltä sekä levollisilta yöunilta ja joulupäiväksi maiseman ylle sataneelta lumiharsolta. Se kuulosti hiljaisuudelle metsässä ja Sylvian joululaululle.

Menneiden vuosien kirvelevä väsymys oli poissa, vaikka kehoni yhä muistaa, miltä väsymyksen paino ja polte tuntui. Vielä viime vuonna huomasin mieleni kaipaavan sitä väsymystä ikään kuin syyksi sille, että saa vain olla. Nyt se ajatus oli jo helpompi siirtää syrjään. Minä saan levätä ja olla, vaikka en olisi juossut itseäni joulua edeltävinä kuukausina läkähdyksiin.

Syövyttävän väsyn perinteen tilalle vaihdoin tänä jouluna onnistuneesti liikunnan. Menneinä vuosina en olisi jaksanut edes ajatella moista, mutta nyt pakkasin joulureissukapsäkkiin sporttivaatteita toivoen, että saisin joululomalla jotain liikuntaa joka päivä. Yksi päivä taisi jäädä välistä, mutta muuten pääsin liikkumaan joka päivä.

Parasta olivat pitkät lenkit valoisaan aikaan, retket ja yksi ilta, kun lähdimme isommalla sakilla Vaasaan boulderoimaan. Itselleni kerta oli ensimmäinen, ja reilussa tunnissa kynnet olivat lohkeilleet, varpaat muusina, polvet ruhjeilla ja reidet mustelmilla – ja aion niin mennä haastamaan kehoa ja mieltä tuon lajin kansa uudestaankin.

Kun olemisen tasapaino on taas löytynyt sinisestä hämärästä, herätyskellottomista aamuista ja takkatulen loimusta, alkaa kummasti taas kaivata aikatauluja, säpinää ja kaupunkia. Huomenna päästetään irti lakeuksista ja joulusta ja lähdetään kohti Helsinkiä ja uutta vuotta.