Kyllähän juhannus joka vuosi yllättää. Että nytkö jo. Mutta tänä vuonna neljän kuukauden marraskuun ja loputtoman korona-kevään jälkeen järsin aamupalaleipääni juhannusaattona ja huokaisin pölmistyneenä kymmenettä kertaa, että nytkö jo.

Emme olleet tehneet mitään suunnitelmia, mutta aamupalapöydässä pohdiskelin, että olisi ihana saada kuusi asiaa. 1. Kuopsuttelua helteisellä palstalla. 2. Aikaa lojua kirjan kanssa. 3. Oleilua Kivinokan pikkumökillä. 4. Pulahduksia mereen. 5. Lenkki hiljaisessa metsässä. 6. Iso kattilallinen uusia perunoita jaettuna yhdessä ystävien kanssa.

Suunnittelemattomuus toi ne ja vielä enemmän.

Käytyäni lenkillä hellettä värisevässä metsässä, lähdimme Kivinokkaan. Siitäkin huolimatta, että juhannus on ainoa aika, kun en pidä niemenokkaa paratiisina. Vaikka rannan pienellä lavalla soi livenä iskelmä ja kokko loimuaa merenrannassa, alkoholin käyttöaste tekee siitä kaikesta epämiellyttävää etenkin lasten kanssa. Nyt kuitenkin koronan takia Kivinokan virallinen juhlaohjelma oli peruttu, ja pyöräilimme mekin Kivinokan juhannukseen.

Saimme seurauksemme ystäväperheen, sitten vielä toisen ystäväperheen ja lopulta vielä siskoni puolisoineen. Oli valtavan onnellinen olo, kun pikkuisen mökkimme pihaan katetun pöydän ympärille kertyi suunnittelemattakin iso jengi rakkaita ihmisiä. Nostimme keskelle pöytää ison kattilallisen uusia perunoita. Palsta antoi pöytään tarjottavaa sekin: salaattia, retiisejä ja sipulia.

Näyttäisi vahvasti siltä, että meillä on positiivinen ongelma roskiksesta löytyneen ja vielä korjausta odottavan pyöreän puutarhapöydän kanssa. Sen ympärille mahtuu perheemme, mutta ei se määrä murusia, mitä yleensä mökillä meidän kanssamme on. Pukkijalkojen päälle nostettu pitkä pöydänkansi oli suunnitelmissamme varapöytä, jota yleensä säilytettäisiin mökin alla odottamassa ystäviä, mutta näyttäisi siltä, että sitä on ihan turha korjata terassilta välissä pois.

Juhannus oli unenomaisen lämmin. Ilma väreili merta, aurinkorasvaa ja paahteista hiekkaa, kun pystytimme aurinkovarjon Kivinokan hiekkarannalle ja levittelimme viltit sen ympärille. Miten absurdilta ihan vain pari kuukautta sitten kaikki tämä tuntui: ihan liki olevat ystävät, tuntikausia meressä läträävät lapset ja aurinko, jonka lämpö hivelee lempeästi ja sulattaa hartioiden kireyden.

Juhannuspäivänä puoliso lähti töihin ja meille muille kävi reissuisesti. Saimme kutsun ystävien sukumökille Nuuksioon, joten pakkasimme rinkan ja reput ja lähdimme junalla Espooseen.

Keskikesän viikonloppu norkoili eteenpäin kiireettä ja täyttyi mökkipuuhastelusta: ruuanvalmistelusta, muksujen kesälomailon jakamisesta (ja pöljäilyjen kaitsemisesta), kaivoveden noudosta, veden lämmittämisestä padassa, ruokailusta, päiväkahvien keittämisestä, saunan lämmittämisestä ja ulkona tiskaamisesta. Mökin viereisessä purossa uitettiin puista laivaa, kaarnalaivaa ja lapsia.

Jossain iltapäiväkahvien ja illallisen välissä muu seurue lähti onkien kanssa rantareissulle, ja minä jäin kahden tiskiharjan ja kirjan kanssa. Sormenpäät tiskauksesta rusinoina vedin aurinkotuolin pihan aurinkoisimmalle paikalle, lisäsin aurinkorasvaa ja ahmin monta kymmentä sivua kirjaa (saatu arvostelukappaleena). Niin ja otin sata selfietä laittaakseni muistiin tämän: lasten ollessa 5- ja 8-vuotiaat  – ja kun ympärillä on ihania ystäviä – on toden totta mahdollista rennosti makoilla juhannuksena auringossa ja upota kirjaan niin että aika unohtuu. Jospa Hanne joskus nelisen vuotta sitten olisi tämän tiennyt!

Myöhemmin illalla, lapsijengin puolikkaan nukahdettua jo kesken iltasadun, hipsimme aikuisjengissä saunaan. Kiuas napsui ja sihisi. Puron vesi tuntui viileältä löylyjen kuumentamalla iholla, makoillessamme matalana lipuvan puron pohjalla. Pohdimme, olisiko hauskaa vai kamalaa, jos joku purossa asuvista ravuista nyt nappaisi varpaasta tai nännistä kiinni.

Löylyjen jälkeen nukuin tuvan sivusta vedettävällä niin syvää unta, että heräsin sunnuntaihin vasta kun aurinko oli jo korkealla ja keittiöstä leijaili kaurapuuron tuoksu.

Juhannus jatkoi kulkuaan verkalleen, kuten mökillä vain. Venytimme keskikesän juhlaa vielä sen verran, että pakattuamme rinkat kasaan, matkasimme bussilla Nuuksion Kaitlammelle iltauinneille. Maisema oli kuin Atenuemin seinältä, mutta elävä, lämmin ja onnellinen. Pulahdettiin uimaan kermaisen turpeiseen veteen, ja koivut taivuttelivat syvänvihreitä lehtiään lammen ylle. Ilmassa leijui helteisen päivän lämmittävä mäntymetsä.

Iltapala katettiin mökkiruokien jämistä rannalle. Kotimatkalla Helsinkiin osa sakista nukkui jo.

Herttoniemessä puoliso nappasi lapset hoteisiinsa ja minä vedin lenkkarit jalkaan. Pääsin lenkille ilta-aurinkoa helmeilevän metsän siimekseen, toista kertaa juhannuksena, vaikka ihan vain yhdestä kerrasta haaveilin.

Kiitos juhannus 2020, olit hyvä. Kiitos kesä, että kaiken jälkeen tulit.

Mistä tietää hullaantuneensa ajatuksesta, että omistaa nykyään soutuveneen? Siitä, että päättää lähteä soutuveneellään saariretkelle, jonne matka suuntaansa on rapiat 10 kilometriä. Ja mistä tietää, että naapurissa asuu ihan yhtä kreisi seikkailijamuikki? Siitä, että hänkin innostuu asiasta ja lainaa soutuveneen, jotta päästään isommalla sakilla matkaan.

Niinpä me korkkasimme Maijan ja lasten kanssa kesän telttailuseikkailut viikonloppuna lähtemällä soutuveneillä telttailemaan Helsingin Villaluodoille. Kaksi soutuvenettä, kaksi aikuista, neljä lasta, yksi yö saaressa ja 20 kilometriä soutua. Aivan hullua, lopulta paikoin vähän turhan jännittävääkin, mutta luultavasti juuri siksi myös ihan vastanpohjaa kihelmöivän ihanaa.

Souturetken suunnittelu

Villaluodot ovat kolmen saaren sekä pääsaaren, Kotiluodon, muodostama saarirykelmä Laajasalon itäpuolella, Kallahdenselän ja Villasaarenselän välissä. Vene meillä on Kivinokassa, josta pääsee puikkelehtimaan mantereen ja saarien rantoja seuraillen Kallahdenselälle. Suunnittelimme reitin kulkemaan mahdollisimman suojaisia vesiä pitkin, isoja laivaväyliä vältellen.

Ajatuksenamme oli, että aktiivista soutua tulisi molemmille päiville reilut 3 tuntia. Lopulta soutua kertyi menomatkalla viitisen tuntia ja paluumatkalla myötätuulessa vähän vähemmän. Olikin hyvä, että lapsetkin olivat tietoisia, että tällä retkellä matkalla oltaisiin jo perillä. Molempiin suuntiin oli luvassa myös kaksi lepo- ja evästaukoa rannassa. Vähän kuin roadtrip, mutta vesiteitse!

Ensimmäinen soutuetappi Kivinokasta Tuorinniemeen

Niinpä lauantaina pakkasimme laatikkopyörät täyteen – tällä reissulla ei tosiaankaan grammoja viilailtu – ja kurvasimme Kivinokkaan. Siellä tavarat, eväät ja juomavedet nosteltiin veneiden kyytiin, ja lapsille tehtiin mukavat pötköttelypaikat molempiin veneisiin. Vesi tuntui kermaisen lämpimältä jaloissa, kun työnsin veneen vesille rantavedessä kahlaten ja hyppäsin kyytiin.

Ensimmäinen soutuetappi vei Kivinokan rantaa seuraillen Kulosaaren sillan alta Herttoniemenrannan puolelle. Kulosaaren ja Tullisaaren välistä näkyi horisontissa kohoava Suomenlinnan majakka, ja aurinko sai tummansininen meren helmeilemään turkoosin sävyissä. Lapset toimivat tähystäjinäni; toinen tiiraili maisemaa tyhjän vesipullon läpi, toisella oli mukana Ryhmä Hau -vahtitornilelun tähystinputki.

Tunnin soudun jälkeen olimme ensimmäisessä pysähdyspaikassamme, Tuorinniemen uimarannalla. Vedimme veneet hietikolle uimarannan viereen ja levitimme hiekalle viltit. Lapset uivat, soutajat tankkasivat eväitä ja lopulta haettiin rannan kiskasta vielä jätskit sekä kahvit. Aurinko lämmitti niin kuin jossain rinnakkaistodellisuudessa, sillä mieli ei voinut ymmärtää, että yhtäkkiä on näin kesä, näin lomatunnelma.

Tammisalon kanavan kautta Laajasalon uimarannalle

Tauon jälkeen aikuiset vetivät taas soutuhanskat käsiin ja lapset asettuivat pötköttelemään veneen pohjalle tekemiinsä pesäkoloihin. Soudimme Tiiliruukinlahdelle, josta käännyimme Porolahdelle, joka lopulta kapenee Tammisalon kanavaksi. Kanavassa ei saa mennä moottoriveneillä, ja kapeimmissa kohdissa soutaminenkin oli mahdotonta. Niinpä irrotimme yhden airon, jolla sitten meloimme veneemme Strömsinlahdelle.

Omassa veneessäni muksut nukkuivat kainalokkain; vain nenänpäätä näkyivät pelastusliivien ja lippalakkien väleistä. Jatkoimme soutamista Tammisalon rantaa mukaillen, ja Jatasalmen kohdalla aloimme seurailla Vartiosaaren reunaa. Soutaessa ehti katsella rantoja täplittäviä taloja ja laitureilla päivää paistattelevia ihmisiä. Miten eriltä kaikki näyttääkään mereltä käsin, vaikka mantereeseen on vain muutamia kymmeniä metrejä.

Reposalmen jälkeen käänsimme veneiden nokat vielä Laajasalon uimarantaa kohden. Ja se ei ollutkaan helppoa se. Tuuli liehutteli mekon helmaa lempeästi, mutta veneestä se nappasi yhdessä maininkien kanssa kiinni niin että sain tehdä tosissani työtä pitääkseni pitkän ja kapean soutuveneen edes jotenkin kurssissaan. Rantautuessamme lopulta uimarannan viereen, hoipuin rannalle kädet täristen.

Katoimme eväsleivät rannalle levittämällemme viltille, ja lapset pulahtivat uimaan. Nauratti, että olimme rannalla, jonne pääsee fillarilla kotoamme hujauksessa, mutta nyt tuntui kuin olisimme matkanneet, jos ei nyt maailman ääriin, kaupungin toiselle puolelle ainakin.

Jännitystä viimeisellä soutukilometrillä

Laajasalon uimarannalta lähdimme soutamaan Paloluodolle, jonka rantaa seurailimme, kunnes oli aika ylittää viimeinen vajaan kilometrin pätkä Villaluodoille.

Vaikka edelleen olimme tiukasti sisäsaariston syleilyssä ja ilma oli kaunis, ympärillä oli sen verran avaraa, että soutuveneessä istuvalle mainingit tuntuivat isoilta. Etenkin kun kyydissä oli lapsia. Ohi ajavat moottoriveneet ja vesijetit saivat paattimme keikkumaan kuin ongenkohot, ja normaalisti lempeältä tuntuva tuuli olikin yhtäkkiä äkäinen vastustaja kilvassani yrittää ylittää Karpinselkä mahdollisimman nopeasti.

Tunsin pärskeet selässäni, pulssi kohosi ja soudin niin että ojentajat kipinöivät ja naama vääntyi irivistykseen.

Saarinelikon suojissa uskalsimme hidastaa ja tasata hengitystä. Okei, viimeinen ylitys oli turhan jännittävä, totesimme yhdessä Maijan kanssa. Mutta me selvittiin! Se, että sama pitäisi tehdä toiseen suuntaan huomenissa, painettiin lempeästi pois mielestä.

Rantautuessamme Pohjoiselle Villaluodolle, tunsin päivän soudun kehossani päästä varpaisiin. Kämmeniä kihmelöi, ja soutuhanskoista huolimatta käsiin oli noussut viisi rakkoa.

Villaluodoista kahdella saa telttailla

Villaluodot ovat kolmen Villaluodon ja Kotiluodon muodostama saarinelikko, jota hallinnoi Helsingin kaupunki. Itäisellä ja pohjoisella Villaluodolla saa telttailla, ja me nousimme maihin pohjoisella Villaluodolla.

Vierasvenelaiturissa oli pari moottorivenettä ja yksi purjevene. Kivikkoisen saaren rannoilla oli kuitenkin myös parit kajakit sekä yksi soutuvene, mikä sai turvallisuudentunteen heilahduksesta säikähtäneen omatunnon leppymään. Emme siis ole aivan päässilmäisiä amatöörejä, kun olimme matkanneet saareen soutuveneellä – tai ainakin ihan yhtä hulluja on muitakin.

Pystytimme teltan metsikköön. Tai minä pystytin sen jälkeen, kun nälkäisen säheltämisen jälkeen oli pakko soittaa puolisolle ja kysyä, että miten hemmetissä tämä teltta pystytettiinkään. Olin ensimmäistä kertaa lasten kanssa telttailemassa ilman puolisoa, mutta röyhkeästi silti väitän, että ongelmani teltan kanssa johtuivat enemmänkin viiden tunnin soudusta ja nälästä kuin siitä, että yleensä teltan kasaa puolisoni. Köh.

Illallista laitoimme saaren hormillisella keittokatoksella. Se on päässyt aika raihnaiseen kuntoon, mutta etenkin metsäpalovaroituksen aikaan oli ihanaa, että sellainen oli käytettävissä. Sillä voi kuulkaa; miten hyvältä soutupäivän jälkeen voikaan merivedessä keitetyt uudet perunat maistua! Ja kylmälaukussa viileänä pysynyt olut! Kieli oli mennä ihan onnesta solmuun.

Finlandia soi auringonlaskun jälkeen

Illallisen jälkeen pienimmät lapset kömpivät iltasadulle telttaan. Isommat lapset kiipesivät puiden väleihin kiinnittämiinsä riippumattoihin lukemaan. Alempana puissa oli kiinni myös pari langoista ja nukenpeitoista viriteltyä riippumattoa, sillä tokihan pehmoleluillakin on oltava riippumatot.  

Kun joka puolelta alkoi kuulua tasaista tuhinaa, me hipsimme Maijan kanssa vielä merenrantaan. Meri oli rauhoittunut ja laineili samettisena. Laskeva aurinko peitti vastarannan metsät mustalla varjolla ja sai merenpinnan sekä taivaanrannan väreilemään vaaleanpunaista, violettia ja oranssia.

Yhtäkkiä vastarannalta alkoi kaikua klarinetilla soitettu Suvivirsi. Pienet väliluritukset, parin hengen aplodit. Ja sitten alkoi soida Finlandia. Olimme kuin soivan suomalaisen kansallismaisemamaalauksen sisään salaa pujahtaneet. Tuijotimme vastarantaa, kuuntelimme veden tuomaa musiikkia ja tunsin, miten käsivarren ihokarvat nousivat pystyyn.

Kun paikalle vielä lipui joutsen, purskahdimme nauruun. Tämä on jo ihan absurdin täydellistä!

Uusi päivä käyntiin aamu-uinnilla

Seuraavana päivänä heräsimme kahdeksan jälkeen. Vanhemmat lapset olivat nukkuneet koko yön riippukeinuissaan, vaikka olin tehnyt telttaan kolon varmana, että siihen yön aikana ilmestyisi toinen lapsista. Mutta vau, hän nukkui koko yön riippukeinussa, vaikka siinä ei ole edes hyttysverkkoa!

Kävelimme rantaan ja jalat villaisen levän peittämillä kivillä liukastellen pulahdimme uimaan. Meri pyyhkäisi unihiekat pois, auringon väreily lupaili helteistä päivää.

Aamupalan ja leirin purkamisen jälkeen oli taas aika palata vesille. Pakkasimme Maijan kanssa tavarat sekä muksut veneisiin ja vedimme rakkolaastareilla teipattuihin käsiimme soutuhanskat.

Vielä illalla olin pelännyt, miten jumissa ja väsynyt aamulla olisin, mutta keho yllätti voimallaan ja jaksavuudellaan. Olin taas ihan valmis soutamaan toisen mokoman 10 kilometriä.

Paluumatka soutaen Marjaniemen kautta

Aloitimme paluumatkan tuulta mukaillen kohti Ramsinniemeä. Kiitos myötäisen tuulen, matka ei ollut ihan yhtä jännittävä kuin tullessa, mutta silti sain tehdä koko keholla töitä ottaessani vastaan maininkeja ja samalla pitääkseni nokan kohti oikeaa suuntaa.

Iso kiitos sille purjevene-kipparille, joka jäi hissukseen lipumaan lähettyville, kun huomasi meidän olevan hivenen vaarallisessa tilanteessa. Sitä ei vähän isommassa veneessä tajuakaan, mitä ne jälkimainingit tekevät pienelle soutuveneelle. Kuulemma juuri viime viikolla isomman veneen tekemät aallot olivat kaataneet soutuveneen.

Paloluodon ja Vartiosaaren välissä hellitimme vauhtia ja huohahdimme helpotuksesta. Selvittiin! Enkä ihan heti samaa reittiä piskuisella soutuveneellä lähtisi tahkomaan.

Vartiosaaren kohdilta puikahdimme samalle reitille, jota edellispäivänä olimme tulleet. Tällä kertaa pysähdyimme Marjaniemen uimarannan vieressä. Lämmitimme retkikeittimellä hernekeitot ja haimme rannan kioskista kahvia sekä jätskit. Lapset pulahtivat uimaan, tietenkin.

Tammisalon kanavassa ja Porolahdessa Maija otti käyttöön elävät moottorit, kun vanhimmat lapset tarttuivat airoihin.

Seuraava tauko pidettiin Tuorinniemessä, kuten edellisenäkin päivänä. Lapset hyppäsivät veneestä mereen jo ennen kuin kokka ehti koskettaa rantahietikkoa.

Kivinokkaan saavuimme auringon alkaessa paistaa matalalta. Huoltojoukot olivat vastassa (ja heillä oli mukana kylmät oluet soutajille!). Rantavedessä toisen airon pidike naksahti poikki. Jukoliste olisin ollut pulassa, jos sama olisi tapahtunut Karpinselällä. Toinen kämmeneni vuosi verta.

Mutta sen verran hullu olen, että siitä huolimatta (ja osittain juuri siksi) olin aivan auringon paahtaman ja raukean onnellinen. Uusi soutaen tehtävä telttaretki on jo suunnitelmissa.