Mistä tunnistaa kaupungissa asuvan hullun puutarhamuijan? Siitä, että sen muijan parveke on se, jonka vihreys näyttää pian riistäytyvän käsistä ja valtaavan kerrostalon muutkin parvekkeet.

Tänä kesänä otimme myös parvekkeen viljelykäyttöön, useamman vuoden tauon jälkeen. Entisen kotimme isolla lasitetulla parvekkeella viljelimme joka vuosi kaikkea tomaateista pensasmustikoihin, mutta nykyiseen kotiin muuton jälkeen se jäi. Tuntui, ettei tämä pikkuruinen parveke riittäisi hyötyviljelyyn. Niinpä siellä on ollut viime kesät vain parit kukat ja ruukussaan talvehtiva raparperi.

Haaveissa salaatit ja yrtit omalta parvekkeelta

Talvella aloin kuitenkin haaveilla, että parvekkeella kasvaisi kesäisin salaattia ja yrttiä – sellaisia keittiön joka päiväisiä vihreitä, joita olisi kiva nopeasti napata parvekkeelta heti kun tarvitsisi ja mieli tekee. Ajatus lähti sitten niin sanotusti versomaan.

Keväällä kylvimme kotipihan viljelylaatikkoa, palstaa ja myös parveketta varten esikasvatukseen taimia. Parveketta ajatellen kylvin useamman ruukun basilikaa, jotka itivät hyvin. Kylvämistäni paprikoista iti kaksi. Kesän aurinkoisuuteen uskoen uskaltauduin kylvämään myös amppelitomaatteja, joista jokainen siemen iti. Sain ilokseni myös kaksi runkotomaatin tainta lahjaksi samalla kylällä asuvalta rouvalta, jolta sain myös hakea palstalle perennoja. Niitä sitten vaalimme useamman kuukauden kodin ikkunalaudoilla.

Villi värilajitelma kesäkukkia

Toukokuussa kävimme kuopuksen kanssa hakemassa paikallisesta puutarhakaupasta kesäkukat. Kuopus sai valita kukat, ainoa asettamani ehto oli, että ne olisivat kotimaisten puutarhoiden kasvattamia. Kärryyn valikoitui kaikenlaisia kukkia, kaiken kirjavissa väreissä.

Otin lisäksi vielä muratteja ja lankaköynnöksen, joilla saada vihreää istutusten joukkoon – vaikka sittemmin kävi selväksi, että vihreää kyllä piisaa.

Ruukkuihin sekaisin syötävää ja kukkivaa

Kun kodin ikkunalaudoilta ei meinannut enää nähdä ulos, aloin siirtää taimia pihan laatikkopuutarhaan, palstalle ja lopulta myös parvekkeelle. Istutin parvekalaatikoihin suloiseen sekamelskaan kukkia, amppelitomaatteja, basilikaa sekä naapurin laatikkoviljelmiltä saamaani minttua.

Osan amppelitomaateista ripustin amppeleissa parvekkeen kattoon, yhdelle annoin tuolipaikan ja istutin juurelle vielä basilikaa. Myös ikkunalauta ja pöytä täyttyivät kasveista. Yhteen parvekelaatikkoon kylvin rucolaa, ja pääsiäisohrat sujautin kukkaistutusten keskelle.

Yksi tuoli sentään jäi vapaaksi, ja todistettavasti olen sekä istunut läppärini kanssa töitä tehden sekä syönyt välipaloja parvekkeella kaiken keskellä.

Nyt parveke ryöppyää, pursuaa, valuu, tursuaa ja riippuu vihreää. Rakastan tuota näkyä ihan valtavasti! Entinen parveke muutamalla kukalla näyttää ihan lällyltä tähän verrattuna. Joka päivä vain käyskentelen vajaan neliömetrin alueella polleana onnesta, tarkastellen tilusten kuntoa.

Pienen parvekepuutarhan sato kypsyy

Parveke on antanut silmänilon lisäksi myös satoa. Ainoastaan paprikat ovat vielä ihan vaiheessa, kukkien vasta nyt. Siirrän ne ilmojen kylmetessä sisälle ja katsotaan, mitä tapahtuu. Ruukussa kasvava raparperi on myös voinut vähän huonosti jostain syystä, ja onneksi ehdinkin alkukesästä tehdä siitä pari raparperipiirakkaa. Mutta muuten:

Basilikat ovat kasvaneet sellaiseen tahtiin, että eron huomaa päivässä. Sanon nyt tämän ärsyttävän mantran, jota jokainen itse yrttejä kasvattanut hokee, mutta: mikään kaupasta ostettu (ja siitä ehkä maahan isketty) basilika ei maistu niin taivaalliselta! Sama juttu rucolan kanssa, huhuh ja morjens, miten hyvää se on!

Ja entäs mintut sitten. Naapurilta saatu minttu on kasvanut ja levinnyt niin hyvin, että yhdistettynä palstan ja kotipihan minttuviljelmiin saattaisin pian voida käyttää minttua säästelemättä. Vihersmoothieen, minttuhaudukkeeseen, dippikastikkeisiin, jälkkäreihin, melkein mihin vain! Enkä ole edes kertaakaan vielä tehnyt mojitoa.

Nyt myös tomaatit ovat alkaneet tuottaa satoa. Kesä on ollut niiden kannalta kyllä jännä, etenkin kun parvekkeella ei ole niitä laseja. Välillä on tuullut niin, että koko parveke on tuntunut lähtevän lentoon ja tomaattien oksat katkeilleet. Välillä on tullut vettä niin että ruukut ovat salaojituksista huolimatta tulvineet. Ja lisäksi on ollut niitä pätkiä, kun kastelu kaksi kertaa päivässä ei meinaa riittää, kun ruukut ovat kuitenkin verrattain pienet.

Mutta lämpöä ja aurinkoa on tainnut silti riittää, sillä satoa on alkanut kypsyä. Punaisia ja keltaisia nameja saa poimia pienen kourallisen päivässä. Ne on napsittu suoraan suuhun tai katettu omalle lautaselleen ruokapöydän kunniapaikalle.

Mutta kaikista eniten nautintoa tuo kuitenkin se tunne siitä, että itse kasvatettiin. Että tämä vehreys on meidän ja luonnon yhteistyössä tehty (ja naapurien lomakasteluavulla ylläpidetty). Ja että voi muina viljelijöinä nautiskella tiluksillaan iltapäiväteet, itse kasvatetuista mintuista haudutettuna totta kai.

Syy ei ole elokuussa.

On kauhea kaipuu johonkin ja ikävä jotakin, kesää kai. Vaikka tässä se yhä on, syvimmillään ja parhaimmillaan. Tai ehkä on pakahduttava kaipuu ja kipeä ikävä sitä kuluneeseen kesään liittynyttä tunnetta, kun ei yhtään vielä ole tarvinnut miettiä tulevaa;

Onko tarpeeksi laskutettavaa, saahan kuopus ehjän eskarivuoden. Pysyyhän puoliso terveenä töistään huolimatta ja voihan esikoinen pitää koululaisen maailmansa. Riittäähän lähipiirillä töitä, asiakkaita, jaksamista, terveyttä ja voimia.

Vaikka käsidesistä on tullut laukun vakiovaruste, kesän pehmeys on saanut välillä unohtamaan kevään ja ympäröivän maailman.

Kaiken taustalla jäytävän huolen sijaan on voinut kahdeksan kuukauden jälkeen matkustaa lasten mummilaan ja mummulaan. On voinut ottaa alle metron ja mennä syömään ravintolaan. Käydä kaupasta hakemassa välillä ihan vain jätskit ja yhdistää mökkinaapureiden kanssa ruokapöydät. Tehdä reissuja ystävien kanssa ihan likitysten ja nukkua siskonpedeillä.

Ja mikä melkein parhainta; on voinut huutaa vähän väliä ovesta ulos ja sitten taas sisään ravaaville lapsille kavereineen ”ovi kiinni!”. Että olen saanut kaupunkilaisuuteni takaisin sen, mikä keväällä revittiin pois.

Että tosiaan saatiin tämä kesä, jossa olen voinut antaa halien, löylyjen ja kiireettömien aamujen silotella silmien väliin porautuneita ryppyjä, joissa nykyään saisi pideltyä tulitikkuja.

Kun on mökkihöperöityneenä lukematta uutisia viikon–kaksi, tauon jälkeen aamun sanomalehden artikkelit tuntuvat irtonaisilta kokonaisuudesta.

Mutta kun arki on alkanut ilmestyä puheisiin ja kalenterin tuleviin merkintöihin, on mieleen alkanut kiemurrella pieniä, mutta sitäkin kipinöivämpiä ajatuksia siitä, miten tämä kesä oli vain utopia todellisuuksien välissä.

Että mitä jos pian taas kodin ovet menevät taas kiinni. Mitä jos siinä tapauksessa en enää syksyn ja talven pimeydessä pystykään löytämään poikkeusarjesta onnenpalasia? Mitä jos pään painekattila leviää hiljalleen tykyttämään koko kotiin, josta ei voi poistua?

Miten kauan yrityksen tilin puskuri kestää? Miten kauan minä ja me kestämme? Miten kauan tämä kestää?

Olen vuodenaikaihminen. Arki-ihminen, lomasta tykkäävä sellainen toki. Mutta nyt roikun kiinni kesässä ennen kuin se edes on loppumassa.

Sillä ilman tätä kesää, en tiedä. Onneksi. Tuli mitä tuli, onneksi oli tämä kesä.