*-merkitty kirja saatu mediakappaleena kustantamolta **-merkitystä kirjasta tehty mainosyhteistyö Instagramissa

Kirjapäiväkirjat koittavat kiriä kiinni kuluvaa aikaa –  kun vain kirjapäiväkirjojen kirjoittaja joko lukisi vähemmän tai kirjoittaisi lukemastaan täpäkämpään tahtiin. Oli miten oli, nyt mennään lukuelämysten kanssa marraskuussa. Silloin luin tai kuuntelin neljä kirjaa:

Romaanin, jonka sivut käyttäytyvät kuin kaleidoskooppi; pyörien, kieppuen ja jatkuvasti muuttuen. Tietokirjan, jossa käydään kevyen viihteellisesti painavan kattauksen terveyden sekä kauneuden historiaa, aina näihin päiviin asti. Vuosituhannen vaihteeseen sijoittuvan tunnelmakirjan, joka on sanoista niin paksun utuista ja pehmeää, että siihen voi melkein nojata. Kolumnikoosteen, jonka tekstit härnäävät ajattelemaan, nostavat mielipiteitä ja saavat nauramaan arjen komiikalle.

Tässä nelikosta ja sen herättämistä ajatuksista tarkemmin:

Miki Liukkonen: Vierastila*

• WSOY 2023

Lukupiirimme kuukauden kirjana oli viime heinäkuussa kuolleen Miki Liukkosen Vierastila- romaani, joka julkaistiin postuumisti loppuvuodesta. Ennen tätä olen vain ollut lääpällään Liukkosen IG-päivityksiin ja lehteillyt kirjailijan massiivisen kokoisia romaaneja, jotka ovat tuntuneet liian paljolta luettavaksi kannesta kanteen.

Ajatukseni Vierastilan ensimmäisen sadan sivun aikana kulkivat jotakuinkin näin:

Oho, tää on jotain hyvin epäsuomalaista! Siis mitä helvettiä, nyt en tajunnut yhtään? (Puolisolle sanoen): Siis kuuntele taas, tässä kirjoitetaan näin että….! Ei vitsi, miten ovelasti sanottu, ai että! Miten tässä kirjassa tuntuu olevan enemmän sanoja samassa tilassa kuin kirjoissa noin yleensä? Ihanan sekopäistä (ja samantien itsepohdintaa siitä, onko ok ajatella noin ja sitten että on ok, kirja pitää nähdä kirjana, ei tekijänsä kautta)! Mitä tämä sana tarkoittaa, pakko googlata…. ah aivan, haha, hauskaa! Kirjan sivut tuntuvat olevan tulessa, wau wau! Siis kuka TÄÄ nyt on (epätoivoista pläräämistä ja sen jälkeen olkien kohautus)?!

Vierastilan päähenkilö on Ren, keksijä, kun vain keksisi jotain. Renin sekasotkut vievät hänen koheltaen hämmentävästä tilanteesta toiseen, ja mukaan liittyy kourallinen sivuhenkilöitä, eräs kirjailijakin. Juoni on psykedeelinen, sivut käyttäytyvät kuin kaleidoskooppi; pyörien, kieppuen ja jatkuvasti muuttuen. Tarina kulkee hoippelehtivaa juoksuaskelta eteenpäin, melkein kaatuen, mutta juopontuurilla pystyssä pysyen. Loppua kohden tahti hidastuu ihan vain hoiperteluksi, joka välillä pysähtyy sutimaan ajatusmyttyihin, ja oma keskittymiseni alkaa herpaantua.

Huomaan, että runsautta rakastavana kirjoittajana ärsyynnyn ja kadehdinkin sitä, että Vierastilaa ei ole saksittu, suittu, että kustannustoimittaja ei ole pyytänyt perustelemaan monen sivun tajunnanvirtaisia luetteloita – vai onko, mutta itse vain meinaan eksyä sanajonoihin, en tiedä.

En rakastanut tätä, mutta arvostan ja ihailen. Tekstissä on maailmankirjallisuuden arvokas syvyys, kerronta kuin raskaiden kirjahyllyjen nahkakantisissa kirjoissa ja sisältö, joka kipittää ympärillä rasittavana kuin nykypäivä.

Juha Matias Lehtonen: Sairaan kaunis

• Tammi 2023
• Äänikirjan lukija: Miiko Toiviainen

Minä olen siinä mielessä perisuomalainen, että väitän ihmisen olevan kauneimmillaan saunapuhtaana. Ja silti olen käyttänyt elämästäni kuukausia, luultavasti jo vuosiakin puunaamalla, leikkaamalla, peittämällä, kihartamalla, repimällä, jynssäämällä, puuteroimalla, läträämällä, pinnistämällä ja hikoilemalla kehoani joksikin mystiseksi Paremmaksi.

Väite siitä, että teen tätä kaikkea itseäni ajatellen ja omasta tahdostani lähtöisin, on yhtä totta ja yhtä valetta kuin se, että sheivaan säärikarvani vain itseäni ajatellen ja omasta tahdostani.

Sairaan kaunis -tietokirjassa Juha Matias Lehtonen käy läpi kevyen viihteellisesti painavan kattauksen terveyden sekä kauneuden historiaa, aina näihin päiviin asti. Samalla tulee osoittaneeksi sen, miten ulkonäköpaineet syntyvät ja mitä niistä aiheutuu. Sinällään kirjassa ei ole itselleni paljoakaan uutta asiaa, mutta kun ne asetetaan tiukasti tähän kontekstiin, aivot alkavat myllyttää asioita uusiin asemiin.

Kauneus ja Terveys -lehden arkistoista – osittain ei edes pitkän ajan takaa – kaivetut esimerkit ulkonäköpuheesta ovat kaikista pöyristyttävimpiä. Syyllistävää, ivaavaa ja kertakaikkisen sairastuttavaa keho- ja kauneudenhoitopuhetta tihkuvaa sontaa. Ehkä omatuntokin soimaa, tulenhan itsekin aikakauslehtimaailmasta, enkä tiedä, olenko itsekin ollut toimittajana luomassa tuota maailmaa, jossa rumuus (mitä sekin on?) on ihmisen oma vika, laiskuutta. Tai paremminkin: olenko ylipäätään voinut välttyä olemasta osa ongelmaa?

Miinusta siitä mistä harvemmin enää tulee aihetta marista: äänikirjan lukijan ääni ja lukemisen lomaan livahtava tulkitseminen oli omaan korvaani sen verran raastavaa kestettävää, että kirja olisi jäänyt kesken, ellen niin palavasti oli tahtonut saada kirjan asian toimitettuna korviini.

Stella Harasek: Pimeä aine*

• Tammi 2023

Kirja, jonka ilmestymistä odotin hurjasti. Stella on ensimmäisiä bloggaajia, joita olen lukenut (ja lienee oleellista kertoa, että sittemmin myös tuntenut). Olen aina rakastanut hänen tapaansa herättää tunnelmat, hetket ja paikat eloon (pitkillä!) teksteillään. Stellan sanoja lukiessa tuntuu, että samaan aikaan sydän herää sykkimään elämälle ahneena ja pulssi rauhoittuu kiertyen kerälle kehräämään kuin kissa.

On vuosituhannen vaihde. On parikymppinen Varpu, itseään etsivä valokuvauksen opiskelija ja Daniel, keskiluokkaiseen perheenisän elämään solahtanut valokuvataiteilija, joka taiteen tekemisen sijaan opettaa. On heidän välisensä selittämätön ja samalla käsinkosketeltavan sähköinen vetovoima.

Kirjasta on osuvasti kirjoitettu sen olevan tunnelmakirja. Olisin toivonut ymmärtäväni sen heti alkuun.

Nyt luin kirjaa pitkää toivoen jotain uutta oivallusta kirjan moneen kertaan kirjoitetusta kuviosta kolmiodraamasta; opiskelijan rakastumisesta opettajaansa, keski-ikäisen perheellisen ihastumisesta nuorempaan ja hänen mukanaan takaisin saamaansa nuoruuteen sekä tästä syntyvien valtasuhteiden kieroudesta.

Sitä kirja ei tarjonnut, ja kun päästin tästä odotuksesta irti, oli ihana vain antautua rivien niistä tihkuvien tunnelmien vietäväksi.

Tekstiä lukiessa on ­­– oli kirjassa meneillään mikä vuodenaika vain – kuin marraskuisessa merisumussa, joka on sanoista niin paksun utuista ja pehmeää, että siihen voi melkein nojata.

Sivut kun ovat täynnä alleviivattavia ja erilleen mutusteltavaksi leikattavia ajatuksia, havaintoja ja tunnelmakuvauksia. Kirjan pituus, yli 500 sivua, saa minut juoksemaan sitä läpi vähän turhan ripein silmin. Luulen, että lyhyemmän kirjan kohdalla olisin osannut pysähtyä niiden äärelle. Mutta onko se kirjan vika vai pitäisikö enemmänkin kysyä itseltään, miksi moinen hoppu.

Kirja sijoittuu 2000-luvun alkuun, mikä on varmasti lähes jokaiselle noihin aikoihin nuoruuttaan eläneelle nostalgista, mutta taideopiskelijamenneisyyden eläneet lienevät voivan suorastaan marinoidan itseään ajan kultaamissa muistoissa. Voi luovuuden kipuilu, musiikin kaiken ylle luoma soundtrack, tulevaisuuden kaikki avoimet mahdollisuudet, tupakalta haisevien baarien tahmeat lattiat ja aika, kun somea ei vielä ollut.

Anna-Leena Härkönen: Kissapsykoosi ja muita kirjoituksia**

• Otava 2023
• Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

En ole aina samaa mieltä Anna-Leena Härkösen kanssa, mutta sitä hyvät kolumnit juuri tekevät: härnäävät ajattelemaan, nostavat mielipiteitä ja – etenkin Härkösen tapauksessa – saavat nauramaan arjen komiikalle.

Kissapsykoosi ja muita kirjoituksia -kirjaan on koottu 25 kolumnia, joissa Härkönen kirjoittaa suorasukaisesti kaikesta, mikä häntä ihastuttaa, ärsyttää ja huolettaa.

Saako laukkua pitää ratikan viereisellä penkillä, vaikka ei olisi ruuhka-aika? (Jos, minulta kysytään, ei saa.) Oletko jäänyt nälkäiseksi syötyäsi ravintolassa punajuuripölyä? (Olen.) Saako venäläisiä kutsua r-sanalla? (Ei saa.) Tekisikö sinunkin mielesi antautua kissapsykoosiin? (Voi kyllä!)

Härkönen on itselleni tärkeä niin lukijana kuin kirjoittajana; hän oli ensimmäisiä kirjailijacrushejani ja kirjoittaja, joka osoitti, miten vahva ja tunnistettava jonkun kynäjälki voi olla.

Kun sitten ensimmäisessä sanomalehtityössäni Kaarina-lehdessä sain tehdä henkilöhaastattelun paikallisessa kirjastossa vierailulla olevasta Härkösestä, olin pissiä alleni jännityksestä ja ilosta. En enää muista jutusta muuta kuin sen, että Härkönen vertasi päätään kaikki lokerikot avoinna olevaan lipastoon. Ja sen, miten kunnioittavasti Härkönen suhtautui selkeästi aloittelevaan toimittajaplanttuun, mikä ei ollut ollenkaan se ensimmäinen odotettava suhtautumistapa millään juttukeikalla.

Kynän härkösmäisesti teroitettu kulma näkyy myös tässä kolumnikoosteessa, jonka lukee kahden tunnin mittaiseksi kuunteluherkuksi äänikirjalukijoiden mestariliigalainen Krista Putkonen-Örn.

Viimeistään näin tammikuussa jääkaappiin säilötyt palstan antimet alkavat huveta ja muutenkin tekee mieli syödä jotain tuoretta ja vihreää. On siis taas se aika vuodesta, kun laitoin tulemaan ensimmäisen purkillisen ituja. Muutamassa päivässä purkkipuutarhassa on valmiina runsasravinteista, rapean freesiä ja edullista ruokaa.  

Idätys on helppoa ja palkitsevaa. Idättämiseen ei tarvita multaa, auringonvaloa tai paljoa tilaa, sillä se onnistuu, kun käytössä on vettä, lasipurkki ja siemeniä. Idätysastia onkin ehkä maailman pienin puutarha, jossa kasvattaa itselleen tuoretta ruokaa.

Yhdestä desistä siemeniä itää muutamassa päivässä, siemenlajista riippuen, jopa litran verran ruokaa, jonka kuvailu ravinnepommiksi ei ole yhtään liioiteltua. Edullistakin idätys on; esimerkiksi puolikas kilo mungpapuja maksaa noin 5 euroa, ja määrästä tulee useita litroja ituja.

Löydät selkeät ohjeeni idätykseen tekstin lopusta, mutta nyt ensin kurkistus idätyksen historiaan ja tietoa siitä, mitä idätys oikein on.

Siemenessä on kaikki, mitä kasvi tarvitsee kasvuun

Siemen on kasvin elämän alku. Se sisältää kaiken, mitä kasvi tarvitsee alkaakseen itää ja kasvaa. Idätyksessä tuo elämänalku herätetään vedellä ja lämmöllä, ja muutaman päivän kuluttua iduksi muuttunut siemen on täyteen pukattuna elämää.

Idut sisältävät runsaasti muun muassa aminohappoja, vitamiineja ja valkuaista. Idätettynä siemenien proteiinipitoisuus nousee entisestään. Jännittävää on se, että kuivissa siemenissä on hädin tuskin ollenkaan C-vitamiinia, mutta itäneessä siemenessä sitä on runsaasti. Muitakin vitamiineja on komea kirjainkirjo, ja lyhyiden päivien talvessa kiitollista on etenkin itujen D-vitamiinin määrä. Hyötykasviyhdistyksen mukaan aikuinen saa suositellun määrän D-vitamiinia, kun popsii päivässä vajaan 50 grammaa sinimailasen ituja.

Itse tykkään syödä siemeniä, papuja ja pähkinöitä sellaisenaankin, mutta idätys muuttaa ne ihmiselle paremmin sopivaan muotoon.

Käytän itse hapanjuurileivonnassa viljanjyviä, jotka vain nopeasti kalttaan ennen niiden sekoittelua taikinaan, mutta jyviä soisi liottaa pidempään tai ihan idättää ennen leipomista. Tätä aion kokeilla – hapanjuurileivonnan verkkaisessa tahdissa aikaa kyllä on.

Itumehut pitivät laivojen miehistöt elossa – idätyksen historiaa maailmalta

Lainasin kirjastosta vuonna 1982 julkaistun Idätä itse -kirjan, sellaisen vanhan kunnon tietokirjan, jossa kauniiden fiilistelykuvien sijaan pääroolissa on tietoa täyteen ängetty teksti (osittain ehkä vanhentunutta ja – jopa minulle – vähän liian hippihuuruisin silmin kirjoitettua). Kirjasta löytyi mielenkiintoinen katsaus idätyksen historiaan:

Kauko-Idässä ja Kaakkois-Aasiassa, jossa pavut ovat tärkeitä viljelykasveja, on osattu idättää tuhansien vuosien ajan. Ensimmäiset tiedot idätyksestä ovat 5000 tuhannen vuoden takaa Kiinasta. Euroopassa ensimmäinen tutkimus idätyksestä syntyi vasta 1700-luvulla, kun pyrittiin löytämään keinoja pitää pitkien laivamatkojen miehistöt elossa.

Yksipuolisen ja säilötyn ruuan varassa elävät miehistöt kuolivat keripukkiin, jonka syyksi paljastui vasta pari sataa vuotta myöhemmin C-vitamiinin puutos. Tuoreita kasviksia ei pitkillä laivamatkoilla ollut tarjolla, mutta sattumalta huomattiin, että idätetyn ohran mehu toimi keripukkia vastaan. Esimerkiksi löytöretkeilijä James Cookin 180 henkilön miehistöstä yksikään ei sairastunut kolmen vuoden laivamatkan aikana keripukkiin – kiitos idätetystä ohrasta tehdyn mehun ja sen sisältämän C-vitamiinin.

Oluen panemisessa käytetty vilja on idätettyä sekin

Niin idätetty ohra! Tiesitkö, että oluenpanemisessa käytetyt ohramaltaatkin ovat idätettyjä? Ohran mallastus tarkoittaa siis idätystä, jolloin ohraan muodostuu runsaasti C-vitamiinia, jota jyvässä sellaisenaan ei ole. Harmi vain, että jos mallasvierre pääsee käymään, hiiva tuhoaa kaiken C-vitamiinin ja lisäksi syö myös valtaosan ohran B-vitamiineista. Olutta ei siis voi herkutella vitamiinien takia.

Myös mämmin tekemiseen käytetään idätystä – ovathan siihen käytetyt ruisjyvät mallastettu, eli idätetty. Muuten Suomen savupirteissä ei tiettävästi juurikaan idätystä harrastettu.

Sen sijaan esimerkiksi Venäjällä toisen maailmansodan aikaan oli kuulemma määrätty päivittäin idätettäväksi 50 grammaa rukiinjyviä miestä kohden keripukin torjumiseen. Samoin Englannissa ehdotettiin samoihin aikoihin jyvien idättämistä vitamiinipuutteen vuoksi, kun taas Yhdysvalloissa samaa puuhasteltiin papujen kanssa valkuaispulan takia.

Kun pulaa valkuaisista ja vitamiineista ei tullutkaan, ajatus iduista ihmisravintona unohtui Euroopassa. Vasta 1970-luvulla alkoi Euroopassakin kunnolla itää ituinnostus, tällä kertaa terveellisestä ja puhtaasta ravinnosta kiinnostuneena.  

Linssejä, papuja, siemeniä – mitä kaikkea voi idättää?

Melkein mitä vain myrkyttömiä siemeniä voi idättää (eli ei siis esimerkiksi torjunta-aineilla käsiteltyjä viljelykäyttöön tarkoitettuja siemeniä).

Erilaisia siemeniä myydään idätykseen brändättynä ja suuremmalla hinnalla, mutta ihan tavalliset ruokakäyttöön myytävät siemenet ovat idätettäviä nekin. Itämaisissa kaupoissa on yleensä erinomainen valikoima ja luomulaatuisia siemeniä löytää varmemmin ketjumarketeista sekä ekokaupoista. Linsseissä kannattaa tsekata, että ne ovat kokonaisia, eivätkä puolitettuja. Samaten jyvien pitää olla kokonaisia, ei rikottuja.

Itse olen idättänyt esimerkiksi herneitä, kikherneitä, linssejä ja auringonkukansiemeniä. Lemppareitani ovat kuitenkin ne kaikista yleisimmät idätettävät; mungpapu ja sinimailanen eli alfa-alfa. Niiden mausta ja koostumuksesta pidän eniten. Mungpapu on hernemäisen raikas ja rapsakka, sinimalaisessa on niin ikään raikas mutta myös aavistuksen sinappinen ja ärtsy maku.

Lisäksi idättää voi esimerkiksi tattaria, erilaisia viljansiemeniä, soijapapua, sarviapilaa ja hirssiä. Itse haluaisin seuraavaksi testata erilaisten vihannesten siemenien idätystä. Kuulemma esimerkiksi parsakaalin ja punajuuren siemenet ovat idätettyinä erityisen herkkua.

Ihan kaikkeen, eli mihin ituja voi käyttää

Me syömme idut pääasiassa leivän päällä.  Lisäksi käytämme niitä lisukesalaattina sellaisenaan tai muiden raaka-aineiden kanssa sekoitettuna.

Idut ovat siitä mukavaa tuoretta ruokaa, että ne toimivat hyvin myös lämpimissä ruuissa. Wokit ovat varmasti se klassisin, mutta itse olen lykännyt idätettyjä papuja myös erilaisiin kastikkeisiin, piiraisiin ja ihan makaronilaatikkoonkin.

Pääosin idut voi siis käyttää sellaisenaan, mutta hieman lähteestä riippuen ryöppäämistä, eli nopeaa keittämistä, suositellaan linsseille ja monille pavuille, kuten soijapavulle. Syytä en tälle suositukselle tiedä.

Itse olen tavannut idättää ainakin kahta sorttia siemeniä samaan aikaan, jotta lautaselle saa vaihtelua. Ja kun yksi satsi menee valmiina jääkaappiin, laitan seuraavan tekeytymään. Näin tuoreita ituja on saatavilla koko ajan.

Idätykseen tarvitsee lasipurkin, vettä, siemeniä ja vähän aikaa

Ennen lapsia idut kuuluivat ruokavalioomme vakiona vuodenajasta riippumatta. Emme silloin vielä viljelleet mitään itse, mutta oli kiva saada fiilistä itse kasvatetusta idättämällä. Idut olivat myös edullista opiskelijaruokaa, ja idättäminen onnistui piskuisen kokoisissa keittiöissäkin.

Vaikka sanon, että idättäminen ei vie aikaa, tiedän kyllä, että sekin vähä aika ja idättämisen vaatima aivokaista voi olla jossain elämäntilanteissa liikaa. Lapsiperheellistyttyämme idätys jäi moneksi vuodeksi, ja myin jopa pois idätysastiat. Ajattelin, että sellaiseen puuhaan ei enää ikinä ole aikaa. Onneksi kaupoista voi myös ostaa ituja, vaikka hinta on toki moninkertainen itse idätettyihin verrattuna.

Nykyään onneksi aikaa idätellä taas on, ja vähän harmittelen, että en enää omista niitä erinäisiä kerrospurnukoita, joissa pystyi idättämään useampaa sorttia samassa laatikossa. Mutta ihan hyvin toimii myös ilmainen idätysastia: noin 1 litran vetoinen vanha suolakurkkupurkki kansineen.

Ajan ja lasipurkin lisäksi idätykseen tarvitaankin vain vettä, kuminauha ja jonkinlainen harsokangas tai ohut keittiöliina. Itse käytän viininvalmistukseen tarkoitetusta kestosiiviläpussista leikattua palasta.

Näin saat itse kasvatteja ituja – ohjeet idätykseen

Idätystä varten tarvitset:

• Noin 1 litran vetoisen lasipurkin kansineen (esimerkiksi vanha suolakurkkupurkki)
• Palasen harsokangasta + kuminauha
• 1 dl idätettäviä siemeniä
• Vettä

Idätys vaihe vaiheelta:

1. Laita käyttämäsi siemenet siivilään ja huuhtele ne huolellisesti veden alla.

2. Siirrä siemenet puhtaaseen purkkiin ja lisää vettä ainakin kolminkertainen määrä siemeniin nähden tai vaikka enemmän. Anna olla huoneenlämmössä siemenistä riippuen 4–12 tuntia. Itse pidän kaikkia aina yön yli, niin varmasti ainakin ovat tarpeeksi lionneet.

3. Pingota harsokangas kuminauhan avulla purkin suulle ja kaada vesi pois. Huuhtele siemenet puhtaalla vedellä ja kaada sekin vesi pois.

4. Aseta purkki alasuin noin 45 asteen kulmaan esimerkiksi tiskikaappiin. Meillä ei ole tiskikaappia, joten purnukat nojailevat leipävuossa tai tiskialtaaseen kiinnitetyssä lävikössä. Tärkeintä on, että vesi pääsee valumaan pois, valumavesi ei aiheuta vesivahinkoa ja että siemenet ovat huoneenlämmössä, mutta niin, ettei niihin ei osu suora auringonvalo. Pimeässä tiskikaapissa iduista tulee vaaleampia, päivänvalossa niihin muodostuu lehtivihreää.

5. Huuhtele siemeniä noin 2–4 kertaa päivässä. Eli laita purkkiin vettä, huljuttele ja jätä purkki sitten taas valumaan. Pian siemeniin alkaa ilmestyä häntiä, eli ituja!

6. Valmista on siemenistä riippuen noin 2–5 vuorokaudessa. Syötäväksi sopivia idut ovat, kun itujen pituus on noin 1–5 senttiä, siemenestä riippuen sekin. Esimerkiksi mungpavut ovat valmiita noin 3 päivässä. Elävä raakaravinto ry:n idätystaulukosta löydät tarkemmat idätysajat.

7. Laita purkkiin kansi ja säilytä ituja jääkaapissa. Ne säilyvät hyvinä noin 3–5 päivää. Hyvä itu on raikkaan rapea ja hajuton. Jos ituihin tulee hapan haju tai limaisuutta, ne ovat menneet huonoksi.

Lähteet:

• Hyötykasviyhdistys.fi
• Toivo Rautavaara ja Riitta Suomalainen: Idätä itse. Vitamiinien pikaviljelyä – huokeaa ja terveellistä tuoreruokaa. WSOY 1982