Vaikka olisin kuinka metsävajareissa, kunnon mökkihöperöitymisen jälkeen se aina iskee: tarve oikein piehtaroida itseään kaupungin sykkeessä, marinoida itseään kaupungin antimilla. Sama kävi nyt, syysloman neljän päivän metsämökkeilyn jälkeen.
Oli ollut ihanaa, ja aivan yhtä ihanaa oli palata kaupunkiin. Poissaolon, lyhyenkin, jälkeen kaupunki tuntuu jotenkin huumaannuttavan eläväiseltä. Tovin kotikaupunkiaan katsoo ikään kuin turistin silmin, sen näkee jotenkin selvärajaisena, unelmapiirroksena, jonka päälle arjen vesilasi ei ole kaatunut sutaten osaa yksityiskohdista harmaaksi suherrukseksi.
Olen tänä vuonna monet kerrat kyseenalaistanut kaupunkilaisuuttani, miettinyt, olenko vain luonut itselleni tarinan kaupunkilaisuudesta. Sillä todellisuudessahan elän nykyään maalaisemmin kuin koskaan maalla lapsuuteni viettäneenä elin. Miksi haluan elää kaupungissa, kun oikeasti vietän valtaosan ajastani metsässä, palstalla, pienellä mökillä keskellä kaupunkia tai tehden töitä, joita voisin tehdä mistä tahansa?
Tämän kysymyksen äärelle on usuttanut etenkin maailmanmyllerrysten aiheuttama notkahdus perheemme taloustilanteeseen ja -turvaan. Olemme huvittaneet puolison kanssa toisiamme selailemalla ja lähettämällä asuntoilmoituksia pääkaupunkiseudun ulkopuolelta. Tuommoinen kartano maineen tuosta noin, päittäin nykyisen kodin kanssa! Tuollainen vanha hirsinen maalaistalo omenatarhoineen! Mikä suloinen rintamamiestalo tuossa, ja remontinkin jälkeen jäisi rahaa yllin kyllin!
Ajatusleikit ovat aina loppuneet viimeistään siihen, kun olemme miettineet muulta osin kallistuvia asumis- ja elämiskuluja, mutta silti: Miksi tahdomme asua järjettömän kalliissa neliöissä Helsingissä, kun siirtymällä ihan vain pääkaupunkiseudun ulkopuolelle voisimme saada velattoman kodin perheellemme?
Tätä mielessä tykyttävää kysymystä ei muuten ole yhtään vähentänyt Valeäiti-Hannen mainio vaikuttajakampanjasarja nimeltään #Virtuaalimuutossa, jossa kaiman perhe leikittelee ajatuksella, että he muuttaisivat pienemmälle paikkakunnalle. Tähän mennessä on muutettu virtuaalisesti Pöytyälle ja Hämeenlinnaan. Jälkimmäisen rintamamiestaloja olen aikaisemminkin googaillut, kuten eri paikkakunnilla käydessä usein tuppaa tapahtumaan. Jos vain saisi Hämeenlinnaan ympättyä meren, saattaisin ihan tosissani miettiä, että mitä jos.
Hiljan myös toisen kollegan, Stella Harasekin, ajatukset pysäyttivät. Stellaa haastateltiin hänen vastailmestyneen Pimeä aine -esikoisromaaninsa tiimoilta Helsingin Sanomiin. Haastattelussa Stella kertoo erilaisista omaa elämäänsä koskevista narratiiveista, joita on kertonut sekä itselleen että muille, mutta joita on sittemmin alkanut epäillä, rikkoa ja järjestää uudelleen.
Yksi niistä on ollut narratiivi kaupunkilaisuudesta, elämästä, jossa elellään urbaanin suhaajan eloa, vedellään menemään Helsingin yössä. Vaikka totuus elosta Helsingissä on ollut ihan toisenlainen. Nyt Stella puolisoineen onkin muuttanut Karjaalle – josta hankittu ja paraikaa remontissa oleva talo pihapiireineen on omiaan tykyttämään päässäni epäluuloa omasta elämästäni kertomiani narratiivejani kohtaan.
Minä olen elänyt maalaislapsuuden unelmien kyläkouluineen, mutta juuri sen takia halusin lasteni saavan elää lapsuutensa kaupungissa ja koulussa, jossa on paljon opettajia ja luokkakavereita, paljon erilaisia totuuksia ja mahdollisuuksia. Lisäksi minä tietoisesti valitsin haluavani olla vanhempi kaupungissa, sen luomassa turvaverkossa.
Olen ylpeä pohjalaisjuuristani, mutta minkäänlaista kotiseutukaipuuta en koe. Pelkkä ajatusleikki paluumuutosta aiheuttaa sekunnin murto-osassa enemmänkin kotiseutuahdistusta. On kiva käydä kylässä lakeuksilla, olla samaan aikaan sekä omia että vieras, mutta joka kerta junan lipuessa Töölönlahden maisemien läpi Helsingin päärautatieasemalle, sydämessä läikähtää. Ihana ihana ihana olla kotona.
Sama juttu mistä tahansa reissusta tullessa. Asemalaiturille astuessani vedän jokaisella ihohuokosella itseeni ympärilläni olevaa elämää, tasaan nopeasti rytmini helsinkiläiseen nopeaan askellukseen, joka ei ole koskaan ahdistanut, vaikka siitä helsinkiläisiä tavataan aina moittia. Se on minunkin rytmini.
Minä olen osa tämän kaupungin rytmiä.
Naapurin kanssa päädymme monesti (koululaisten lomien mukaan ajoittuvien) lomien jälkeen puhumaan, miltä on tuntunut palata Helsinkiin. Samat asiat, jotka häntä kaupungissa ahdistavat muualla vietetyn loman jälkeen, saavat itsessäni ilon läikähtelemään. Ihmiset, säpinä, jopa se jatkuvasti taustalla oleva kaupungin humu, joka luo ympärilleni turvallisen pehmeyden maaseudun tyhjän kaiun jälkeen. On jännää ja samalla ymmärrettävää, miten eri tavalla saman asian voi kokea.
Tajusin oikeastaan selvästi vasta kulkutautilamaannuskuukausien jälkeen, miten paljon tarvitsen eläväistä kaupunkia ympärilläni. Pandemia-aikoina nimittäin aloin ensimmäisen kerran kyseenalaistaa, onko Helsingissä asumisessa mitään järkeä. Myöhemmin tajusin, että se olikin pakotettu etäsuhde, joka ei sopinut meille yhtään. Tarvitsemme toistemme läheisyyttä, minä ja Helsinki.
Minä tarvitsen rauhoittavan tiedon siitä, että vaikka ehkä tulevaisuudessakin voi mennä viikkoja, kun pyörin vain pientä ympyrää kotilähiössä, koko Helsinki on silti ympärilläni kuin halaus. Koko ajan olemassa olevat mahdollisuudet tuovat minulle tyyneyttä ja turvaa.
Luulen, että itselläni Kivinokka on juurruttanut itseäni yhä enemmän helsinkiläiseksi. Ensinnäkin toki siksi, että palsta kasvaisi umpeen yhdenkin muualla haihatellun kesän jälkeen, eikä kesämajaa voi omistaa kuin helsinkiläinen. Kodin voin rakentaa minne vain, vaikka nykyinen tärkeä ja rakas onkin, mutta Kivinokkaa ei voi toisintaa. Niinpä:
Miksi valita vain toinen, kun näin asuen voin saada kaiken; kaupungin tarjoaman sykkeen elämälle ja maalaisuudesta juuri ne palaset, joita siltä kaipaankin? Se mahdollisuus lienee hintansa väärtti. Luullakseni, toivoakseni, ainakin nyt.
Ja silti minäkin kaipaan välillä seikkailuihin maailmalle, koen halua ravistaa kaiken tutun palasiksi ja katsoa, mitä uutta niistä voisi muodostaa. Haluaisin kokea arkea suurkaupunkien pyörteessä, mutta myös täysin vastakohtaisissa tunnelmissa.
Vierailin opiskeluaikoina opinnäytetyötä tehdessäni eri vuodenaikoina Utössä, Turun ulkosaaristossa sijaitsevassa saaressa. Ja vaikka jo silloin joka kertaan kotiin Turkuun palatessani kiehnäsin kaupunkilaisuuden autuudessa, saarielämä jäi kiehtomaan. Sen ehdottomuus, sen raakuus, sen kaikille ulottuva luonnonrytmi, sen hengästyttävän karu kauneus.
Mietin, voisiko päässäni oleva häly rauhoittua, kun juuri niitä kaupungissa rakastamiani vaihtoehtoja ei olisi tarjolla niin jatkuvalla syötöllä? Mitä se tekisi ajankäytölläni? Entä perheemme ajankäytölle ja dynamiikalle? Entä luovuudelleni – voisiko kesyttämättömänä oleva meri ympärillä olla se, mitä tarvitsen?
Jos päätös olisi vain minun ja puolison, olisimme luultavasti tällä hetkellä Utössä. Puoliso virkavapaalla, lapset Utön ala-asteella – tämä olisi juuri hyvä hetki koulutiessä siihen. Mutta koska päätöksessä vaikuttavat tietenkin myös lapset ja heidän mielipiteensä, sillä esimerkiksi mitään työn sanelemaa pakkoa muuttaa ole, me olemme Helsingissä. Toinen lapsista järkyttyi aikoinaan ajatuksestakin, että joutuisi jättää harrastuksensa ja ystävänsä Helsinkiin, edes vain vuodeksi tai puoleksi ja varmalla paluulla takaisin. ”Siis jättäisin kaiken MULLE tärkeän vain siksi, että SÄ saisit RAUHOITUTTUA?!?!?!”
Ulkosaaristoelämä on vaihe, jonka toivon vielä elämäntarinaani saavani, vaikkakin se tarkoittaisi, että palaisin kahden kuukauden jälkeen maitoyhteysaluksella takaisin kaupunkiin. Mutta nyt aikaikkuna siihen alkaa sulkeutua niin lasten koulujen kuin puolison vuorotteluvapaamahdollisuuden kannalta. Ehkä sitten joskus vuosien päästä, kun lapset ovat muuttaneet omilleen ja nykyisen kotimme myytyämme voimme elellä tovin yhteiskunnan ulkosaaristossa ilman vuorotteluvapaan suomaa rahaakin.
Niin, ehkä varmaa on vain se, että täydellisen suoraviivaista tarinaa ei olekaan. Missään en ole tuntenut olevani niin kotonani, niin minä, kuin Helsingissä. Mutta jos hyvin käy, elämää on jäljellä muunkinlaisiin kokemuksiin. Ja aina voi palata Helsinkiin.
Niin samaistun! Paitsi, että tein sen virheen, että muutin 20v Helsinki-vuoden jälkeen takaisin Turkuun, Helsingin yksiön hinnalla sai omakotitalon Turusta. Jo 4v täällä ja edelleen ajoittain ahistaa. Tämä ei vaan ole Helsinki! Niin tuttu tuo tunne, että Helsinkiin kotiin palatessa tuli aina se onnen läikähdys…nyt olen jumissa perheen vuoksi, mutta leikittelen ajatuksella, että pääsen joskus vielä takaisin Helsinkiin.. <3
Mulle Turku on kans rakas kaupunki, siellä asuessa ja opiskellessa elämä alkoi löytää oikeille poluille kulkemaan. Mutta täytyy myöntää, että vähän kauhistuttaa ajatus, että jos asiat olisivat menneet toisin, meidän tarjous puutaloasunnosta Puolalanpuiston kupeesta olisi mennyt läpi. On monin tavoin onnekasta, että oston ehdoksi laittamamme kuntotarkastus-vaade ei sopinut 😀 Elämä olisi voinut mennä hyvin eri tavoin, ja varmasti hyvä siitä olisi tullut vähän pidemmäksi jääneellä Turku-ajanjaksolla / Turkuun jäämiselläkin, mutta silti. Onneksi päädyttiin Helsinkiin (alkuun vuokralle) sen sijaan. Välillä leikitellään paluumuuttoajatuksella, Turussa olisi se merikin, mutta eiei, ei ainakaan nyt.
Mutta siis, piti sanoa jotain lohduttavaa tsemppihenkistä, ja tulikin tällainen 😀 Yritetään uudestaan: Turkukin on ihana, tiedän sen, mutta voi, saatan ymmärtää kaipuun Helsinkiin. Ehkä paluumuuton paluumutto vielä joskus onnistuu!
Asun rintamamiestalossa perheenjäsenten tarpeiden vuoksi ja tämä ei millään luonnistu, tuntuu enemmän pakkopullalta- onneksi sentään aivan lähellä kaikkia palveluja sopivan kokoisessa kaupungissa.
Helsinki palvelisi kulttuurin ja taiteen nälkää. Myös kansainvälisyys ja konkreettisempi kosketus muihin pohjoismaihin houkuttelisi- ajankohtaisesti tämä maa on pelottavan sisäänpäin kääntyvä ja arvoiltaan jopa alkeellinen, ihan kuin henkiseen taantumaan vajoamassa.
Kun katselin hiljattain Helsingissä laivalle lähtiessä terminaalin ympäristöä, tunsin mieletöntä vapautta (laivassa vielä enemmän). Myös Tukholman päässä oli sama tunne- vapaus. Lentokentilläkin olen aina kuin eri ihminen, henkisesti keveä, joustava, asenteella ”tulkoon mitä vaan”.
Sen sijaan jumiutuminen jonnekin vaikeiden kulkuyhteyksien päähän tuntuisi eristykselle, näkymän kapeutumiselle, elämän näivettymiselle.
Jos ikinä joutuisin muuttamaan minnekään periferiaan, tukahtuisin.
Kaupunkimainen ympäristö edustaa nimenomaan jonkinlaista kannattelun ja samalla autonomisuuden ja mahdollisuuksien tunnetta. Että elämä ”tapahtuu”.
Moni tuttu taas hehkuttaa maaseutumaisen ympäristön vapautta ja mahdollisuuksia, josta koen vaikeana saada kiinni. Tai toki, kun oikein mielikuvittelee, mutta ei millään aidolla eläytymisen tasolla.
Mutta niin me olemme erilaisia ihmiset ja onneksi myös prioriteetit muuttuvat, jos ovat muuttuakseen. Toisen autuus on toisen ahdinko.
Omia lapsia en aio heidän kasvaessaan sitoa tähän kaupunkiin tai asumismuotoon, kun he alkavat pohtia omia suuntiaan.
Oi että, tämä oli tosi hyvin sanottu:
”Kaupunkimainen ympäristö edustaa nimenomaan jonkinlaista kannattelun ja samalla autonomisuuden ja mahdollisuuksien tunnetta. Että elämä ”tapahtuu”.”
Meri saa mulle aikaan hyvin samanlaisen tunteen kans, mistä on ehkä vaikea saada kiinni, jos ei tunne yhtä vahvaa yhteyttä mereen kuin itse tunnen.
Itse kans pystyn ymmärtämään silleen ajatuksen tasolla sen, miten joillekin vapaus taas löytyy sieltä maaseudulta. Mutta tunnetaso haraa mulla siinä vahvasti vastaan, kaikki omat muistot arjesta maalla vielä tekevät siitä tunteesta raskaamman.
Saako virkavapaasta rahaa? Vai tarkoitetaanko vuorotteluvapaata?
Tunnistan tuon kaupunkiin palaamisen aikaansaaman läikähdyksen. Vaikka olisi vain ollut parin päivän sinänsä aivan ihana esim juhannus maalla, niin kyllä vain palaminen on parasta
Palaaminen, ei palaminen!
Hei joo, anteeksi, hyvä selvennyskysymys! Sekoilin sanoissa, korjaan sen tekstiinkin. Eli ei saa rahaa virkavapaasta ei, kuten vuorotteluvapaasta saa. Meille ulkosaaristohaaveen mahdolliseksi mahdollistajaksi jää tuo virkavapaa, nyt kun vuorotteluvapaamahdollisuudet ollaan lopettamassa.
Entäs Kotka? Saisit meren samalla.
Tosi hyvä kirjoitus, johon on helppo samaistua.
Anni
P.s. Olisi kiva lukea miten Instan vähentäminen on vaikuttanut taloudellisesti.
Silläkin kaupunkihaaveella on leikitelty, etenkin aina Kotkassa reissatessa. Mutta alan voida ihan fyysisesti pahoin, kun mietin, että pitäisi jättää tutun lähiön yhteisö, ystävät, Kivinokka, hyvät liikenneyhteydet… Että toivotaan, ettei sellaisia kompromissiratkaisuja tarvitse asumisen suhteen tehdä, ja voidaan vain lomailla Kotkassa 🙂
Ja hei joo, tuo Insta-aihe on ollut ajatuksissa kuukausia, enemmänkin siltä kulmalta, miten se on vaikuttanut omaan hyvinvointiin, mutta toki myös yrityksen tuloihin.
Minäkin olisin kovin kiinnostunut kuulemaan miten tulojen muuttuminen on vaikuttanut arkeen ja miltä päätös on kokonaisuudessaan (muuttunut taloudellinen tilanne huomioiden) lopulta tuntunut? Yrittäjänä tästä olisi kiinnostavaa kuulla rehellisiä kokemuksia ihan käytännön tasolla. 🙂
Mielenkiintoista kerrassaan! On ihan mahtavaa lukea erilaisista asioista voimaantuvien ihmisten ajatuskulkuja ja siinä rinnalla askeltaa omaa polkua aatoksissaan ja miettiä, miten on päätynyt, mihin on päätynyt.
Olen asunut aikuisiällä kahdessa keskisuuressa suomalaiskaupungissa ja tämän jälkeen – ja edelleen – pienessä, vaikkakin kokoonsa nähden eläväisessä, pitäjässä. Aikaisemmin ajattelin pitäväni kaupungin sykkeestä ja siitä, että kaikkea on tarjolla ja mahdollisuudet harrastamiseen ja kulttuuriin ovat hyvin laajat. Sitten muutin ”maalle”. Näin toista vuosikymmentä täällä asuvana huomaan nauttivani ajatuksesta, että läheskään kaikkeen ei ole mahdollisuutta. Kaupungin ohjatut harrastukset ovat vaihtuneet omaehtoiseen tekemiseen, jumppasalit metsiin ja tuntureihin. Vuorokauteen tuli muuton myötä tunti lisää aikaa ja asiat yksinkertaistuivat. Nykyisin rakastan asua pienissä ympyröissä ja ajatus muutosta kaupunkiin tekee kipeää. Pidän siitä, etten ole kaikkien tapahtumien keskipisteessä, vaikkakin omien tapahtumieni ytimessä olen.
Samaan aikaan ajattelen, että mieleni joustaa ja sopeutuisin kaupunkiinkin, jos elämä jostain syystä sinne veisi. Ajattelen, että elän elämäni tähän mennessä onnellisinta aikaa ja siihen liittyy nämä ihmiset, jotka ympärilläni ovat ja tämä ajaton luonto, joka jaksaa syleillä päivä toisensa jälkeen. Jos kaikki tämä olisi rakentunut kaupunkiin aikanaan, kenties kokisin, että sydämeni elää siellä?
Olen seurannut blogiasi alkumetreiltä saakka ja koska instagram alkoi ahdistaa muutama vuosi sitten ja jäi sitä myötä taakse, nautin, että jotkut kaltaiseni dinosaurukset jaksavat vielä kirjoittaa tällaista hidasta mediaa, jossa vaaditaan jopa useamman minuutin keskittyminen, jotta yhden tekstin lukee alusta loppuun. Kiitos sinulle! Kaikkea hyvää!
Tuo mahdollisuuksien mahdollisuus on just se asia, jota olen alkanut miettiä, että onko se lopulta niin hyvä juttu kuin ajattelen. Että tuoko se minulle hyvinvointia, että ympärillä on lopullisesti mahdollisuuksia vai sittenkin se, että ympäristö karsisi niitä mahdollisuuksia, kun itse en ehkä tarpeeksi osaa. Ja sit toisaalta juuri ne kaupungin mahdollisuudet tuovat kummallista hyvää oloa, vaikka pyörisin vain kotikulmilla viikkoja.
Ehkä suurin juttu lopulta on kuitenkin ihmiset. Tuntuu hurjalta, että jonnekin täysin vieraalle paikkakunnalle muuttaessani joutuisin, koko perhe joutuisi, aloittaa ystäväsuhteiden, yhteisön osaksi kuulumisen ja ihmisistä koostuvan turvaverkkonsa rakentamisen ihan nollista. Utön kohdalla se ei tunnu yhtä radikaalilta; siellä monet viettävät vain vuoden tai pari, jolloin moni muukin olisi samassa tilanteessa ja jo sitä kautta syntyisi luonnostaan samaan kokemukseen perustuvaa jaettua yhdessäoloa ja ymmärrystä.
Ja hei iso kiitos blogikiitoksista <3 Se, että mulla on tämä täysin minun hallinnassani oleva ja algoritmeista sekä merkkimäärärajoitteista vapaa paikka kirjoittaa, se on supertärkeää! Ja että sellaisen ylläpito onnistuu, tarvitaan tietenkin lukijoita ja lukijoiden mahdollistamia yhteistyökumppaneita. Eli isot kiitokset takaisin – ja kaikille muillekin, jotka arvostavat hitaampaa somea ja pysähtymistä vaativaa lukemista <3
Minäkin tykkään lukea toisella tavalla ajattelevien ja kokevien hyvin perusteltuja ja pohdittuja mielipiteitä ja kokemuksia. Tämä on yksi niistä aiheista, joissa minun on hankala samaistua Hannen tuntemuksiin, mutta juuri se ja ne pienet ikkunat, joita tällaiset tekstit avaavat tekevät siitä niin mielenkiintoisen. kuin kurkistaisi aidan oksanreiästä naapurin pihalle, minne ei ole koskaan ennen päässyt kurkistamaan.
Minä kuulun niihin, joille syrjässä asuminen on vapautta ja kaupungissa asuminen olisi kahleita. Kaupungissa voi toki valita monista erilaisista harrastuksista ja kulttuuririennoista, voi elää ilman autoa ja kauppa on niin lähellä, että sinne voi poiketa illalla jos murot kulhoon kaadettuaan huomaa maidon loppuneen.
Silti minä näen ja koen kaupungin isona sumppuna erilaisia kahleita. Ihan lähtien siitä, että siellä on tarkasti merkitty missä saa kävellä ja missä pyöräillä. Täällä voin lähteä kävelemään kotiovelta moneen suuntaan. Joko mennä tietä tai polkua pitkin, yli peltojen tai umpimetsään.
Julkisen liikenteen käyttö oman moottoroidun kulkupelin sijasta on tietysti ekoteko, mutta samalla on kahlehdittu sen aikatauluihin ja myös mahdollisiin myöhästymisiin. Toki aina yleensä tulee uusi kyyti, mutta sekin on aikataulutettu. Täältä lähden just sillon kun olen valmis, ei tarvitse odotella kyytejä tai hoputtaa lapsia bussiin tai metroon.
Jos kulttuuririennot ovat liian lähellä tuntee huonoa omaatuntoa jos ei ehdi kaikkeen mielenkiintoiseen. Maalla voin ajatella, että olisi kiva käydä katsomassa tuo leffa tai teatteriesitys, mutta 90% niistä jaa näkemättä ja se on hyvä niin. Sitten kun tulee se joka on pakko nähdä niin sille järjestää aikaa ja menee ja se on kahta upeampi kokemus. Kuin pieni miniloma. Ja ihan hyvällä omallatunnolla voi jättää menemättä niihin vähemmän ”pakko nähdä” rientoihin.
Kaupungin häly ei sovi ääniherkälle. Minä meinaan välillä tulla hulluksi kun ilmastointi suhisee tai jos yhden auton äänen kadotessa alkaa jo kuulua seuraava. Kaupungissa asuessa olisin koko ajan ääniverkon vankina vailla pakopaikkaa.
Vapautta on myös voida juosta saunasta pihalle lumihankeen ilman hankalia uima-asuja ja se kun saa istua pihalla ilman, että kukaan voi nähdä minua ja tekemisiäni. Olenkin sanonut, että jos en voisi asua paikassa, missä en voi kekkaloida kotipihalla alasti tai kuten eräs sukulaiseni sanoi, että naapuriin pitää olla sen verran matkaa, että jos pihalla pieraisee tosi kovaa niin naapuri ei sitä kuule.
Tämä on minun maailmani ja tapani katsella, mutta kiitos tästä kurkistuksesta vastakkaiseen tapaan kokea nämä asiat 🙂
Täällä yksi, joka kokee viikottain aikaansaamattomuutta ja aikapulaa sekä just ehkä jonkinlaista huonoa omatuntoakin siitä, että ei ehdi ja jaksa kaikkeen mielenkiintoiseen kulttuuririentoon lähteä. Jos asuisi kaukana kaupungista ja sen kulttuurimahdollisuuksista, olisi varmasti helpompi karsia menoja. Tosin; ei tule mieleen kertaakaan, että johonkin kulttuurimenoon lähteminen olisi jälkikäteen harmittanut, vaikka ehkä lähtiessä olisi tuntunut, että nyt en jaksaisi.
Ääniherkälle kaupunki on varmasti kammottava, eivätkä kaikki voi valita asuvansa toisin. Onneksi itse olen enemmänkin sellaista white noise -tyyppiä, eli rauhoitun, kun ympärillä on tasaisen hurinan tapaista ääntä. Nyttemmin olen toki ymmärtänyt myös, mitä isäni meille lapsena usein sanoi, kun kehotti kuuntelemaan hiljaisuutta. Lapsena en ymmärtänyt, mitä kuunnella, kun ei kuulu mitään. Piti tulla äidiksi, että aloin ymmärtää hiljaisuuden autuuden.
Tästä tuli mieleen muisto ajalta, kun lapset olivat ihan pieniä. Jatkuvan älänmölön keskelle tuli jostain syystä tauko, mitä lie omiaan kaikki niin keskittyneesti juuri puuhailivat. Toinen lapsista hätkähti ja kysyi: mikä se oli? Ja kun minä ihmettelin, mitä hän tarkoittaa, totesi hän: niin, että mikä se äsken oli, kun oli ihan hiljaista?
:DDD
Minulla kävi niin, että tajusin kuinka vahvasti olen kaupunkilainen vasta, kun olin yrittänyt elää maalla. Esimerkiksi en voi sietää paarmoja (ne saavat minut sekoamaan täysin ja juoksemaan huutaen sisään), pelkään käärmeitä ja punkkeja, haluaisin, että piha on lyhyeksi ajettu nurmikko eikä sellainen heiniä pursuava sekasorto kuten maalla usein on. Ja ne hämähäkinseitit joka ikisessä nurkassa! En myöskään tahdo kestää sitä keskeneräisyyttä, mitä vanhan maalaistalon omistamiseen liittyy.
Toisaalta myös inhoni autoja kohtaan johtaa paradoksaalisesti siihen, että minun on elettävä kaupungissa. En vain suostu omistamaan autoa.
Toisaalta kaipaan maalaiselämästä hiljaisuutta.
Ääniherkkyyden takia Turku oli ihan liikaa minulle. Helsingissä ahdistun välittömästi. Olen kokeillut 7000 asukkaan pikkukaupunkiakin, jossa rautakauppa meni lauantaisin kiinni klo 13 ja kaikki tiesivät kaikkien asiat. Olen päätynyt siihen, että sellainen 30-50 000 asukasta on itselleni optimaalinen.