*-merkitty kirja saatu osana kaupallista yhteistyötä

Marraskuu ja vihdoin aikaa lukea! Tai näin mielessäni maalailin, kun säpinää täynnä olleen syksyn jälkeen kalenteri väljentyi marraskuuhun. Mutta sen sijaan, että olisin iltahämärissä tunnelmoinut kirjojen kanssa, mieleni huomasi kaistaa vapautuneen. Se nakkeli kiireellä kaikki jemmailemansa murheet, mietteet ja mustuudet aivojeni rattaisiin työstettäväksi.

Lukukuukaudelleni kävikin niin, että etenkään äänikirjojen kuuntelusta ei tullut mitään, kun mieli laittoi omat kelansa pyörimään täydellä volyymilla siihen päälle. Juoksulenkeilläkin piti rämpiä omissa ajatuksissaan, joita ei päässyt pakoon äänikirjojen maailmaan sukeltamalla. Jopa musiikki oli liikaa. Päässä tuntui olevan tilaa vain omille ajatuksille ja metsän huminalle.

Onneksi kuukauteen kuitenkin lopulta mahtui omien mietteideni lisäksi myös muutamia muiden tuottamia moisia. Luin tai kuuntelin kuukauden aikana yhden tositapahtumiin perustuvan romaanin Ukrainan sotaa pakenevasta kymmenvuotiaasta, hypnoottisen esseekokoelman linnuista sekä keski-ikäistyvän naisen rehellisiä ja lohdullisisen samaistuttavia päiväkirjamerkintöjä vuosikymmenien takaa.

Tässä kirjakolmikosta ja sen herättämistä ajatuksista tarkemmin:

Luca Crippa ja Maurizio Onnis: Tyttö Kiovasta*

• Like 2022
• Suomentaja: Katja Kärkkäinen

Helmikuun 24. päivä vuonna 2022 Kiovassa asuva 10-vuotias Alisa herää kaupunkia ja sen elämää sirpaleiksi moukaroivien pommien jylinään. Pelko, jotka kaikki tunsivat, mutta jota ei etenkään lapsille tohdittu ääneen sanoa, on tapahtunut: Venäjä on hyökännyt Ukrainaan ja aloittanut sodan.

Kirjan lukeminen riipii sydäntä, kuten sodan kauhuihin perustuvien kirjojen yleensäkin. Mutta tätä lukiessa ei voi puhua menneessä muodossa, kauhistella historian hirveyksiä. Kirjan kuvaamista tapahtumista ei ole vuottakaan. Tämä kaikki kauheus tapahtuu yhä, nyt, tällä hetkellä.

Tyttö Kiovasta -romaani perustuu useiden sotaa paenneiden ukrainalaisten kertomiin tarinoihin. Kirjan kirjoittaneet Luca Crippa ja Maurizio Onnis ovat italialainen kirjailijakaksikko, joka Ukrainan sodan sytyttyä oli järjestämässä hätäapua Italiaan saapuville pakolaisille. Sotaa paenneiden kertomuksia kuunnellessaan he tahtoivat tuoda uutiskuvien takaa esiin ihan tavalliset ukrainalaiset, ne, joiden arjen ja elämän sota on laittanut riekaleiksi hetkessä.

Faktaa ja fiktiota yhdistävän teoksen keskiöön päätyi etenkin yhden kirjailijakaksikon tapaaman perheen kohtalo, mutta samalla kirja voisi olla kenen tahansa ukrainalaislapsen ja tämän perheen tarina. Itselläni lukukokemuksen raastavuutta lisää varmasti se, että kirjan päähenkilö on tyttäreni ikäinen.

Pakomatkalla Kiovasta Puolan rajalle Alisa joutuu kokemaan ja todistamaan sodan kauheuksia ja järjettömyyttä: kuolemaa, ruumiiden palasia, alati jäytävää pelkoa sekä epävarmuutta, räjähdyksiä, väsymystä, nälkää ja lamauttavaa kauhua sekä surua, josta huolimatta matkaa on jatkettava. On kammottavaa seurata, miten sota hajottaa lapsen henkisesti pala palalta, ja miten teini-iän kynnyksellä oleva ja yhtäkkiä aikuistumaan joutunut lapsi samalla luo traumansa ympärille suojapanssaria, jolla selvitä. Kirjassa on onneksi – kuten toivoakseni myös sodassa – läsnä myös hippusia toivoa, rakkautta, solidaarisuutta ja pyyteetöntä avunantoa.

Kirjallisesti tarina ei ole ehein, enkä tiedä, ovatko vajeet ja kömpelyydet kiinni alkuperäistekstistä, Katja Kärkkäisen suomennoksesta vai tekemisen kiireestä. Tämän kirjan kohdalla sen kuitenkin annan anteeksi. Valittujen sanojen ja niiden järjestyksen sijaan tärkeämpää on ukrainalaisten pakolaisten tarina ja sen kuulluksi tuleminen.

Helen Macdonald: Iltalentoja

• Gummerus 2021
• Suomentaja: Irmeli Ruuska
• Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Brittiläisen kirjoittaja ja luonnontutkija Helen Macdonaldin Iltalentoja-esseekokoelma on kuin rauhoittavia luontokertomuksia aikuisille. Kirjan teksteissä Macdonald pohtii omien kokemustensa ja havaintojensa perusteella luontoa, ja valtaosassa tekstejä maailman menoa tutkitaan lintujen kautta.

Jos yleensä esseet saavat minussa aikaan tunnemyräköitä ja ehkä joitakin uusia ajatuksenalkujakin, Iltalentoja-kirjaa kuunnellessani huomasin vähän väliä vaipuvani pehmoiseen horrostilaan. Muutaman kerran kelasin äänikirjaa takaisinpäin tajutessani, että en ollut oikeastaan kuuntelemalla kuunnellut kirjaa, mutta sitten annoin periksi. En ehkä muista yksityiskohtia, mutta kokonaisuuden kyllä – ja sen pehmoisen miellyttävän tilan, jonka kirjan kuuntelu sai aikaan.

Jos siis kaipaat äänikirjaa, jonka kuunteluun on mukava nukahtaa, tämä Karoliina Kudjoin lukema kirja lienee siihen parahultainen.

Kirjan kuunneltuani luin Helsingin Sanomista jutun, jossa Macdonald kertoo karsastavansa luontokirjoissa yleensä äänessä olevaa kaikkitietävää kertojaa (yleensä miesääni) ja siksi hän halusi omissa esseissään olla avoin tietämättömyydestään ja varoa ylhäältäpäin katsovaa paasausta. Ehkä juuri tämän tietoisen valinnan seurauksena esseet ovat (unettavan) kilttejä, vaikka esimerkiksi ilmastonmuutoksesta ja luontokadosta kirjoittaessa saisi vastaanottajaa ravistellakin.

Koska Macdonald ei ollut minulle entuudestaan tuttu – niin palkittu esseisti kuin hän onkin – tarkistin kuuntelun aikana muutamaan kertaan, onko kirja tosiaan ilmestynyt viime vuonna. Kirjan asetelma luonnon ja ihmisen erillisyydestä, ihmisen ylemmyydestä eläimiin verrattuna, on niin selvä ja kritiikitön, että etenkin tässä ajassa se hämmentää. Esimerkiksi: miten kukaan sivistynyt ihminen voi nykypäivänä ottaa lemmikiksi papukaijoja, pitää niin itsestään selvänä lentävän luontokappaleen omistajuutta? Etenkin jos kirjoittaa esseitä linnuista?

Luontoa käsittelevistä kirjoista Iltalentoja erottuu sillä, että Macdonald keskittyy pitkälti havainnoimaan urbaanin ympäristön luontoa. Monesti kun tuntuu, eikä vain kirjallisuudessa, että luonnon ajatellaan olevan vastakohta kaupungille. Että luonnon kanssa yhteyteen pääsee vain matkaamalla erämaahan tai vähintään nyt johonkin maalaispitäjään. Vaikka esimerkiksi itse näin helsinkiläisenä vietän enemmän aikaa metsässä ja näen enemmän villieläimiä ja monipuolisemmin lintuja kuin koskaan lapsuudessani pikkukylässä Pohjanmaalla. Koenkin, että aloin nähdä metsän puilta vasta muutettuani metsien keskeltä kaupunkiin.

Eeva Kilpi: Naisen päiväkirja

• WSOY 1995 (ensimmäinen painos 1978)

Eeva Kilven teokset ovat sellaisia, että ne on omistettava. Niihin on voitava tehdä alleviivauksia ja muistiinpanoja. Niiden arkisen viisaiden sanojen ääreen on päästävä palaamaan.

Marraskuussa tuli vahvasti sellainen olo, että on pakko lukea Eeva Kilpeä. Ei mitään erityistä kappaletta, runoa tai edes kirjaa häneltä, vaan ylipäätään Eeva Kilpeä. Hänellä kun on ihmeellinen taito antaa sanoillaan vastauksia kysymyksiin, joita en ole tajunnut vielä edes esittää.

Kirjahyllyä kaivellessani löysin Naisen päiväkirjan, jonka olen joskus ostanut kirpputorilta ja sitten unohtanut hyllyyn. Ihan kuin tarkoituksella odottamaan marraskuista sekamelskaa, kun missään elämässä ei oikein tuntunut olevan mieltä.

Naisen päiväkirjaa ei alun perin kirjoitettu julkaistavaksi, vaan se perustuu Kilven muistikirjamerkintöihin eräästä keväästä syksyyn.

Muistikirjan sivuille Kilpi kirjoittaa masennuksestaan, ihmissuhteiden hankaluudesta sekä yksinolemisen autuuden ja yksinäisyyden herkästä rajaviivasta. Hän kertoo luonnosta ympärillään, miehen sekä seksin kaipuusta ja sitten taas miehettä olon ihanuudesta, mökkielämästä maalla ja äitiyden rusentavasta vaikeudesta. Koko ajan rinnalla kulkee luovuus, joka on sekä painolasti että ainut tapa elää ja kokea merkityksellisyyttä. Muistikirjan sivujen aikana Kilpi myös kirjoittaa kirjan, mutta tekstissä ei käy ilmi, minkä. Vain kirjojen ilmestymisvuosia vertailemalla voi saada aavistuksen.

Minä luin kirjaa itkien, huojennuksesta huokaillen, alleviivaten, läheisilleni siteeraten. Pari kertaa kurkistin alkuun varmistaakseni, onko kirja ilmestynyt vuonna 1978. Miten tuntuu, että ennen minun syntymääni julkaistu teksti on kirjoitettu minulle, minusta?

Miten joku pystyy kirjoittaa ja lopulta antaa julkaista sellaista, mitä itse en oikein uskalla edes ajatella?

Onneksi Eeva Kilpi on siihen kyennyt. Kun joku kykenee oman sisimpänsä kuvailulla piirtämään myös lukijansa, minun, hähmäiseksi käyneitä ääriviivoja paremmin esiin, askeleet tuntuvat taas edes hitusen vakaammilta. Ja tärkeimpänä: taisin saada huomaamattani lisävahvistusta sille, mihin suuntaan ne askeleeni tahdon laittaa kulkemaan.