Joogaa on pääasiallisesti vetämässä paikallinen mies, jonka arvioisin olevan noin 65-vuotias. Oikeaa arviota on hankala antaa, sillä silmien intensiivisestä katseesta ja silmäkulmien rypyistä voisi päätellä iäksi jotain 65 ja 85 vuoden välillä. Mutta valkoiseen pellavapaitaan ja mustiin elefanttihousuihin puettu keho on paremmassa kunnossa kuin monella parikymppisellä.
Hatha-joogaan nojaava joogasetti on noin puolentoista tunnin mittainen, ja se pidetään käsittääkseni balin kielellä. Oli millä oli, ei ainakaan englanniksi. Siksi tunnista ei saa ihan sitä irti, mitä voisi saada, mutta kokemuksena se on mielenkiintoinen. Kaltaiseni ulkomaalaisen onkin hyvä levittää joogamattonsa paikallisten joogaajien väliin. Näin voi katsoa heiltä mallia silloinkin kun on asanassa pää alaspäin, eikä ymmärrä sanaakaan, mitä opettaja puhuu.
Rantajoogassa parasta onkin sen monipuolinen osallistujajoukko. Joukossa on sekä paikallisia että turisteja, naisia ja miehiä, nuoria ja vanhoja. Kaikki erilaisia, mutta saman asian äärellä omaan hyvinvointiinsa keskittyen. Jooga on periaatteessa ilmainen, mutta siitä meille vinkannut vuokraemäntämme sanoi, että halutessaan siitä voi ohjaajalle muutaman pikkusetelin jättää.
Rantajoogan lisäksi emme ole tehneet Sanurissa oikeastaan mitään mainittavaa. Olemme viettäneet aikaa asunnollamme, kävelleet rantaa myötäilevää pääkatua edestakaisin ja piipahtaneet välillä uimaan tai kävelylle rannalle. Jos joku haluaisi tietää vinkkejämme Sanuriin, en oikein osaisi mainita muuta kuin Gelato Secrets –jäätelökiskan, josta vihdoin kolmen kuukauden Balilla olon jälkeen löysimme törkeän hyvät jäätelöt.
Huomaa, että elämme jonkinlaisessa välitilassa. Emme ole vielä kotona, mutta ajatukset ja toimet pyörivät lähestyvässä kotiinpaluussa. Järjestelin reissukuviamme, ja tuntui ihan älyttömältä, että esimerkiksi parin viikon takainen retkemme autiolle paratiisirannalle oli tätä samaa matkaa. Kehomme ovat vielä reissussa, mutta mielemme jo pitkälti Suomessa ja arjessa siellä.
Sanur on toiminut siis kuten suunnittelimmekin. Kotiinpaluuta keventävänä etappina, jossa ei ole mitään erityistä nähtävä tai koettavaa. Oikeastaan tuntuu jo siltä, että olisi mukava päästä kotiin. Itselläni odottaa kotona aikamoinen suma töitä, ja koska tiedän kotiinpaluushokin joka tapauksessa iskevän jonkinlaisella voimalla, olen yrittänyt tehdä töitä hyvin nyt ennakkoon. Onnettoman netin ja täällä reissussa lopullisesti rikkoutuneen tietokoneen (näytöstä 2/3 pimeänä) kanssa takkuaminen saa kaipaamaan omaa työhuonetta, kunnon nettiä ja tilaamaani uutta työjuhtatietokonetta.
Jos Bali on tehnyt hyvää kehoille ja mielille, mukana olevalle omaisuudellemme se on ollut katastrofi. Tietokoneen lisäksi vain pari vuotta vanha kamerani tekee yllätyskuolemia. Kerran se oli hengettömänä yli vuorokauden, kunnes päätti taas jaksaa. Kosteus tiivistyy höyryksi objektiivien sisälle, ja olen kuivatellut niitä suorassa auringonvalossa, kun en ole muutakaan keksinyt.
Joka ikinen vaatteemme on nuhjuinen, värjääntynyt ja ikilikainen. Ilmasto sekä lähinnä hajusteiden voimaan tehonsa perustava pyykinpesu on tehnyt jokaisesta vaatteestamme käyttökelvottomia muualle kuin tropiikkiin. Molemmissa repuissamme on kai hometäpliä, ja vanhempi repuistamme pysyy kasassa enää hyvällä tuurilla.
Kosmetiikassa aletaan mennä siinä reissuvaiheessa, että pesemme koko kropan samalla palasaippualla ja levitämme samaa voidetta varpaisiin ja nenänpäähän. Lisää painoa kotimatkalle ei viitsisi enää ostaa. Kävin läpi meikkipussukani – sen jonka otin mukaan, vaikka en ole meikannut kertaakaan näiden reilun kolmen kuukauden aikana – ja joudun heittämään suurimman osan sen sisällöstä pois. Lämpö ja kosteus ei ollut tehnyt niille hyvää, ja jopa juuri ennen reissua ostamani ja lähes korkkaamaton puuterikin haisi kummalliselle ja pahalle. Sama homma niiden uusien ihanien huulipunieni kanssa, roskiin vain.
Lasten pehmolelut ovat tahmaisia ja liasta painavia, mutta ne ovat niin tärkeitä, että niitä ei uskalla pesettää täällä. Reissua nähneille satukirjoille, puuhakorteille sekä puuhakirjoille onneksi löytyi uusi suomalainen koti täältä Balilta. Omista kirjavarastoistani on jäljellä yksi nide, muut ovat jääneet matkanvarrella majapaikkojen kirjahyllyihin. Joogamatto on ikilian täplittämä ja sen auringossa halkeilleelle pinnalle on tarrautunut hiekkaa, joka ei lähde jynssäämälläkään pois. Se taitaa jäädä tulevien asukkaiden rantajoogamatoksi.
Lapset ovat kasvaneet yli vaatteistaan ja kengistään, ja niitä on jätetty halukkaille pitkin matkaa. Kenkiä on ollut pakko ostaa lisääkin. Viimeisimpänä esikoinen sai vilkkulenkkarit (omistajansa mielestä ihanat, mun mielestä kamalan muoviset), koska ei taideta voida kotiutua varvassandaaleissa. Ainoat puhtaat vaatteet ovat sukat, joille ei tällä matkalla ole ollut tarvetta.
Matkalaukut ovat luultavasti puolet keveämpiä palatessamme kuin tullessamme, mutta tuliaiset onkin pakattu mieliimme ja kehoihimme sekä ulkoisen kovalevyn valokuvakansioon. Vielä on vajaa viikko aikaa totutella, enkä olisi uskonut voivani sitä näin varmasti sanoa, mutta: me alamme olla valmiita palaamaan kotiin.
Jollain tapaa mä jo innolla odotan, että saan lukea kaikkia ajatuksia kotiinpalustanne, se aiempikin postaus oli musta tosi mielenkiintoinen. Että vaikka sinänsä toki tylsää, että matkanne alkaa olla ohi, niin mielenkiinnolla odotan, millaisia fiiliksiä teille kotiinpaluusta seuraa 🙂 Teidän matka on näyttänyt ihan huikean hienolta kyllä, ja kuulostaa siltä, että ootte saanut niin paljon hienoja kokemuksia, että meinaa itse tulla melkein kateelliseksi kaikesta!
Mäkin mielenkiinnolla odotan ja kuulostelen, miltä se varsinainen kotiinpaluu sitten tuntuu. Nyt osaan ainakin kokemuksella varautua kaikenlaiseen kriiseilyyn paremmin. Ja tosiaan, Sanur on hyvä paikka totutella ajatukseen kotiinpaluusta. Jos oltaisiin jossain viidakkokylässä keskellä vuoristoa, voisi olla hankalaa kuvitella itseään takaisin Suomeen 🙂
Matka on tosiaankin ollut huikea. Niin huikea, että sitä ei vielä ihan edes ymmärrä. Välillä katson vanhoja kuvia tai linkkejä etsiessäni vilkaisen vanhoja postauksia, ja jo nyt tulee fiilis, että ihan tosissammeko saimme tuonkin kokea, vau!
Mäkin vähän olisin kateellinen meidän seikkailusta, mutta toivottavasti olen voinut välittää tunnelmia, seikkailuja ja reissussa syntyneitä ajatuksia näin blogin kautta kaikille lukijoillekin 🙂
Tuo vaatteiden nuhjaantuminen ja kostean ilmanalan aiheuttama home tulivat itselleni yllätyksenä tropiikissa asuessani. Ja se outo haju, mikä ei lähtenyt vaatteista täysin pois edes konepesussa. Sinänsä pikkujuttu, mutta hyvin epämiellyttävä. Pidemmällä reissulla näkee myös Suomessa kiiltokuvalta vaikuttaneen tropiikin kääntöpuolen, mikä on saanut arvostamaan kotikontuja entistä enemmän.
Kiitos mahtavista kaukokaipuuta kiihdyttäneistä reissupostauksista ja tästä viimeisimmästä reality-checkistä 🙂
Ah niin joo, enpä ollut tullut ajatelleeksikaan, että vaatteistamme ei ehkä ikinä lähde irti tämä pesuaineiden haju. Jaiks! Toisaalta, aika harva vaate on sellainen, jota ylipäätään enää voi käyttää Suomessa. Niin kulutettuja, reikäisiä, likaisia ja nuhjaantuneita ne ovat.
Pitkillä reissuilla tosiaan ehtii nähdä, kokea ja ymmärtää trooppisen paratiisin toisenkinlaisia puolia. Ja uskoisin, että osataan tämän perusteella paremmin olla onnellisia ihan tavanomaisista, arkisista ja toimivista asioista Suomessa.
Niin kiva kuulla, että olet tykännyt lukea reissupostauksiani!
Onneksi tropiikki, kosteus ja home eivät välttämättä kuulu yhteen. Me asumme myös tropiikissa, aivan päiväntasaajan vieressä, mutta suurkaupungissa. Kosteaa ja tukahduttavan kuumaa toki täälläkin on ulkona koko ajan, mutta sisällä talossamme on joka huoneessa vähintään yksi ilmastointilaite, joka viilennyksen lisäksi kuivaa huoneilmaa. Olosuhteet sisätiloissa eivät siis juurikaan poikkea suomalaisista. Sähkölasku on toki sitten hurja. Viidakkoretkiltä on tietysti tuttua tuo kuvailemasi tuoksu, kosteat lakanat, homeeseen menneet tavarat jne. Onneksi olosuhteet kotona ovat toisenlaiset, sillä normiarkea (koulu, työt, harrastukset ym.) en kyllä haluaisi pyörittää jatkuvasti kovin alueellisista oloista.
*alkeellisista oloista
Minä taas olen iloinen reissustanne teidän puolesta, mutta en ole hitustakaan siitä kateellinen.
Suomi on puhtain, turvallisin ja paras maa asua. En kaipaa ulkomailta mitään siihen verrattuna, en yhtään mitään.
Maailman ongelmat superbakteereineen tulevat tännekin, ovat jo osin tulleet,mutta meillä on pieni aikalisä reagoida niihin.
Joku ahdistava puistatus itselle nousee aina, kun tietää kuinka hyvä maa Suomi on. Siksi, että varmasti tulevaisuudessa meihin kohdistuu kova muuttopaine maista, joissa ei voi enää elää. Ja silloin tää ei ole se harvaanasuttu puhtaus, josta tykkään.
Kaislakerttu
Minustakin on ollut ihana lukea teidän reissustanne, seikkaluitenne fiilikset ovat välittyneet hyvin tänne ruudun toiselle puolelle kylmään Suomeen, välillä on tuntunut kuin ois ollut itekin mukana reissussa 🙂 Ja nämä reissupostaukset ovat valabeet toivoa että ehkä munkin perhe joskus voi lähteä seikkailemaan maailmalle, tekin pystyitte siihen niin ehkä mekin pystytään!
Toisaalta on myös ihana lukea ajatuksia kotiinpaluusta, varsinkin kun teillä on ihana uusi koti mihin palata! Hyvää kotimatkaa! <3
Eiköhän anonyymin ”kateellisuus” ole pääasiallisesti juurikin sitä fiilistä, että on iloinen toisen puolesta 🙂
Minulle neljän vuodenajan Suomi ja sen metsäisen urbaani Helsinki ovat rakkaita sekä tärkeitä. Silti itse kaipaan kokemuksia ja ajatusten ravisteluja ulkomaan seikkailuilta. Haluan myös lasteni näkevän maailmaa sen eri puolilta, esimerkiksi ihan siksi, että he ymmärtävät, että kaikki itselle arkiset asiat eivät ole mitenkään itsestäänselvyyksiä. Itselleni lapsuuden matkustelu on vaikuttanut voimakkaasti käsitykseeni maailmasta, ja toivon että omat lapseni voivat ajallaan olla rakentamassa huomioonottavampaa yhteiskuntaa kotimaahansa kokemustensa opettamana.
Kaikille matkailu ei tietenkään ole mahdollista, eivätkä kaikki koe sitä omaksi jutukseen. Siksi onkin mukavaa välittää näitä täällä koettuja seikkailuita ja uudessa ympäristössä hahmotettuja ajatuksia myös teille lukijoille.
Niin, nämä asiat tietenkin kulkevat käsikkäin sen kanssa, miten eloaan viettää. Me olemme kulkeneet metsissä, rannoilla, kaduilla ja kujilla, ja vaikka emme elä mitenkään alkeellisissa olosuhteissa, kaikissa matkatavaroissa reissunjäljet kyllä näkyvät. Olisi varmasti eri asia, jos esimerkiksi siirtyisi ilmastoidusta kodista ilmastoidun auton kautta ilmastoituun toimistoon ja siitä takaisin, mutta se ei olisi meidän juttu ihan tavallisessa arjessakaan 🙂
Täältä Balilta oma kokemukseni on, että se koneellinen ilmastointi ei niinkään ole se autuus. Mä saan siitä lähinnä niskat jumiin ja kurkun kipeäksi, vaikka kuinka säätäisi 😀 Esimerkiksi Ubudin villassamme oli ilmastointi, mutta silti sadekauden ollessa pahimmillaan, tilkityissä taloissa home alkoi kasvaa. Mukavinta on ehdottomasti ollut asua bungaloweissa, joissa seinät ovat lähinnä näköesteenä, ja ilma on päässyt kulkemaan viilennyksen tullessa tarvittaessa tuulettimista. Ylhäällä vuoristossa ilma on myös viileämpää ja vähän kuivempaa, siellä olevassa bungalowissa nukuin tähän astisen elämäni parhaat unet.
Jos kotiuduttaisiin Balille pysyvästi, ostettaisiin ehdottomasti oma kunnollinen pyykinpesukone ja mahdollisesti myös kuivuri. Käsitys pyykinpesusta balilaisittain ja suomalaisittain kun on todellakin kirjaimellisesti kuin toisilta puolilta maapalloa 😀
Niin kiva kuulla, että fiilikset ovat välittyneet sinne asti ja että olen voinut napata sinut mukaan nojatuolimatkailemaan 🙂 Ja erityisen iloinen mä olen siitä, että meidän seikkailu on valanut uskoa omiin unelmiin!
Tänään ollaan just perheen kanssa katseltu kuvia vanhasta kodista ja fiilistelty keväistä Suomea. On meillä ihana koti ja ihana Helsinki siellä odottamassa!
Joo, ihan sellaista hyväntahtoista kateellisuutta tarkoitin 😀 t. eka anonyymi
🙂